Narsistin lapsi kumppanina. Pystyvätkö parisuhteeseen?

Jos se lapsi on kuitenkin jostakin saanut tervepäisen aikuisen huomiota ja rakkautta, niin ihan normaali ihminen siitä yleensä tulee.

Ainakin minä ja mieheni olemme pystyneet hyvään parisuhteeseen vanhempien jonkin asteisesta narsismista huolimatta.

mutta taidetaan ollakin vastakappaleet ja ongelmia aiheuttaa minun tarpeeni parantua ja mieheni haluttomuus hyväksyä tilanne.



Vastasin jo eilen johonkin narsistikyselyyn ja kerroin siellä että olemme ohut- (minä) ja paskunahkaiset (mieheni)narsistit.

Toinen pakotettu koko ikänsä miellyttämään ja tekemään kaiken muiden eteen. Oma persoona on ollut kiellettävä muiden miellyttämisen edessä. Mieheni on täysin tunneköyhästä kodista, jossa kaikki tunteisiin viittaavakin on pitänyt vaimentaa kun siitä ei ole seurannut koskaan mitään hyvää puhumattakaan lohdutusta tai apua tunteiden käsittelyyn. Hän on täysin kovettunut muiden suhteen, empatiakyvytön. Mutta herrajumala jos kukaan tekee mitään häntä kohtaan! Se kostetaan! Ei suinkaan huutamalla ja meuhkaamalla ja käymällä käsiksi. Metodit ovat täysin toiset. Hänen perheessään on kiitetty ainoastaan hyvistä suorituksista.

Narsisteja on monenlaisia. Psykoottisimmat ja väkivaltaiset vaan on hirmu paljon helpompi tunnistaa.

Minä sanoisin narsistin määrittelevimmäksi piirteeksi empatiakyvyttömyyden. Muita kohtaan täysin kylmä ihminen. Esim. jos hän tekee tai sanoo jotain loukkavaa ja vastapuoli reagoi siihen kuten normaali ihminen tekee, ei narsisti katso olevansa siitä mitenkään vastuussa. Ongelma on sillä vastapuolella, jos kerran kehittää jotain loukkaantumisen tunteita. Anteeksi ei missään nimessä pyydetä, ei hyvitetä tapahtunutta, ei olla pahoillaan ja jos vaan menet kiukustumaan tästä hänen käytöksestään ja huomautat hänelle asiasta, on hän kahta pahempi koska sinä (uhrina) olet mennyt ARVOSTELEMAAN hänen täydellisyyttään!!!

parisuhdeongelmat johtuvat siitä, että joskus narsistin lapsi ei TIEDOSTA lapsuudenperheensä hulluutta. Ei siis tajua että siinä oli täysin sairas, hullu kuvio ja luonnevikainen mielipuoli vanhempi.



Sen sijaan ne lapset jotka tajuavat että lapsuudenkoti oli täysin sairas, kieroutunut ja läpimätä, sekä tiedostaa että narsistivanhempi on patologinen persoonallisuushäiriöinen, syyllisyydentunnoton ja empatiakyvytön sadisti, ovat ihan hyvissä asemissa parisuhteen osalta.



Nimittäin se lapsi joka tajuaa vanhempiensa hulluuden ja lapsuudenkotinsa sairauden, vahtii kuin haukka, ettei siirrä YHTÄÄN MITÄÄN lapsuudenkodistaan omaan perheeseen.



Itse kasvatan lapseni täysin päinvastoin kuin omat vanhempani minut, en siis tee yhtäkään asiaa samoin, ihan tietoisesti joka päivä monta kertaa mietin etten vaan toista mitään isäni mielipuolisuuksista. Vanhempieni kanssa en ole missään väleissä, ikinä en anna anteeksi, ikinä en aio olla tekemisissä, mutta silti olen päässyt katkeruudesta eroon. Osaan vihata "sofistikoituneesti" siten ettei se käänny minua vastaan.



Parisuhde ja perhe on elämäni suurin onni ja eheyttävä tekijä. Lapseni saavat rakkaudentäyteisen ja turvallisen lapsuuden, vanhempani sen sijaan saavat onnettoman ja yksinäisen vanhuuden kusivaipoissaan. En viittaa kintaallakaan sinnepäin sitten kun alkaa syyllistämistä ja avunruikutusmarinaa kuulumaan (sitä on jo pari kertaa kiertotietä kuulunut, suorissa yhteyksissähän me emme ole).



Joskus on mahdollista että (oman mutu-tuntumani mukaan) miespuoliset narsistin lapset eivät osaa kyseenalaistaa lapsuuskotiaan eivätkä ehkä osaa analyyttisesti ajatella mistä vanhempien "hulluus" on johtunut. Tällöin he saattavat pitää esim väkivaltaa ja nöyryyttämistä normaalina ja jatkaa sitä itse. Tällöin jonkun tulee tehdä asia erittäin selväksi. Kyllä nämäkin ihmiset sisimmässään ymmärtävät että kaikki ei lapsuudessa ollut ihan normaalia.

Minä olen narsistin lapsi (isäni on ollut väkivaltainen narsisti) ja erityisesti viimeiset kymmenen vuotta olen kokenut tarvetta puhua ja käsitellä menneisyyteni (ja nykyisyyteni) asioita. Mies vaikuttaa aika ajoin lievästi haluttomalta kuuntelemaan.

Vasta viimeisten vuosien ajan olemme molemmat ymmärtäneet, mten sairas hänenkin lapsuutensa on ollut. Äitinsä on tunnekylmä, empatiakyvytön, hyvin narsistinen ihminen, joka on pyörittänyt lähiperhettään matriarkkamaisesti omien päähänpistojeen kautta koko mieheni elämän ajan. Sukupuolten erot, kasvatus, ja perusluonteenpiirteet ovat ns. "estäneet" miestäni näkemästä koko kuviota. Mies ei ole halunnut valittaa, ettei leimautuisi "akkamaiseksi", ja on vain hyväksynyt äitinsä teot mielenterveydeltään ailahtelevan ihmisen käytökseksi.



Ehkä siis olemme löytäneet kohtalotoverit, me kaksi rikkinäistä ihmistä? Toivotaan parasta että suhteellamme olisi vankka tulevaisuus. Me molemmat olemme vasta alkuvaiheessa omia prosessejamme, molemmilla on vain ollut erilaiset tavat käsitellä ja suojautua vanhempiemme pahoja tekoja vastaan.

Lapsie emme voisi kuvitellakaan hankkivamme. Millaisia kipeitä muistoja alitajunnasta putkahtaisikaan esiin lapsen tulon myötä?

Narsistin lapsi ja mielestäni oikein kykenevä parisuhteeseen.