Olen niin tuhannen kypsä olemattomaan elämääni!

Liikunta auttaa. Aluksi pitää liikkua "väkisin".

Tee se mitä voit. Ajattele kaikkia muita. Vammaisia,

sairaita, nälänhädässä olevia, asunnottomia ja niitä joilla kaikki nämä yhtäaikaa.

Komppaan tuota joka ehdotti käymään siellä pohjalla. Antaa itsensä hetken rypeä huonossa olossa, tyhjyydessä ja itsesäälissä. En tiedä miltä tuntuu menettää toivo fyysiseen terveyteen, mutta tiedän miltä tuntuu kun mielenterveys menee. Minä kävin läpi vaikean masennuksen, joka oli monien tekijöiden summaa. Yritin todella pitkään piilottaa tunteeni, ja esittää pärjääväni hyvin. Todellisuudessa vain estin paranemistani. Vasta kun hellitin henkisen otteen itsestäni, ja annoin itselleni luvan rypeä masennuksessa oikein kunnolla, pystyin paranemaan. Joskus pitää käydä ihan pohjalla ja tuntea se kaikki suru, epätoivo, masennus,  turhautuminen ja epätoivo, jotta voi alkaa parantua.

Kiitollisuus. Kaikki paha on nyt takana

Hanki mies

Liikuntaa harrastan 3-5x viikossa.Ei auta, ei edes kilot tipu.

Miestä en arvaa/uskalla hankkia, kun ero edellisestä oli niin vaikea. Tai mistäs sitä edes tietäisi, huolisiko kukaan...

Liikunta, vapaaehtoistyö. Jotain muuta ajateltavaa. Kiitollisuus. 

Toivottavasti löydät toivon kipinän!

[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:48"]

Hanki mies

[/quote]

Ei se onnellisuus ole miehestä kiinni.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:51"]

Liikuntaa harrastan 3-5x viikossa.Ei auta, ei edes kilot tipu.

[/quote]

Taitaa olla ruokavalio pielessä?

Ajattelin aina, etten tälläiseen ansaan putoaisi. Vaan syvällä ollaan.

Liikuntaa on jo paljon, enempään ei ole aikaa. Vapaaehtoistyölle ei ole nyt aikaa. Mikä se jokin muu ajateltava voisikaan olla? Kiitollinen olen yrittänyt olla, mutta nyt vaan se piste tullut vastaan, ettei jaksa vastoinkäymisistä kiitellä.

Ero oli vaikea, syöpään sairastuminen ikävää, solusalpaajahoidot todella rankat. Hoidot veivät uskon elämästä. Jäljelle jäi väsymys. Ja tieto, että se rumba voi alkaa milloin vaan uusiksi.

Sieluni silmin näen jo lapseni huostaanotettuina. Tiedän, ettei ennusteeni ole se paras mahdollinen (ja taisteluinto on jo hukassa)

Ruokavalio ja elämäntavat terveelliset. Kilot tullut sairauksien/lääkityksien myötä

Lue jotain ihania kirjoja, auttaa! Esim. Zahir tai alkemisti :)

Alkemisti on mulla ainakin merkittävä tekijä oman itseni löytämiseen, vaikka edelleen hukassa olen...

Eilen oli taas kunnon hormoniryöpyt ja itkin kotona ilman syytä. Välillä naisena on vaikeata. Kunnon unien jälkeen taas parempi mieli :) Tsemppiä sulle <3

No voe helevata, älä nyt ainakaan mitään Paulo Coelhoa ala lukemaan. Kirjastossa on ihan fiksujakin kirjoja, kysy virkailijalta.

Lue, katso elokuvia, käy luistelemassa, mene hierontaan... Tee siis kivoja pieniä asioita!

Jotenkin osasinkin odottaa, että jossain vaiheessa lyödään raamatulla päähän. Ei ole tuokaan mun juttuni. Päinvastoin.

Mikä elämässä mättää? Jaa, taitaa olla liian monta asiaa. On asioita, joita vaan ei omalla lujalla tahdollakaan pysty muuttamaan. Tiedän etten voi joistain asioista muuttaa muuta kuin oman ajatustapani...

No se oma ajatustapahan on oikeastaan ainut asia, mitä voit oikeasti muuttaa. Ja sen muuttaminen yleensä muuttaa aika nopeasti kaikki muutkin asiat elämässä.

Ikävän karua, mutta ei kukaan muu voi ottaa vastuuta sinun elämästäsi ja sen mielekkyydestä kuin sinä itse. Onnellisuus on valintakysymys ja lähtee sinusta itsestäsi.

"Kohelon" kirjoja olen joskus heikkoina hetkinä lukenut. Ei ollut mun juttu.

Ongelma taitaa nyt olla se, että olen aikas monet "omin avuin onneen" - tyyppiset ratkaisut jo kokeillut, enkä ole niistä löytänyt tietä ulos umpikujasta. Pahimpien kipujen päällä olessa juuri tuollaisista pienistä kivoista asiosta nauttimisesta oli apua. Oli päiviä, jolloin minuutinkin rauhoittuminen ja kipujen yläpuolelle pääseminen oli ihana tunne. Nyt varmaankin jokin sisäinen tyhjyys ja väsymys, totaali kyllästyminen kaikkeen. Ymmärrän tilanteeni eri näkökulmista, mutten keksi mitään, mitä en olisi jo kokeillut. Melkoista näköalattomuutta siis :)

Haleja, ap! Pyri käymään ulkona valoisaan aikaan ja popsi paljon d-vitamiinia. Onko sulla kavereita? Jos on, pyri näkemään niitä joka päivä. Jos ei, hanki niitä (esim. Työväenopiston kurssilta, samalla saat piristävän harrastuksen).

Haleja, ap! Pyri käymään ulkona valoisaan aikaan ja popsi paljon d-vitamiinia. Onko sulla kavereita? Jos on, pyri näkemään niitä joka päivä. Jos ei, hanki niitä (esim. Työväenopiston kurssilta, samalla saat piristävän harrastuksen).

Taitaa ap:n tilanne ja kokemukset olla sen verran rankkoja, että uupuminen on täysin normaalia, eikä tässä mitkään d-vitamiinit ja kuntoilut auta... 

Entä jos antaisit itsesi käydä rauhassa pohjan kautta. Heittäytyisit siihen tyhjyyden ja toivottomuuden tunteeseen, oikein kierisit siinä. Itse tein niin kun sairaus ja muut vaikeudet veivät elämänilon. Ja minulle paranemisen alku oli se, kun annoin itseni "pudota kuiluun". Lopulta sinne pohjalle jokunen valonsäde alkoi paistaa, vaikka oikeasti ajattelin että kuolen, ja että se on hyvä niin. Niin kauan kuin taistelin väsymystä ja tyhjyyttä vastaan, ne piinasivat minua enkä päässyt paranemaan. Joskus asiat on vaan pakko kohdata eikä niitä ole hyvä paeta keinotekoiseen pirteyteen ja tekemiseen.