Kosin itseäni :(

Minä ja mieheni olemme olleet jo kymmenen vuotta onnellisesti naimisissa, päädyimme yhteen n. vuoden seurustelun jälkeen kun huomasin olevani raskaana. Mies kysyi sitten jokin viikko sen jälkeen metroasemalla sateessa ja kylmässä, että voisinko kuvitella meneväni hänen kanssaan naimisiin ja minä vastasin että kaipa sitä tulisi mennä, ainakin minun vanhempani odottavat meidän tekevän niin. Mikä voisi olla vähemmän romanttista kuin tuollainen tilanne? Nyt nauretaan sille yhdessä kun kuullaan tuttavien kertovan romanttisista kosimisista, mutta se on myös asia joka meitä yhdistää. Monet niistä jotka saivat unelmakosinnan ovat jo eronneet, me olemme edelleen yhdessä ja meillä on viisi lasta!

Ei kannata harmitella tuollaisia pikkuseikkoja, kaikelle oppii nauramaan myöhemmin. Ei ole tärkeintä onko tullut romanttisesti kosituksi, sinun tapauksessa on ollut tärkeintä että mies oli samaa mieltä etkä ole kosinut suotta!

Minä ja mieheni olemme olleet jo kymmenen vuotta onnellisesti naimisissa, päädyimme yhteen n. vuoden seurustelun jälkeen kun huomasin olevani raskaana. Mies kysyi sitten jokin viikko sen jälkeen metroasemalla sateessa ja kylmässä, että voisinko kuvitella meneväni hänen kanssaan naimisiin ja minä vastasin että kaipa sitä tulisi mennä, ainakin minun vanhempani odottavat meidän tekevän niin. Mikä voisi olla vähemmän romanttista kuin tuollainen tilanne? Nyt nauretaan sille yhdessä kun kuullaan tuttavien kertovan romanttisista kosimisista, mutta se on myös asia joka meitä yhdistää. Monet niistä jotka saivat unelmakosinnan ovat jo eronneet, me olemme edelleen yhdessä ja meillä on viisi lasta!

Ei kannata harmitella tuollaisia pikkuseikkoja, kaikelle oppii nauramaan myöhemmin. Ei ole tärkeintä onko tullut romanttisesti kosituksi, sinun tapauksessa on ollut tärkeintä että mies oli samaa mieltä etkä ole kosinut suotta!

että voitte nauraa asialle, sehän tekee asiasta erityisen :)

Jotenkin vaan se on ihanaa ja perinteistä, kun mies kosii. Ja kyllähän se myös hivelee itsetuntoa, kun toinen on itse päättänyt, että haluaa kanssani viettää loppuelämänsä, ja sitten oma-aloitteisesti pyytää vaimokseen.

Vaikka puolet päätyvätkin eroon.

Kerro asia meihellesi. Sitten hän voi yllättää sinut joku päivä romanttisesti ja kosia. Voihan hän kosia vaikka sormukset onkin jo hankittu. Ettehän kuitenkaan ole vielä naimisissa. Ei se ole niin vakavaa. :)



p.s. En itsekään ole saanut koskaan kosintaa, naimisissa jo 8 vuotta.

Älä sure. Voihan olla, että jos et olisi itse ottanut asiaa esille, niin mies ei olisi koskaan kysynyt. Eli lopputulos olisi ollut vielä huonompi.

Ihan hölmöön asiaan. Muuten et ehkä koskaan olisi kuullut sitä kosintaa, ja vielä nolompaahan ja epäromanttisempaa se on joutua sitten vanhana 20 v yhdessäolon jälkeen itse hoitamaan se homma.

Voi jee, terkuin carrien tapaan itsensä kanssa naimisiinmenoa ajatellut

Otin kihlat puheeksi ja sovittiin asiasta erittäin tylsällä tavalla ilman ronmantiikkaa. Kyllä se kosinnan puute harmitti välillä, erityisesti jos kuuli tuttujen kosinnoista.



Mutta nyt 7 vuoden jälkeen ei harmita enää. Ei tuo romantikko todellakaan ole, mutta muuten erinomainen aviomies.



Ja jos mies ei ole romanttista sorttia, siltä pitää suoraan pyytää asioita tai järkätä itse se romantiikka tilanteisiin. =)

Jotenkin vaan se on ihanaa ja perinteistä, kun mies kosii. Ja kyllähän se myös hivelee itsetuntoa, kun toinen on itse päättänyt, että haluaa kanssani viettää loppuelämänsä, ja sitten oma-aloitteisesti pyytää vaimokseen.

mutta kysyin kyllä eksältäni että mitä mieltä hän olisi siitä jos mentäisiin kihloihin, ja hän vastasi että "okei, jos haluat".



Menimmekin, ja hän kertoi olevansa kihlauksestamme todella onnellinen. Mutta sitten se sama jotenkin jatkui, ja minun piti koko ajan vetää meitä eteenpäin. Kihloihin meneminen minun aloitteestani on yksi juttu, mutta kun lapsentekoonkin oli se suhtautuminen (jos sä haluat niin okei sitten) niin alkoi tuntua ettei tämä ole oikeasti yhteinen projekti.

mutta kysyin kyllä eksältäni että mitä mieltä hän olisi siitä jos mentäisiin kihloihin, ja hän vastasi että "okei, jos haluat".

Menimmekin, ja hän kertoi olevansa kihlauksestamme todella onnellinen. Mutta sitten se sama jotenkin jatkui, ja minun piti koko ajan vetää meitä eteenpäin. Kihloihin meneminen minun aloitteestani on yksi juttu, mutta kun lapsentekoonkin oli se suhtautuminen (jos sä haluat niin okei sitten) niin alkoi tuntua ettei tämä ole oikeasti yhteinen projekti.

nyt kun otit asian puheeksi niin tajusin, että vähän samoja merkkejä on täälläkin :S Miehelle siis sopii kaikki mitä mä ehdotan, muistaakseni minä ehdotin yhteen muuttoakin. Mieheni tuntuu keskittyvän uran luomiseen ennen muuta, ja suhteen eteenpäin vieminen on minun vastuulla. Uskon vakaasti, että jos en olisi "kosinut itseäni", niin kosintaa ei olisi koskaan kuulunut. Sitä en ymmärrä, sillä tiedän että miehestäni on mukavaa olla kihloissa, mutta ei olisi kuitenkaan saanut aikaiseksi hoitaa asiaa itse!

ap