"On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina…"

up

Mä olen ollut kotona 15 vuotta. Mun äiti oli kotona, kun mä olin lapsi, samoin mieheni äiti. Pidimme molemmat mun kotiin jäämistä hyvänä ratkaisuna lasten tulevaisuutta ajatellen. Jos meillä ei olisi varaa mun kotona olemiseen, niin toki menisin töihin, mutta niin kauan kuin se on mahdollista, mä olen kotona.

Miten niin luonnotonta? Minun mielestä on ihan normaalia, että vanhemmat haluavat itse kasvattaa lapsensa.

2. miltä kotona oleminen tuntuu? Onko teillä laajempi toimiva perheyhteisö vaiko vain sinä ja miehesi? Vai onko toinen syy jäädä kotiin heikot turvaverkot? (taloudellisten mahdollisuuksien ohella) Toki jos tukiverkot ovat hyvät, niin on mukavampi olla kotonakin. Saattaa jopa houkutella jäämään kotiin.

Joo mut rajansa kaikella. Yhteiskuntamme voisi olla lapsi ja perhemyönteisempi mutta rajansa kaikella silti.

Luonnotonta olla olla niin yksinäinen. Oikea erakkojen maa tämä Suomi! Vanhukset ovat yksin. Kotiäidit ovat yksin. Isovanhemmat eivät halua osallistua lastenlastensa arkeen, vaikka lastenlapset luonnollisesti haluaisivat ilahduttaa heitä.

Oletteko lukeneet kirjoituksen Helsingin Sanomista ennenkuin alatte kommentoimaan? Aloittaja laittoi sen otsikon.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 11:25"]

Oletteko lukeneet kirjoituksen Helsingin Sanomista ennenkuin alatte kommentoimaan? Aloittaja laittoi sen otsikon.

[/quote]Kyllä mä sen luin t. vastaaja numero 5

Joo, olen ollut pitkään kotiäitinä ja joskus ajattelen, että olen aika itsekäs, kun teen kotona myös omia juttujani ja lapset leikkivät keskenään tai puuhaavat yksin. Mutta kammoan ihan todella sitä maailmaa, jossa lapsen ollessa hereillä aivan kaikki pyörii lapsen ympärillä, siis kotityötkin tehdään, kun lapsi nukkuu. Oma lukunsa ovat tietysti supervaativa vauva tai supervilkas parivuotias, mutta noin yleensä lapset oppivat tekemään itsekin ja ovat ennen kaikkea äärimmäisen kiinnostuneita muustakin kuin juuri lapsille räätälöidystä toiminnasta. Käytännössä päiväkoti ei ole tässä mielessä sen parempi paikka, sillä vaikka lapsia ja aikuisia on enemmän, elämä pyörii tietysti täysin lasten ympärillä. Se taas olisi mainio juttu, jos suomalaiset osaisivat luoda spontaaneja verkostoja ympärilleen, jolloin olo ei olisi yksinäinen ja lapsikin näkisi muita ihmisiä kuin äidin ja valikoidut lapsileikkikaverit. Omat lapseni ovat niin isoja, ettei perhekerhoissa kannata käydä, ja silloinkin kun siellä kävin, ihmettelin sitä valituksen määrää. Tietysti on hyvä voida sanoa rehellisesti, että on tosi rankkaa tms., mutta ohjatuissa keskusteluissa oli puolipakko keksiä elämästään jotain vaikeaa. Hitsi vie, voi lasten kanssa olla kivaakin.

Kolmonen ei ainakaan ole lukenut edes artikkelia, ja on selkeesti näitä "lapset koti hoidossa vaikka mielen terveys menisi koska kotona on lapselle paraspaikka"-daijuja.

Mutta... Mielenkiintoinen artikkeli! Samaa mieltä. Outoa että ap on periaatteessa artikkelin kanssa samaa mieltä mutta sitten kuitenkin "perheen rooli menisi yhteiskunnalle" jos hän ei olisi kotona lasten kanssa? Että mitä...?

Mielestäni yhteiskunta omii perheen tehtäviä. Olosuhteet on muuten saatava riittävän hyviksi, että molemmat vanhemmat voisivat tehdä töitä lasten ollessa pieniä. On liian helppoa sanoa, että ei kuulu minulle.

Mitäs hankit lapsia? Hoida itse! Pistä lapsi päiväkotiin, jos on vaikeaa (10 tunniksi isoon ryhmään! Miten se meidän elämää helpottaisi, kun työpaineetkin vielä?) Sorry, Minsku ehtiikin tänään piiiitkästä aikaa  kaffelle, joten en ehdi  niinkuin sovittiin katsomaan Terttua tänään tunnin päästä (oikeasti ei uskalla, kun ei ole kokemusta lapsista). Miksi lupasit...? Ai ongelmako, no peru oma menosi, sinunhan lapsi on tai ota mukaan sinne lääkäriin (en varmasti kysy sinulta toiste ellei pääni meinaa katketa). Milloin mummi tulee? Minulla on ikävä mummia. Miksi mummi ei ehdi? Mummi muuttaa nyt jo palvelutaloon, kun ei halua olla vaivoiksi ja siellähän saa ikäistään seuraa...

Lisää osa-aikatöitä, etätöitä, joustavia työaikoja, mutta myös alettaisiin puhua enemmän siitä, että isovanhemmat ovat osa perhettä ja että lapsettomat sukulaisetkin kuuluvat perheyhteisöön, eivätkä luista kaikesta vastuusta, mitä elämään edes vähän kuuluu. Lapsettomilla on ystäväpiirinsä, mutta perheellinen huomaa, että ystävät eivät voi korvata sukulaisuussuhteiden toimimattomuutta. Perheellinen kaipaa sukusidoksia. Täysin orpo vasta hakee uutta perhettä itselleen. On vaikeaa, jos isovanhemmat asuvat kaukana ja haluavat muuttaa kauaksi palvelutaloon.

up

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 11:15"]

Miten niin luonnotonta? Minun mielestä on ihan normaalia, että vanhemmat haluavat itse kasvattaa lapsensa.

[/quote]

Luonnotonta on se, miten tämä lapsia kotona hoitava eristäytyy ja keskittyy täyttämään lapsen kaikki tarpeet itse sen sijaan, että lapsi sosiaalistuisi, saisi muitakin aikuiskontakteja ja tottuisi olemaan osa isompaa porukkaa eikä kukkulan kunkku.

Mielenkiintoinen aihe, mutta olipa köyhä artikkeli! Jos otsikon mukaan joku on luonnollista tai luonnotonta, niin kyllähän se pitäisi perustella vähän laajemmin kuin yhden heimon käyttäytymismallilla.

Ihan vastaavasti voisi ottaa esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan, tuoda esiin pelkästään sen hyvät puolet ja sillä perustella, että se on luonnollista ja kaikki muu luonnotonta.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 14:49"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 11:15"]

Miten niin luonnotonta? Minun mielestä on ihan normaalia, että vanhemmat haluavat itse kasvattaa lapsensa.

[/quote]

Luonnotonta on se, miten tämä lapsia kotona hoitava eristäytyy ja keskittyy täyttämään lapsen kaikki tarpeet itse sen sijaan, että lapsi sosiaalistuisi, saisi muitakin aikuiskontakteja ja tottuisi olemaan osa isompaa porukkaa eikä kukkulan kunkku.

[/quote]

Minusta tämä on laajemminkin yhteiskuntamme ongelma, että ihmiset hautautuvat omiin poteroihinsa. Kotiäidille on jo luksusta, jos hänen lähellään on perhekerho, jossa hän voi nähdä muita äitejä ja lapsia - on hyvin kaukainen ajatus, että voisi olla tekemisissä ihan muunlaisten ihmisten kanssa. Tuossa artikkelin heimossa voisin kuvitella tehtävän paljon muutakin yhdessä kuin lasten hoitaminen, joten on vähän hassua nostaa esiin kulttuurista vain tämä yksi piirre, vaikkakin mielenkiintoinen. Kirjoitinkin jo aiemmin, että aikanaan kävin "valituskeskeisissä" perhekerhoissa, mutta nykyään ihmettelen sitä, missä isompien lasten kotiäitinä voisin tutustua ihmisiin ja missä esim. kouluikäisetkin lapset voisivat tutustua eri-ikäisiin ihmisiin. On jotenkin outoa, että tuoreet äidit hengailevat keskenään, vähän isompien lasten äidit keskenään, tietyn ammattiryhmän jäsenet keskenään, eläkeläiset keskenään jne. jne. Tuntuisi suorastaan kummalliselta olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät kuulu omaan viiteryhmään tai miksi sitä sanoisikaan. Sitä tarvittaisiin paljon enemmän, sillä luulen, että se tekisi ihmisten elämästä paljon antoisampaa. Olen esim. ajatellut, että missä tilaisuuksissa voisi käydä, mitä harrastaa jne. siten, että lapset olisivat mukana, mutta kyseessä ei olisi lasten ohjattu harrastus, eikä niin, että lapset jätetään vain johonkin lapsiparkkiin. Meillähän vanhempi pääsee kodin seinien ulkopuolelle muuhun kuin lapsille räätälöityyn menoon vain niin, että etsii lapsille hoitajan.

Tämä sai ajattelemaan meidän yhteiskunnallemme tyypillistä eriytymistä. Ei ole kovinkaan montaa paikkaa, missä esimerkiksi koko naapurusto voisi luontevasti viettää aikaa yhdessä. Pienten lasten vanhemmille on erilaisia vauva- tai äitialkuisia puuhia, äitikahvilaa, jumppaa, uintia muskaria ja kerhoa jne. Yhä yleistyvä ilmiö ovat lapsettomat paikat ja tapahtumat. Vauva-aika kestää vuoden, sen nyt vielä jaksaa. Mutta siitä eteenpäin olisi sekä vanhempien, että lasten etu olla muiden ihmisten joukossa ja nimenomaan tuttujen. Esimerkiksi juuri naapureiden. Sukulaiset olisivat toki ihanteellisia, mutta harva asuu niin lähellä että voisi tavata ja viettää aikaa yhdessä edes viikoittain. Baareja on joka lähiössä, mutta ei sellaisia tiloja, minne kaikki ovat tervetulleita. Äitilapsikahvilat ovat kamalia, en halua olla vain ja ainoastaan äiti joka paikassa, haluan olla oma itseni ja nähdä ympärilläni lapsettomia, vanhuksia, teinejä, koululaisia jne.  Enkä halua lähteä risteilylle ryyppäämään tajua pois ollakseni "oma itseni" niinkuin eräässäkin mainoksessa.

Montamo Nobel-palkittua tuosta heimosta onkaan tullut? Mikä on se erityinen asia, josta tutkittu heimo tunnetaan eli mitä he ovat saaneet aikaan maailmanhistoriassa? Jotain sellaista, jonka vuoksi kollektiivinen äitiys ja isyys olisi niin ylivertaista, että siihen tulisi pyrkiä. Googlettamalla tuosta heimosta ei löydy mitään, joten voimmeko ajatella, että kyseessä on pieni muusta maailmasta irrallinen yhteisö, jossa jostain syystä on tarvetta jakaa lapset?

Jaettu vastuu on yleensä sama kuin ei vastuuta kenelläkään. Voi olla, että jaettu vanhemmuus on samanlainen asia eli kukaan ei loppupelissä ota vastuuta vaan jokainen luulee, että se ei ole hänen asiansa. Lapsille monta äitiä voi olla turvallisuutta tuottava asia, mutta mitä tuottaa äidille se, että hänellä voi olla 10 synnytystä, mutta ei ainuttakaan lasta, johon olisi aidosti kiintynyt?

MIkä mahtaa olla heimon lapsikuolleisuus? Voiko olla niin, että koko kylä pitää lasta sylissää eikä koskaa palauta äidille, koska ketjussa joku päättää, että tämä ei ole elinkelpoinen.

"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne" toteutuu todella.

Vai että ihan efe-pygmit....aahh tätä elämästä vieraantumisen määrää. ;D Kun mies tutkii äitiyttä, pitää etsiä tän maailmankolkan käpyisin pikkuheimo josta etsiä sitä aitoa oikeaa äitiyttä. Omalle äidillehän ei esmes voi soittaa, koska eihän hän tiedä äitiydestä yhtään mitään. ;)  Onhan se nyt sentään aivan eri toista kulkea sekuntikello kädessä mittaamassa efelapsien sylissä viettämää aikaa kuin kasvattaa muutamaa mukulaa tässä muun elämän ohessa. 

Minä tunnen näiden hesarin kolumnien edessä itseni aivan superäidiksi. Kuvitella, että osasin ihan itse laittaa kengät jalkaan, avata ulko-oven ja astua ulos asunnosta jopa äitiyslomalla! Puhelimellakin soitin vaikka mulla on lapsia! Ja se, että olen, luoja nähköön, liimannut kaksi massapalloa toisiinsa kiinni ja laulanut ihhahhaata äitikerhossa muiden äitien kanssa, ilmeisesti oikeuttaa jo melkoiseen diplomiin tässä  äitiyden uskomattoman raskaassa urakassa.

Minun elämäni ei ole milloinkaan ollut yhtä sosiaalista (sitten opiskeluaikojen) kuin kotiäitiaikoina. Äitiys on yhdistänyt minua sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en koskaan ollut edes ajatellut ystävystyväni.  Ilman mitään ylimääräisiä rooleja, "pelkkänä" äitinä, olen ollut avoin muiden ihmisten tavalle nähdä maailma, eri uskonnoille ja uskomuksille.  On paljon tilanteita, joissa kotona oleminen voi olla raskasta ja yksinäistä, mutta on myös sellainen todellisuus, jossa todella jaetaan se äitiys muiden äitien kanssa, istutaan kavereiden sohvalla lapset sikin sokin kenen tahansa sylissä, nauretaan ja joskus vähän itketäänkin, tehdään yhdessä makaroonilaatikkoa eikä ymmärretä ollenkaan, kuinka huonosti meidänkin asiat oikein ovat.

Suku on tuntien matkojen päässä ja perheellisiä ystäviä ei ole. Jokin parin tunnin viikottainen perhekerho ei juurikaan kalenteria täytä. Tuntuu luonnottomalta, ettei lapsi juuri muuta näe kuin äidin. Täytyisi keksiä jotain...