Neljänkympin kriisi? Mua on alkanut pelottaa.

Jouduin eroamaan lapseni isästä seitsemän vuotta sitten, lapsi on nyt 9-vuotias. Totaali-yh:na miesten livetapaaminen on hankalaa, enkä osaa noita nettideittihommia (siis ei tunnu mulle omalta). Pari tapailujuttua tässä on ollut mutta... Jos jonkun tapaankin kerran, niin tiheämpi tapailu saati seurustelu on tosi vaikeeta, kun en haluaisi lasta sekoittaa kuvioon ennen kuin tiedän johtaako juttu pidemmälle.

Nyt kun ikää on 40, niin mua on alkanut pelottaa. Että mitä jos se olikin tässä? Loppuikäni joudun pärjäämään sillä ajatuksella, että on mua sentään joskus rakastettu ja olen rakastanut, olen halunnut ja ollut haluttu. Mitä jos ei enää mitään, koskaan? :(
Ajatus saa mut lähes paniikkiin, mä kun olen aina ollut ihminen jolle rakkausjutut ja rakastumiset ja ihastumiset ja intohimo on olleet SE juttu elämässä. Yhdenillan juttuja sais, mutta niihin en halua ruveta.

Ulkoisesti mussa ei ole mitään moitittavaa, mutta silti... mittari raksuttaa :( Onks tää nyt neljänkympin kriisiä vai mitä? Meneeköhän ohi..