Onko muita, joilla vaikeaa tulla toimeen oman sisaruksen kanssa?

Mulla sama tilanne, olen vähentänyt yhteydenpidon aivan minimiin. En jaksa kuunnella arvostelua ja vähättelyä , meille on tervetullut vain lapsen synttäreille, harvoin muulloin.

Mun toinen systeri arvostelee kaikkia jatkuvasti. Se on kai oppinut sen tavan ukoltaan, joka on aivan törkeä. Ne vähättelee ihmisiä selän takana. Mun sisko on kysynyt haluanko pitää yhteyttä häneen ja mä vastasin, että kyllä. No mitä tapahtui: sisko ei ikinä käy meillä eikä soita, jos pitää hoitaa jokin konkreettinen asia, hän saattaa soittaa, ei välttämättä silloinkaan. Jos mä soitan, sisko keksi kaikenlaisia tekosyitä sille, että hänen täytyy lopettaa puhelu.

Toinen sisko on scinetologiaan hurahtanut viherpipertäjä, joka ei koskaan myönnä virheitään, vaan syyttää aina toisia. Hänen uskonsa itseensä on vahva ja vankkumaton. Vaikka hän tekee hyvin pahoja asioita, ne eivät koskaan ole hänen syynsä. Eli hän on täysin edesvastuuton. Pistin hänet selkä seinää vasten ja kun mitään korjausta ei tapahtunut, laitoin välit poikki ja siinäkin oli urakkaa, että sisko tajusi, ettei hän saa lähettää meille mitään postia.

On se hyvä, että lapsella on sisaruksia.

Meillä on iso ikäero, joten se on varmaan syynä, ettei tulla toimeen tai lähinnä vika on siinä, ettei sisareni pidä minuun mitään yhteyttä ikinä oma-aloitteisesti. Enkä minäkään sitten yksin jaksa yrittää pitää välejä. Ollaan kuin ei oltaisi sukua oikeastaan ollenkaan.

Minulla on 3 sisarusta, isoveli, isosisko sekä pikkusisko. Isot sisarukset on kamalia. Veljen kanssa en ole puhunut kuuteen vuoteen, asutaan samassa kaupungissa ja olen hänen vaimonsa ja lastensa kanssa tekemisissä, mutta veljni kanssa en ole puhunut vuosiin. Veljeni on suuttunut minulle jostain, en tiedä mistä. Hän kuvitteli joskus, että vanhempamme auttavat minua, joka ei pidä paikkaansa. Hän myös kuvittelee minun puhuneen pahaa hänestä, mutta siinäkin hänen mielikuvituksesta liikkuu vähän liian villisti. Tosiasiassa äitini hoiti ylipuoli vuotta hänen poikaansa viikonloppuisin saamatta kiitosta, kun taas minä olen maksanut vanhemmilleni siitä, että he ottavat lapsiani hoitoon.

Isosiskoni on kova arvostelemaan, itsekäs ja ilkeä. Hän on usein arvostellut minua äitinä sekä elämääni mm. sanoen, että hänen mielestään minun elämäni on kamalaa ja minun pitäisi mennä puhumaan ongelmistani jollekin mielenterveystyöntekijälle. En myöskään hänen mielestään välitä lapsistani, kun hän itse on suoraan sanonut lapsistaan ettei kestä heitä ja odottaa vain hetkeä jolloin he muuttavat kotoa pois. Isosiskoni syyllistää minua olemattomista asioista, joten olen tietoisesti ottanut etäisyyttä häneen.

Pikkusiskoni kanssa tulen yleensä hyvin juttuun, tosin välillä hermostun hänen ajatukseen siitä, että hänen kuuluu saada kaikki ilmaiseksi, eikä hänen tarvitse itse auttaa muita.

Isommat sisarukset ovat lapsesta lähtien aina kiusanneet minua, joten mitään lämmintä suhdetta heihin ei ole syntynyt, eikä tule koskaan syntymäänkään! Ja nyt kun olen oppimut asian kanssa elämään, en siitä hirveästi jaksa välittääkään!

Miehen siskolla on erittäin paha päihdeongelma ja siksi eivät juuri tapaa. Sisko kyllä miehelle soittelee paljon, että lähtisi hauskanpitoon (eli nenänvalkaisuun), kuskaamaan milloin minnekin narkkaritouhuihin, on rahaa vailla, muuten vain joristakseen usein mm. arkisin keskellä yötä. Mies ei juurikaan vastaile enää edes puhelimeen siskolleen, joka on täysin vieraantunut normaalielämästä. Ei mitenkään hiffaa että me käydään töissä ja on kaksi lasta, niin ei tiistai-yönä lähdetä nenänvalkaisuhommiin, että ei ole normaali-ihmisten puuhaa vaikka hänelle ihan jokapäiväistä... Aika kypsiä ollaan molemmat siihen. Kovasti ollaan yritetty auttaa ja tukea, molemmille meille ollut tärkeä ihminen, tosi ihana tyyppi ollut aiemmin. Nyt vain on tuo päihdeongelma niin pahasti riistäytynyt käsistä että ei kyseisestä ihmisestä ole muille kuin huolta, haittaa ja vaivaa kun hän ei itse halua hoitoon hakeutua ja aikuista (30+) ihmistä ei siihen voi pakottaa. Pakko ollut viilennyttää välit kun itsensä siinä vain hajottaa kun kaikkensa toisen eteen yrittää turhaan.

Kiitos vastaajat.  Lohduttavaa, mutta samalla ikävää huomata, että näitä samanlaisia tapauksia on.

Onhan se kiva, että on sisarus, mutta se jatkuva arvostelu. Eikä edes halua tunnustaa, että me ollaan todellakin erilaisia. Menee vaan aina päivä tai pari pilalle, kun olen sisaren kanssa kontaktissa. Ketuttaa aina sit vaan niin vietävästi.

Nyt on oikeesti aika ottaa se aikalisä.

t. ap

Mä olen katkaissut siteeni siskooni. Tajusin yhtenä kirkkaana päivänä, että se on ilkeä, koska se tykkää olla ilkeä ja se on saanut aina olla ilkeä, sillä keinolla se on saanut aina huomiota ja maineen terävänäköisenä ja -kielisenä tyyppinä. Eikä se osaa muuta tapaa suhtautua maailmaan. Minä itse olen ollut myös osaltanin tämän tyylin säilymisessä.

Ja kun tämän asian ymmärsin, sanoin sen myös hänelle ja kun siitä huolimatta tyyli ei muuttunut, katkaisin kaikki suhteet. Vuosien ajan hän yritti ottaa yhteyttä, nyt on onneksi hiljentynyt. Ja mä olen tyytyväinen, koska tajusin myös sen, etten koskaan ollut sisarestani pitänyt ihmisenä, nyt ei tarvitse hengailla epämieluisan ihmisen kanssa.

Joskun vaan on vaikeaa ja mahdotonta tulla sisarustensa kanssa toimeen, niin ikävää kuin se onkin. Itse olen ollut viimeisen kaksi vuotta ilman pikkuveljeäni, en ole ollut missään tekemisissä hänen kanssaan ja pakko myöntää, en ole kaivannutkaan. Joku saattaa ajatella, että mikäs itsekäs kusipää siellä taas on, mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, on helpompaa antaa olla.

Kyseessä on pikkuveli, jäärpäinen, ei koskaan väärässä missään asiassa, ei ainakaan myönnä olevansa. Hänen henkiset valmeudet unohtaa jokin mennyt asia on olematon, joka pienenkin asian muistaa, siis omasta mielestään ja niitä sitten kaivellaan esiin tarpeen vaatiessa.

Jos joitain töitä on tehty yhdessä, niin minä olen ollut lähinnä se suorittaja ja kuunnellut ohjeita miten tehdä, vaikka moni asia on ollut helpompaa tehdä juuri minun tavallani ja näin olen myös toiminut. Tästä saa helposti sen mielikuvan, että minäpä se itsepäine olenkin kun olen tehnyt asiat kuitenkin omalla tavallani, ymmärrän mutta annan kuitenkin esimerkin.

Kaadoimme vanhempiemme pihapiiristä ongelmapuita, vanhoja puita lähellä rakennuksia jne. Siihen työhön olisi veljeni mielestä pitänyt tilata nosturiauto joka maksaa aivan hemmetisti. Kerroin oman versioni miten asia hoidetaan, kiipeän puuhun ja pala palalta puu lyhemmäksi. Tämä oli veljeni mielestä aivan hullua ja ei tulisi onnistumaan ilman vahinkoja.

Kerroin mielipiteeni, että jos et usko sen onnistuvan niin tilaat nosturin ja miehen hoitamaan, kunhan myös maksat koko homman. Niin kuin arvata saattaa, ei ollut halukkuutta maksamaan ja minä hoidin koko homman itsekseni, alussa kovan kritiikin saatteelemana.

Vastaavia juttuja vaikka millä mitalla ja jos häneltä olisi pitänyt saada apua johonkin niin ei koskaan sopinut kun taas minun olisi pitänyt olla joka hetki valmis tekemään hänelle kaikkea.

Nyt kahden vuoden jälkeen voin rehellisesti sanoa, että en ole kaivannut veljeäni ja tuskin tulen kaipaamaankaan, mutta en myöskään ole millään tavalla vastentahtoinenkaan jos hänen puoleltaan tulee vilpitön pyyntö uudelleen lähentymisestä. Ja kyllä, tässä asiassa olen jääräpäinen, koen siihen ihan syytä monin tavoin, vähättely, rahalliset menetykseni ym.

Pikkusiskoni varmasti kokee, että arvostelen häntä. Olemme luonteiltamme hyvin erilaisia.

Hän ei liiku. Hän on käytännön töissä peukalo keskellä kämmentä. Hän on akateemisesti koulutettu. Hän tekee toimistotöitä. Lukee, ja on kissaihminen.

Minä taas olen ollut lapsesta saakka lahjakas liikkuja ja käsistäni kätevä.  Työssäni on tärkeintä kädentaitojen ja opitun teoriatiedon yhdistäminen. Olen opiskellut ammattikorkeakoulussa.  Olen tehnyt hyvin nuoresta pitäen paljon töitä ja elättänyt itseni. Siskoni ei hankkinut edes kesätöitä itselleen.

Miksi en viihdy hänen seurassaan? Oikeastaan viihdyn myös hänen seurassaan, mutta huomaan aina uudestaan erilaisuutemme, kun hän hermostuu minuun. Hän kokee, että arvostelen häntä.

Olen tottunut käteviin ja osaaviin ihmisiin ystävinäni ,enkä tässä ole siis kovin joustava. Sisareni ei istu tähän porukkaan. Ystäväni eivät loukkaannu, jos sanon jotain tapaa tehdä juttu paremmaksi kuin toista.  Voimme väitellä aiheesta, mutta siskoni väittelisi vain jostain klassikkokirjasta tms. Kuuntelen mielelläni siskoni lukukokemuksista, mutta en keskustele niin runsailla sivistyssanoilla kuin hän. Keksin kaikkeen aina käytännön puolen ja se harmmittaa siskoani. En hänen mielestään ymmärrä mitä hän milläkin tarkoittaa.  

Olen joutunut lapsena tekemään myös ne tylsimmät työt, kun hän ei ole "ehtinyt" = halunnut? tai saanut aikaiseksi kun luki. Minäkin lun paljon... Olisin toivonut enemmän yhdessä tekemistä, seuraelämää ja säpinää lapsuudenkotiimme. Kaikki se mitä hän kokee arvostuksen puutteena häntä kohtaan onkin ollut turhautumistani rooliin johon olen joutunut.

Olen toivonut, että hänkin huolehtisi enemmän yhteisestä hyvästä. Hän luulee, että ihmiset tekevät ilokseen hänelle kaikkea valmista, mutta ei se niin ole. Teemme välttämättömät asiat ensin, ja olisi hyvä, jos hänkiin alkaisi antamaan takaisin siitä mitä perheeltä on saanut. Olisi aika hankkia edes auttavia kädentaitoja, koska ei ole kivaa hoitaa toisen puolesta näitä.

Kyse ei ole edes ÄÖ eroista, kun siskoni on uppoutunut akateemiseen maailmaan. Kyse on luonne-eroista. Molemmilla on kova tiedonjano. Se on meissä yhteistä:) Olen saanut opiskella niin paljon kuin olen halunnut. Siskoni saisi antaa anteeksi turhautumiseni, eikä vain arvostella minua siitä, että avostelen häntä. Olen ollut vastuuskantaja.

Mulla on 6 vuotta nuorempi veli. Olen ollut aina meistä se omatoimisempi ja veljeni on saanut enemmän asioita valmiina eteensä (sekä kuvainnollisessa että konkreettisessa mielessä). Hänellä oli lapsena puheenviivästymä, joten häntä passattiin enemmän senkin vuoksi.

Sitten kun veljeni muutti omilleen asumaan opintojen vuoksi 15- vuotiaana niin homma meni ihan plörinäksi. Vanhempani eivät olleet enää tekemässä hänelle asioita valmiiksi, ja tilanne meni siihen että veli istui opiskelijaboksissaan päivät alushoususillaan, joi cokista ja pelasi pleikkaa. Kouluun meni jos jaksoi ja kämppä oli kuin pommin jäljiltä. Aluksi kävin siellä parin viikon välein vähän auttelemassa, viemässä roskia ym., mutta kun huomasin että tilanteeseen ei tule muutosta niin lopetin senkin homman.

Viimeinen niitti oli kun veli ei saanut täytettyä kesälle toimeentulotukihakemusta kun ei EHTINYT. Lupasin auttaa lomakkeen täytössä ja liitteiden keräämisessä, mutta ei. Lopulta minulla paloi käämit, täytin lomakkeet veljeni puolesta (muuten vanhempani olisivat joutuneet elättämään häntä koko kesän), ja ilmoitin että en jaksa enää auttaa, RYHDISTÄYDY! Pari vuotta meni etten juurikaan pitänyt yhteyttä veljeeni.

Armeija auttoi tähän ja onneksi veli löysi vielä hyvän tyttöystävän. Nyt hänestä on kasvanut kunnollinen mies ja olemme säännöllisesti tekemisissä.