Alkaisitko säälistä jonkun "kaveriksi"?

Oletko alkujaan säälistä alkanut hänen kanssaan kulkea samaa matkaa harrastukseen? Outoa.. Jos kerran viikossa puoli tuntia kuljet samaa matkaa, niin ei kai tuo ole liikoja vaadittu. Ajattelehan mikä henkireikä voit kyseiselle masentuneelle ja yksinäiselle ihmiselle olla. En tuntisi rasitetta vaan ylpeyttä siitä, että voisin olla tukena jollekin.

Tunnen joka päivä samoin työpaikallani. Kuinka jaksan niitä säälittäviä luusereita ongelmineen? Lohduttaudun ajatuksella, että säkenöivä persoonani sentään valaisee näiden raukkojen muutoin niin pimeää elämää.

Olen alkanut. Ei olisi kannattanut. Näistä sääli-tapauksista on aina paljastunut kusipäisyys sieltä taustalta. En nyt sano, että kaikki säälittävät ihmiset on vittupäitä mutta jos ei vaan kemiat kohtaa, niin se on merkki siitä, että arvomaailmat ovat kuitenkin ristiriidassa ja siitä seuraa vain ikävyyksiä.

Kävelet joka tapauksessa matkan, joten mikä on panos ? 30 min kuuntelet toista.

Et oikeesti taida olla niin hyvä ihminen mitä kuvittelet. Mitä tapahtuu jos hlö huomaa kuljet mielummin yksin ?

Et kuitenkaan soittele tai mitään muutakaan, vain 30 min kävely per viikko eikä edes ympäri vuoden.

Olen ollut yhden liikuntavammaisen "ystävä", koin itseni tukihenkilöksi ja sekin on ok.

No kyllä aika epätoivoinen tai sitten sosiaalisesti taitamaton täytyy olla jos alkaa tuollaisia vuodattaa ventovieraalle. Mulle on joskus jotkut lähes tuntemattomat alkaneet kertoa tosi henkilökohtaisista asioistaan, ja olen ihan kohteliaasti kuunnellut ja vastannut jotain sopivan myötätuntoista, mutta en ole sen jälkeen kysellyt mitä jonkun tilanteen osalta kuuluu, koska ne vaan on tuntuneet liian henkilökohtaisilta asioilta.

Jos ei lähde mukaan tuollaiseen niin yleensä pääsee vähemmällä. Jotkut ovat sellaisia että heitä pitää aina olla ymmärtämässä koska heillä on vaikeaa ja suruja ja sairauksia ja mitä vielä, mutta jos itsellä on joskus jotain ettei jaksaisi nähdä tai kuunnella niin nuo ymmärrystä vaativat ihmiset eivät kyllä ymmärrä yhtään. Koska eihän muilla ole koskaan vaikeaa, heillä vain.

Jos keskustelu on pelkästään tämän ihmisen murheiden kuuntelua, eikä esim. yhteisestä harrastuksesta puhumista tai lainkaan vastavuoroista, niin myönnän, että voisin hyvinkin kokea tuollaisen tilanteen liian raskaaksi, kuten ap.

En oikein osaa neuvoa. Pystytkö, ap, lainkaan kääntämään keskustelua muille raiteille?

no voisin säälistä olla sen verran kaveri, että kuuntelen hänen ongelmiaan silloin, kun harrastusjutuissa häntä tapaan, myös sen kotimatkan ajan. Sen kiinteämpään ystävyyteen en säälistä ryhtyisi, en esim. kyselisi tarkemmin hänen asioistaan, en ehdottaisi tapaamisia muualla tms. Mutta pelkkänä korvana voisin tuon ajan toimia, jos sen enemmästä ei ole kyse.

Itsekin muuten tilitin joskus ongelmiani (lähinnä tyttären teini-ikään liittyviä) puolivieraille, joita tapasin koiraa ulkoiluttaessani, ihan vaan siksi että asiat pyöri mielessä enkä muusta osannut puhua (ja jotainhan sitä on pakko puhua, jos samassa seurassa ollaan). En olettanut, että kukaan kuvittelisi minun olettavan meidän olevan ystäviä sen vuoksi, että sillä tavalla avauduin (en tosin ehkä niin kauhean henkilökohtaista puhunut, siis nimeltä puhunut kenestäkään tai tarkemmin eritellyt tunteitani)

joo, kuuntelisin murheita noitten yhteisten matkojen ajan, mutta muuten ottaisin etäisyyttä.

Mulla oli kanssa tuollainen orastava ystävyyssuhde, mutta henkilö oli vaan niin kertakaikkisen voimia vievä, että en halunnut syventää ystävyyttä. Hänellä oli mukana kuvioissa alkoholi, terveysongelmat, työongelmat ja lapsiongelmat, en kertakaikkiaan jaksanut alkaa hänelle terapeutiksi. Jutut oli aina yhtä valitusta ja voivotusta kun tavattiin. Soitteli joskus kännissäkin mulle. Onneksi loppui kun en pitänyt yhteyttä enää.

olen joskus myötätunnosta ollut ystävällinen ihmisille, jotka tuntuvat töissä tai opiskelussa jäävän ulkopuolisiksi. pyytänyt heitä lounaalle tai mukaan yhteiseen toimintaan.

valitettavasti kokemukseni on sama kuin joku kirjoitti jo: on paljastunut, etteivät nämä ihmiset ole kovin kivaa seuraa. on ollut ripustautumista, outoja juttuja ja yksi kirjoitteli musta facebookissa perättömiä. 

jos kemiat ei kohtaa, ei kannata väkisin ystävystyä. ystävällisyys on tietenkin hyvä juttu, mutta tietty välimatka kannattaa pitää, jos henkilö ei tunnu kivalta. siihen on syynsä, miksi kemiat ei kohtaa, näin se vain on.

juuti tapasin yhden tällaisen hieman oudon oloisen henkilön, jota kaikki tuntuivat vieroksuvan. juttelin hänen kanssaan ja pian olikin jo puhelin täynnä viestejä ja pyyntöjä kahville. lähes tuntematon henkilö harrastuksista oli siis kyseessä.