Kuukausi erosta...tuntuu vähintään vuodelta.

Omasta erosta vajaa viikko ja tuntuu että kuolen. Henki ei kulje, olen kuolemanväsynyt, tekisi mieli vaan antaa periksi ja vajota. Oli pakko jäädä sairaslomalle, koska en kykene olemaan töissä, itkuromahdus voi tulla milloin tahansa, ajatus ei kulje ja en pysty keskittymään mihinkään. 

Itsekin koetan keksiä jotain tekemistä, mutta olen niin väsynyt, en jaksa tavata ihmisiä, liikkua, oikein innostua mistään. En ymmärrä miten tästä voi selvitä. Pelkään, että masennun tällä menolla oikeasti. 

Kertokaa nyt tämän kokeneet, selviääkö tästä koskaan. 

Halaus aloittajalle! 

Olisi kiva joskus kuulla, kuinka näistä selvittiin.

Itsekin eron kanssa kamppailen. Ilmoitus siitä että rakkautta ei ole tarpeeksi tuli 2,5 kk sitten, mutta menin vanhanaikaiseen ja kävin viettämässä miehen luona muutaman viikonlopun. Ehdin kuvitella kaikenlaista yhteisestä kaipauksesta mutta olinkin vain helpotusta yksinäisyyteen. Viimeksi näimme 2 vk sitten mutta riitelemme puhelimessa vk sitten. Hän kertoi yksityiskohtia uudesta panostaan ja kidutin itseäni kyselemällä lisää.

Olo on niin yksinäinen, etten meinaa pysyä järjissäni. Uusiin miehiin en halua tutustua, mutta eräs toinen entinen on pitänyt seuraa.

Mielessä on vain se, kuinka onnellinen hän varmaan nyt on, kun minusta pääsi. Toisaalta joku typerä osa minusta miettii, että jospa hän katuu. En kuitenkaan oikeasti halua häntä enää takaisin, vaikka tunteet välillä sanovat muuta. Uskoakseni ainoa syy rakastumisellekin oli se, ettei hän oikein täysillä vastannut tunteisiini. Oli juuri eronnut teinirakkaudestaan ja suunnitellut hurjaa sinkkuelämää jo useita vuosia. Ei kuitenkaan lopulta voinut tavatessamme päästää minua vaan lähti kokeilemaan suhdetta. Saman teki puolen vuoden päästä: lähti kokeilemaan sinkkuelämää ja tuli katumapäälle 2 vk kuluttua. Näin minulla valitettavasti aina menee. Kiinnostun vain itseäni kylmästi kohtelevista, vaikka kiinnostuneitakin olisi tarjolla. Minua saa näköjään kohdella miten vain. Se on turhauttavaa, enkä tiedä miten itseni vakuuttaisin siitä, että minäkin olen rakkauden arvoinen. Tämänkin miehen haluan pyyhkiä kokonaan pois maailmastani, vaikkei mikään kauhea paskiainen olekaan. Ei vain kyennyt rakastamaan minua.

Yksi asia vain tämän suhteen jälkeen mietityttää. Milloin tämä kipu menee ohi, että voin jatkaa elämääni ilman katkeruutta, keskittyä esiteiniin lapseeni (ei yhteinen!) normaalisti ja unohtaa tuhlaamani 1,5 vuotta?

Kun me erottiin, niin asuttiin samassa kämpässä vielä kuukausi. Sain uuden asunnon ja en otttanut muuta mukaan kuin vaatteet. Se paskafiilis loppu tasan mulla siihen, kun ekaa yötä vietin omassa himassa tietäen ettei toi ovi aukea. Ostin lattiasta kattoon kaikki ihan uutta. Paras fiilis ikinä. Tokaa viikkoa asustelen. Exiä on ihan turha vatvoa päässä, ne ei takasin tule. Tyttöystävä on kyllä ihan surkeena erosta. Itse halus erota, niin miks ees surkuttelee. On se haukkunu mua jo, kun en ole moksiskaan erosta. Olin mä, sen kuukauden mitä asuin samassa kämpässä enneku sain oman. Parempi vaan mennä eteepäin.

Me emme asuneet yhdessä, enkä enää oikeastaan sellaista suhdetta haluaisikaan. Ainakaan ennen kuin lapseni on aikuinen ja lentänyt pesästä. Kuitenkin olen nyt eron jälkeen sellaisen uudistusvimman keskellä, että olemme parin viikon päästä muuttamassa. Toki se olisi muutenkin tullut välttämättömäksi lähiaikoina, koska emme meinaa enää mahtua entiseen kämppään millään. Ajatus uudesta asunnosta tuntuu aivan mahtavalta. Oikeastaan ainoa mukava asia tässä tilanteessa, vaikka tykkään kovasti myös työstäni ja jonkin verran on alkanut huvittaa myös matka (vaikkakin työ-sellainen) rapakon taakse, joka on edessä vuodenvaihteessa. 

Ajattelen myös, että kun se uuden asunnon oven avaan, siellä on meillä oikea koti ja entinen unohtuu saman tien. Häntä en siihen kotiin päästä edes mielikuvituksessani. Olen päättänyt, että muuttoon asti saan surra. Ja surenkin ja olen häiriköinyt kavereita ja tuttuja niin, että ovat kyllästyneet minuun.

Pelkään vain, ettei tuo suunnitelmani unohtamisesta onnistu. Lisäksi minulla menee varmasti taas hirveän pitkä aika, ennen kuin uskallan avata itseäni jollekin joka voisi välittää. Tuntuu, että muutama vuosi sitten ohi mennyt 30-kriisi tekee taas tuloaan ja pelottaa, että aikakin loppuu ennen kuin saan koskaan tietää, mitä on kun joku aikuinen rakastaa takaisin.  (olen siis tuo 3)