Lapsellista valitusta

MIten tässä näin kävi? Vuosikausia toivoimme lasta. Vannoin monet pimeät yöt, että yksikin riittäisi ja että en ikinä enää halua mitään muuta. Elo lapsettomana pariskuntana tuntui tyhjältä. Oltiin riittämiin jo matkusteltu, ei jaksettu enää bilettää kuin pari kertaa vuodessa ja hyvästä syystä eikä ylipäätään oltu niitä pariskuntia, jotka innosta puhkuen raivaavat tietään Indonesian viidakoissa reppumatkaajina. Elämä oli rauhoittunut kotiin, lapsi vain puuttui.



Meillä kävi tuuri. Saatiin lopulta lapsi, kaksikin. Ja kuinkas kävikään, huomaan miettiväni, miten tässä näin kävi... En istukaan tyylikkäänä pariisilaisessa katukahvilassa siemailemassa viiniä tai shoppaile New Yorkissa sydämeni kyllyydestä. Sen sijaan nökötän tallinnalaisen kylpylän altaan reunalla ja polskin lasteni kanssa loma-aikani taivaan tuuliin. En kipaise edes keskinkertaiseen tallinnalaiseen ravintolaan vaan könyämme suosiolla syömään hampurilaiset ja se kauan kaivattu shoppailukin typistyy siihen, kun vilkaisen Rimissä lasten leluosastoa.



Miten tässä näin kävi? En siis ole koskaan ollut sitä tyyppiä, jonka on päästävä joka perjantai ulos syömään, jonka on biletettävä rajusti vähintään kerran kuussa ja jonka shoppailubudjetti ylittää kevyesti keskivertotallaajan palkan. Nämä ihmiset eivät muuten ole urbaanilegendoja. On todella tällaisia ihmisiä, jotka - huolimatta siitä, että ovat äitejä - todella onnistuvat yhdistämään äitiyden ja entisen laadukkaan elämänsä kummankaan kärsimättä pahasti. Minulla on tällainen ystävä. Lapsi on hoidossa innokkaalla mummillaan, ja äiti ja isä saa parisuhdeaikaa pari kertaa kuussa. Äiti on tyylikäs, muodikas ja huoliteltu. Niin on lapsikin. Näitäkin äiti-ihmisiä on. Minä en ole koskaan kuulunut heihin - en edes ennen lapsianikaan. En siis penää tässä mitään mahdotonta.



Mutta missä vaiheessa se upea kaupunkiloma Roomassa on vaihtunut Legolandiin ja eläintarhaan? Missä vaiheessa lomalla ei tarvitsekaan syödä vähän paremmin vaan nimenomaan lapsia miellyttävällä tavalla sellaisissa paikoissa, joissa on lapsille jotain extraa esim. leluja, leikkipaikka tai ne tyypilliset hampurilaiset (tai pahimmillaan yhdistelmä noista kaikista)? Tiedän, että voi valita toisin. Kuten sanoin, ystäväni on valinnut toisin. Ihmettelen kai lähinnä itseäni ja sitä, että kaikesta huolimatta elämä on ihan mukavaa näinkin. Ei kovin hohdokasta mutta aika mukavaa.



Hassua, miten sitä voi tyytyä aika vähään, vaikka ennen ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan moista. Huomaan yhä useammin haaveilevani jostain vähän paremmasta. Ehkä vähän vähemmän niitä huvipuistovempeleitä ja vähän enemmän nautinnollisia kahvihetkiä katukahvilassa. Vähän harvemmin niitä hampurilaisia ja vähän enemmän jotain makuhermoja stimuloivaa. Vähän vähemmän jalkapallokentällä seisomista ja vähän enemmän teatteri-iltoja.



Pitää kuitenkin varoa. Joskus saa sen, mitä toivoo.