Kaveri tuntuu liioittelevan lastensa sairauksia

Joo, adhd:nkin kohdalla syyniin pääseminen kestää helposti vuosia, tosin sitä ennen on jo istunut useammassa sossu-, koulu- ja vastaavassa palaverissa, saanut haukkumasoittoja "kaverien" vanhemmilta ja maksanut korvauksia vahingossa hajonneelta omaisuudesta sinne tänne muutaman vuoden ajan. Se syyni sitten kestää muutaman kuukauden.

Opinpa tästä ketjusta, että jos joku äippä on itse tehnyt 2-vuotiaastaan ahdh-diagnoosin, niin hänelle ei saa mitenkään vihjailla, että hei, lapsi on 2 v ja ei tietenkään jaksa istua ravintolapöydässä montaa tuntia kuten ei tuon ikäiset yleensäkään. Kyse ei välttämättä ole adhd:sta.

Tää on se piirre meissä suomalaisissa jota en koskaan ole ymmärtänyt ja johon en (toivottavasti) itse syyllisty: kilpaillaan siitä kenellä menee huonoiten. Sama pätee rahaan. Täällä päivitellään kovaan ääneen miten "ei oo rahhaa" muttei koskaan voi sanoa jos menee taloudellisesti hyvin.

Tuntuu uskomattomalta MIKSI joku sanoo toiselle vastaukseksi toisen päivitellessä flunssaa että itsellä on flunssan lisäksi myös korvatulehdus, ripuli ja astma..??

Pätee moneen muuhunkin asiaan, esim. siihen kuka on kaikista väsynein, masentunein jne.

Jospa se haluaa osoittaa hyvää ja huolehtivaista vanhemmuutta ja todistella olevansa hyvä äiti, kun on niin tarkka lasten kanssa? Toisaalta voi myös olla huomionkipeä, ja anelee huomiota lastensa kautta. Ehkä sen pitäisi mennä töihin, hankkia harrastus tai muuta aktiviteettia, että elämä ei pyörisi lasten sairauksien ympärillä.

Itselläni on kaveri, joka puhuu omista sairauksistaan noin. Rasittavaa!!! Ja jos sanon minulla olevan flunssan, niin "No minullapa on juuri flunssa, kuume, poskiontelotulehdus ja varmasti keuhkokuumekin"

ehkä haluaa korostaa omaa huolehtivaisuuttaan. On varmasti rasittavaa seurattavaa.

Minä tunnen erään joka on diagnisoinut itse itselleen anorexian, vatsahaavan, luun murtuman, tenniskyynärpään ja jopa pari sydänkohtausta. Siis oikeasti uskoo ja väittää näin , muttei ole ko. vaivojen takia käynyt lääkärissä, koska ei usko lääkäreihin omien sanojensa mukaan. 

Ai, päivän etiikkapähkinä. "Ystäväni, lapseni kaverin äiti, kälyni teki näin ja noin ja minä haluaisin olla kohtelias. Mitä tehdä? Miten toimia? Miten suhtautua?"

Munchausenin syndrooma!

No saattaahan se liioitella, mutta tosiasia ON myös, että sinä et mitenkään pysty arvioimaan ongelmien suuruutta. Ja minunkin adhd-lapseni pystyy joskus joissain tilanteissa skarppaamaan, ongelma tuleekin sitten siitä, että ne tilanteet eivät riitä normaaliin elämään. Migreenin ja tavallisen päänsäryn erottaa kyllä, ja ihan lapsillakin on myös migreeniä.  Keliakiasta en osaa sanoa mitään, monet se dg kuulemma hämmästyttää.

Eli ehkä sun ap kannattaisi keskittyä huolehtimaan omista asioistasi? Niistä sä tiedätkin enemmän?

Entäs ne tukikupparit, joilla jopa jokainen lapsi on jonkin sortin erityislapsi? Rahastetaan kelan vammaistukea, vaikka aika pieni todennäköisyys, että yhdessä perheessä jokaisella jotain häikkää? Ainoa tauti on ahneus.

Tukiaiskupparit ovat salaliitossa lääkäreiden ja Kelan kanssa. Rikastuvat ihan hullun lailla vaamaistuilla. Varmaan saa Kelan lääkärikin jotakin provikoita niiltä vanhemmilta.

[quote author="Vierailija" time="25.11.2013 klo 08:53"]

Eli ehkä sun ap kannattaisi keskittyä huolehtimaan omista asioistasi? 

[/quote]

No ongelmana on se että kaveri lähes päivittäin valittaa noista ongelmistaan minulle ja kysyy neuvoa. En voi sanoa, että sori, en ota kantaa.

Mitään isompia diagnooseja heillä ei siis ole, mutta en tietenkään väitä etteikö heidänkin lapsilla joskus voisi joku sairaus olla ja onkin (siis varmasti joskus iskee joku tulehdus tai rokko).

Onko esim. adhd-lapsen (ennen dg:a)  vanhemmalle tosi tuskastuttavaa, jos kaveri sanoo, että ihan samanlaisiahan meidänkin lapset ovat, enkä ole koskaan ajatellut että heissä olisi sen puolen sairautta?

ap

Kuule Kelan vammaistukea on erittäin vaikea saada!! Ei sitä turhasta makseta. Meidän lapsella on vaikea sydänvika ja saamme perustukea vuodeksi, se ei kata edes kuluja, joita sairaasta lapsesta tulee. Lisäksi tiedän monia, joilla on vielä pahempia vikoja kuin meillä. Mm. Ruoka menee letkuista, on jatkuvaa fysioterapiaa yms. Ja silti eivät kaikki saa tukea ollenkaan.

[quote author="Vierailija" time="25.11.2013 klo 09:02"]

Onko esim. adhd-lapsen (ennen dg:a)  vanhemmalle tosi tuskastuttavaa, jos kaveri sanoo, että ihan samanlaisiahan meidänkin lapset ovat, enkä ole koskaan ajatellut että heissä olisi sen puolen sairautta?

ap

[/quote]

Monille on. Monet adhd-lasten vanhemmat ovat joutuneet olemaan kuukausia jonkun lääkäri-psykologi-sairaanhoitajaryhmän ammattimaisessa syynissä ja käyneet läpi aika monenlaista identiteettikriisiä, istuneet sosiaalityöntekijöiden, rehtorien ja kuraattorien haukuttavana palavereissa, yrittäneet kuollakseen saada asioita toimimaan normaalisti, syyttäneet itseään huonoiksi vanhemmiksi, pelänneet, vakavampia tauteja tai vammoja, etsineen traumatisoivia kokemuksia perhehistoriasta, käyneet läpi kasvatustyyliään ja perhehistoriaansa ja lapsen ongelmia ja lopulta on löydetty dg joka lupaa edes ajan kanssa helpostusta - ja sit tulee joku av-mamma, joka parin tapaamiskerran perusteella noin vain huitaisee sivuun ehkä kymmenen hengen moniammatillisen ryhmän tekemän tutkimuksen ja diagnoosin, että "eihän tuossa mitään ole, ehkä vähän organisoimatonta vanhemmuutta vain". Kyllä se helposti turhauttaa. Monet asiathan, mitä adhd-lapset säheltävät, OVAT samanlaisia kuin mitä muutkin tekevät. Ero on siinä, miten usein ja miten paljon adhd-lapset säheltävät - ja se ero on huomattava, jos lapsen kanssa viettää aikaa enemmän kuin satunnaisesti. Voin myös kertoa, että adhd-perheessä on taatusti jo kokeiltu kaikki ne keinot, mitä sinä osaisit ehdottaa asioiden järjestämiseksi paremmin.Ne eivät ole toimineet, joten neuvosi vaikuttavat turhalta patronisoinnilta.

Tosin on myös totta, että turhautumisen aste vaihtelee sen mukaan, minkä ikäisiä lapset ovat ja kuinka kauan diagnoosin tekemisestä on.  Minun lapseni on jo teini ja diagnoosista on kauan. Kun joku sanoo minulle, ettei näe eroa lapseni ja omansa välillä, minä otan sen työvoittona: niin pitkälle on päästy, ettei ero enää heti näy.

[quote author="Vierailija" time="25.11.2013 klo 09:14"]

Tosin on myös totta, että turhautumisen aste vaihtelee sen mukaan, minkä ikäisiä lapset ovat ja kuinka kauan diagnoosin tekemisestä on.  

[/quote]

Kaverin lapset eivät siis ole olleet missään tutkimuksissa ja diagnoosia ei ole. Hänen lapsensa ovat 2 ja 5 v.

ap

olen joskus hämmästellyt miten jotkut pystyvät kadehtimaan vammaistukeakin. Voi morjens.

Varmasti adhd-lapsen vanhemmasta on turhauttavaa, kun joku tulee sanomaan että samanlaisia ne on ku meidän lapset, tai "jotkut lapset vaan on tollasia". Varsinkin, kun diagnoosia ei ole ja lääkärissä pääsee vain siihen tk:n luukulle kuulemaan, että "no lapset on sellasia". Mun lapsilla ei ole adhd:ta, vaan toinen neurologinen ongelma, eikä mennyt kuukausia saada diagnoosi. Siihen meni neljä vuotta noiden ihanien neuvola- ja tk-lääkäreiden "sellasia lapset on" juttujen kanssa. Kyllä, mitä useammin tuli noita samanlaisia kuin meidän lapset -kommentteja, sitä enemmän otti päähän ja ärsytti, koska oikeasti nämä kommentoijat eivät nähneet lasta kuin satunnaisesti eivätkä olleet läsnä niissä vaikeissa tilanteissa.

Olen 11-vuotias, ja vain väsymyksestä minulla todettiin raudanpuuteanemia, josta todettiin keliakia ja aikuisasteen laktoosi-intoleranssi. Keliakia ei parane KOSKAAN.

Jotkut ihmiset, kun ei oikein muuten pärjää elämässä, alkavat elämään vain sen sairautensa kautta. Sitä sitten käytetään siekailematta keppihevosena tilanteessa kuin tilanteessa. "Öh, sorry kun tein oharit, mutku mulla on tuota muistihäiriötä, kaksisuuntainen mielialahäiriö, nukahtamisongelmia, masennusta, hahmotusvaikeutta kellonajoissa" jne.