koulukiusattu ja tuleva luokkakokous?!

Moi!



Uskon, että kaikki ovat tulleet järkiinsä ja luultavasti tulevat pyytämään sinulta anteeksi. En tiedä kaipaatko sellaista, mutta voisiko moinen asia auttaa sinua eteenpäin?



Hyvin olet pärjännyt ja hyvä niin :). Ja ennen kaikkea, haluatko mennä? Mitä tunteita tuleva tapaaminen sinussa herättää?



Tsemppiä :)

En ole niin menestynyt, että haluaisin mennä. Luultavasti ihmiset olisivat vahingoniloisia, että luokan hikarista ei tullut mitään lääkäriä tms.



Pelkään, että siellä ajautuisi samoihin asetelmiin ja kokisi taas ne paskat fiilikset. Toisalta olisi mielenkiintoista nähdä miten niille kiusaajille on käynyt.

kiusaaminen ei ollut erityisen vakavaa, nälvimistä ja syrjimistä, enkä itsekään ollut ihan puhdas pulmunen. Jätti se silti jälkensä.



En mennyt, koska kyseiset ihmiset eivät yksinkertaisesti merkitse minulle enää mitään, enkä ole erityisen kiinnostunut heidän elämästään. Se olisi ollut hukkaan heitetty viikonloppu.

Kyllä mua nyt jo kiinnostaisi mennä. Olen kai niin utelias ihminen ja helposti anteeksi antava. Tiedän toki että jokut kiusaajistani on menestyneet paljon paremmin elämässään kuin minä.

En usko että ymmärtäisivät anteeksi mistään pyytää. En edes usko että myöntävät mitään kiusaamista edes olleen. Uskon jopa että kohtelisivat minua edelleen samalla lailla: näkymättömänä ja tahallaan ulkopuolelle jättäen ehkä jopa takanapäin irvaillen.

Silti voisin todistaa heille etteivät minua saaneet täysin lannistettua ja että olen elämässäni eteenpäin mennyt, vaikka olenkin mikä olen.

onki, että haluan mennä mutta sanmanaikaisesti jotenkin ahdistaa ajatus kohdata ne. Olisi kiva nähdä miten he ovat ite pärjänneet ja ovatko muuttuneet ollenkaan siitä mitä olivat. Mitään anteeksi pyytelyitä en odota, enkä edes koe tarvitsevani sellasta. Enemmän tuntuu siltä, että pitäis kiittää heitä, jollain tavalla noi ajat kasvatti minusta ns kovan luun henkiseltä puolelta.

Eikä ole tarvetta näyttää niille yhtään mitään, riittää kun itse tiedän asiani.

luokkakokoukseen tuli 1 poika jota kiusattiin yläasteella.. tosin suurin kiusaaja oli vuotta ylemmällä luokalla joten ei tuossa kokouksessa ollut.. Itse en sitä kiusaamista niin huomannut kun pojat olivat kuitenkin omissa ympyröissään kuin me tytöt. Tämä poika oli nyt hyvin menestyvä perheenisä ja oli mukava nähdä se. Mulle hän kuitenkin illan aikana rupesi juttelemaan tästä kiusaamisesta ja kuuntelinkin sitten myötätuntoisena.. luulen että se kuuntelu oli hänelle myös terapeuttista ja itsetuntoa kohottavaa joten edelleen hän kuitenkin niitä asioita ajatteli. Se on uskomatonta kuinka syvät arvet tuollainen kiusaaminen voi jättää ja kun vain saisi omat lapset tajuamaan sen, ettei heistä ikinä tulisi kiusaajia..

samalla pelkään sitäkin, että jäisin tosiaan yksin. Huomaisin istuvani yksin jossain pöydän kulmassa, "suruuni" ryypäten ja diibadaiba =/ Äääh... taidan mennä näyttämään nokkani ja jos alkaa vaikuttaa siltä, että olen edelleen se joka kyhnöttää yksin ympyrän ulkopuolella niin pääseehän sieltä pois.

samalla pelkään sitäkin, että jäisin tosiaan yksin. Huomaisin istuvani yksin jossain pöydän kulmassa, "suruuni" ryypäten ja diibadaiba =/ Äääh... taidan mennä näyttämään nokkani ja jos alkaa vaikuttaa siltä, että olen edelleen se joka kyhnöttää yksin ympyrän ulkopuolella niin pääseehän sieltä pois.

Koulussa on jokin pahasti epäonnistunut jos sinne pitää mennä takaisin.

taidan mennä näyttämään nokkani ja jos alkaa vaikuttaa siltä, että olen edelleen se joka kyhnöttää yksin ympyrän ulkopuolella niin pääseehän sieltä pois.

Itse toimisin näin. Se antaa vaikutelman, etteivät he 'voittaneet' vaan uskaltauduit paikalle. Ja lähtemällä aikaisemmin teet selväksi, että sinulla on parempaakin tekemistä kuin katsella heidän älyttömyyksiään. Pidä huoli, että näytät niin hyvältä, kuin mahdollista.

haluat mennä niin mene ihmeessä, pääseehän sieltä tosiaan pois. Kymmenessä vuodessa myös ihmiset oikeasti kasvavat. Mua on koulussa kiusattu ja nyt aikuisena, kun olen joitain nähnyt niin ihan kivat jutut on saatu kadunkulmassa aikaan. Monta kertaa mulle on jäänyt se fiilis, että ko. tyyppi on halunnut hyvitellä. Pahimpiin kiusaajiin en ole törmännyt, mutta olen heidän elämästään kuullut ja ei niillä kyllä hyvin mene. Mä olen nyt itse yläkoulussa töissä ja siellä on muutama samanlainen tyyppi kuin ne mun pahimmat kiusaajat. Ne on aika angstisia kaikkea kohtaan. Niillä on sisallä oikeasti hirveä määrä vihaa, jonka ne purkaa niihin hiljaisiin, koska niihin ne uskaltaa sen purkaa. Oikeasti niistä näkee nyt aikuisena, että ne on sisältä ihan rikki ja ne tarttee sen vihan, että ne pysyy pystyssä. Ja aikuisen sitä tietää myös, että jos ei angsti ala nopeasti hellittää, niin ne tyypit tippuu yhteiskunnasta pois. Kukaan ei ota sellaista töihin.

olla sit vaatimaton ja nöyrä! Jos menet -haistakaa kaikki pitkä vittu- asenteella, niin takaan että löydät ittes vessasta itkemästä, ja sitähän me ei haluta (: tsemppiä sulle paljon! Näytä niille närhen munat, mutta oikella asenteella.

vaikka noista ajoista on reilu 10 vuotta niin edelleen arvon, että menenkö vaiko en. Jotenkin pelottaa ajatus kohdata ne jotka silloin aikoinaan olivat ilkeitä ja kamalaia minua kohtaan, mutta toisaaltaan haluaisin mennä ja "näyttää" miten upeasti olen elämässä heistä ja teoistaan huolimatta pärjännyt.

Miten te muut mahdolliseti koulukiusatut toimisitte?

Paikalle ja kättä pitempää mukaan.

Paikalle ja kättä pitempää mukaan.

suosiolla jättää ne kättä pidemmät kotiin, ei miehen tarvii aamulla tulla noutamaan putkasta ;)

Mä en ole ollut koulussa sen kummemmin kiusaaja tai kiusattukaan, mutta oli kyllä vähän tylsä nähdä ettei mitään henkistä kasvua ollut tapahtunut kiusaajien kohdalla. Ihan samat jutut ja sama käytös. 20 vuotta välissä aikaa.



Tuon perusteella en menisi.

Itse olin luokan hylkiö ja minua ei ikinä otettu porukkaan mukaan. Olin näkymätön. Kärsin aikanaan paljon tästä, mutta olen käsitellyt asiat ja nykyisin sinut asian kanssa. Koen, etten olisi aikuisena tällainen (esim en ikinä osallistu työpaikan juorukerhoon, ja ymmärrän erilaisia ihmisiä), jos en olisi teini-iässä kokenut sellaista.



Luokkakokoukseen menin hieman jännittäen, mutta kuitenkin omana itsenäni. Kokemus oli miellyttävä ja terapeuttinen. Jokaisella on ne tietyt perusluonteet säilyneet, mutta jokainen on järkiintynyt ja aikuistunut (tai ainakin antoivat niin ymmärtää).

hyvin! Miettisin tarkasti ulkoisen olemukseni, että on sen puoleen hyvä olla. Sitten miettisin kuka oikein olen millainen minusta on tullut ja hyväksymyksen hymyllä sanoisin itselleni olen hyvä tyyppi ja aikuinen.



Ensin tarkkailisin tilannetta hymy huulillani ja menisin juttelemaan. Kun kohtaisin sen epämiellyttävimmän tyypin sanoisin hymyssä suin ettei uskoisi sinusta tulleen tuollaista sillä niin rääväsuu olit kouluaikoina. Tai, huomaan ettet ole juurikaan muuttunut suustasi kouluajoiltasi ja kääntäisin rauhallisesti selkäni. Ensin tietty hetken juttelisin niitä näitä.



Oikeasti ajattelen, että on hyvä antaa palautetta mutta se täytyy tehdä fiksusti sillä ovathan he nyt isiä ja äitejä ja kakaransa ehkä samanlaisia!!!

Mitä siis muistelisin?

kiusaaminen ei ollut erityisen vakavaa, nälvimistä ja syrjimistä, enkä itsekään ollut ihan puhdas pulmunen. Jätti se silti jälkensä.

En mennyt, koska kyseiset ihmiset eivät yksinkertaisesti merkitse minulle enää mitään, enkä ole erityisen kiinnostunut heidän elämästään. Se olisi ollut hukkaan heitetty viikonloppu.

ja hyvien puolihyvien kanssa on juttu luistanut luokkakokouksissa vastaavissa tilanteissa. Myös niiden muutamien pahisten, vain yksi tyttö johon olin ihastunut lukion tokalla ja joka epädiplomaattisesti usutti kiusaajalauman päälleni kun en ollut sopivanlainen deitti hänen mielestään on ollut niin viileä että ei ole halunnut luokkakokouksissa edes moikata minua. Mutta hän onkin sitten ammatiltaan vakuutuslääkäri eli se selittää viileyden.



Mene luokkakokoukseen vaan, kyllä joku tulee muistamaan sinut hyvänä kaverina ihan rehellisesti.

Onneksi en enää itse ole sama tyttö, kun kouluaikoina vaan olen henkisesti sillä tasolla, etten edes enää mieti, mitä minulle on sanottu tai tehty.



Ne on vain asioita, mitä on joskus tapahtunut, kuten kaikki muutkin ikävät asiat ja ne teki minusta itsenäisen ja aikuisen naisen, joka tuntee itsensä ja arvonsa.