Parisuhde rakoilee pikkulapsiaikana

Ihmisten pitäis vaan tajuta, että se on aika yleistä. Ei se kumppania vaihtamalla yleensä parane. Parempi olisi päättää kestää pikkulapsiajan yli ja sitten elämä saattaa taas yllättävästikin hymyillä.

Mies ja minä ollaan molemmat sitä mieltä, että ehdottomasti parani vaihtamalla.



Jotkut ihmiset eivät vain kertakaikkiaan sovi toisilleen, mutta se paljastuu usein vasta sitten, kun rakastumisen huuma on mennyt ohi ja on tavallaan "liian myöhäistä". Monesti kovin nuorena perheen perustaneet eivät heti näe, mikä on ns. normaalia eripuraa perheessä, ja missä kohtaa alkaa perhehelvetti.



Osin myös uskon sen vanhan fraasin "kasvoimme erilleen", etenkin nuorten ihmisten tapauksessa, sillä ainakin itse olin vähän yli parikymppisenä ihan eri ihminen kuin esim. kymmenen vuotta myöhemmin.



Olemme kumpikin ihmetelleet (siis mies ja minä), miten jaksoimme edellisiä suhteitamme niin pitkään. Eroa tähän uuteen on kuin yöllä ja päivällä.

Olimme asuneet avoliitossa kymmenisen vuotta ennen lapsen syntymää. Silti sitä oppi valitettavia asioita puolisosta joita ei osannut aiemmin nähdä. Ne asiat mistä ennen selvittiin alkavat olla ylitsepääsemättömiä ja valuvat heikompaan suuntaan. Erilleen kasvaminen voi olla osa asiaa, mutta kyllä me vain taidamme olla vaimon kanssa liian erilainen pari. Ero saattaisi olla kummallekin eduksi. Valitettavasti, ahdistaa ajatus erosta mutta se voisi pidemmän päälle olla loisto juttu.

aina ollut sitä mieltä, että myös pikkulapsi arjesta on saatava irtiottoja. Olisimme tulleet varmaan hulluksi miehemme kanssa jos emme olisi saaneet ja saamme yhä pieniä irtiottoja arjesta yhdessä. Onneksi on rakastavat isovanhemmat läsnä. Aina pienen (joskus "isommankin") yhteisen mukavan jutun jälk. jaksaa myös taas ihan uudella temmolla! Lisäksi molemmat meistä saavat myös tarv. yksin tehdä jotain ihan omaa. Vaikka lapset ovat muutaneet käytännössä kaiken, jostain siitä "vanhastakin" on pidettävä kiinni. :) Meillä lapsiperhe arjesta huolimatta pääasiassa menee oikein hyvin. Ja ei mikään ole ihanampaa kun nähdä noiden pienten oppivan uutta ja kasvavan joka päivä ja mikä sen mukavampaa kun oman miehen, lasten isän kanssa sitä seurata. Ja kyllä on meilläkin hampaiden kiristystä, uhmaa jne. Mutta, sitä elämä on.. myötä ja vastoinkäymisissä mukana elämistä.

Antakaa äidit miehelle hieman liekaa lastenhoidossa. Ei kai se lapsi siitä mihinkään säry, jos vaipan vaihtaa tai lapsen pyllyn pesee vähän eri tavalla. Iseille jää ihan liian usein apuvanhemman rooli, ja äiti on yleensä työnjohtajan asemassa. Vähempikin syö suhdetta. Jos haluatte, että me miehet osallistumme, antakaa meidän tehdä se omalla tavallamme.



Ja toinen juttu on parisuhdeaika: joskus olisi kiva olla kahdestaankin, niinkuin joku jo mainitsi. Lasta varmaan pystyy hoitamaan muukin kuin oma vanhempi muutaman tunnin ajan. Joskus olisi kiva saada se vaimo takaisin edes pieneksi hetkeksi. Jos ei ole isovanhempia, hoitajia saa muualtakin. Meillä ei vaimo tähän suotu.



Itse haluaisin olla myös mies, en vain isä.

Olenkin sanonut, että avioero pitäisi olla kielletty alle kolmevuotiaiden vanhemmilta. Siinä kohti monesti alkaa helpottamaan.



Itselläni tuli ero kun lapset aloittivat koulun ja edellisen avioliittoni parasta aikaa oli kun lapset oli pieniä. Ja tuo miehen näkökulma on todellakin täyttä totta. Monesti tosin miehet tuppaavat kysymään sitä neuvoa aivan joka pienemmästäkin asiasta ja sekin on aika ärsyttävää...



Parisuhde tarvitsee todellakin myös sitä kahdenkeskistä aikaa, siihen muunmuassa kaatui ensimmäinen liittoni. Emme enää ottaneet aikaa yhdessä, ei kiinnostanut. Kaikki tapahtu joko kokoonpanossa mies ja lapset tai minä ja lapset. Aikuisilla oli omat menot.



Tästä olenkin yrittänyt ottaa oppia uudessa liitossani, meillä on kaksi vuotias lapsi. Otamme tasaisin väliajoin irtiottoja arjesta miehen kanssa ja kiinnitämme huomiota parisuhteen hoitoon. Se ei mene vaan siinä sivussa.

Mutta itsetänikin tuntuu siltä etten enää saa olla NAINEN. Mies alkaa jo luovuttaa tai en tiedä, ei edes yritä mitään eikä ehdota mitään parisuhdeaikaa. Toisaalta tiedän varmasti ettei halua missään tapauksessa erota

Välillä tuntuu että otan ison riskin jos odotan nyt pahimman yli eli noin 3 v, emmekä hanki lisää lapsia kunnes asiat menisivät edes vähän parempaan suuntaan. Mutta jos ei mene niin olenkin yhtäkkiä 34 v. yhden lapsen äiti, eronnut enkä saa ikinä sitä toista lasta josta haaveilen suurella sydämellä! Esikoiseni on parasta mitä minulla on. Miehen kanssa ollaan suhde aloitettu aikuisina ja mies vielä minua vanhempi. Olemme siis molemmat jo tienneet mitä elämältä haluamme.

Niin tässä tapauksessa uusi lapsi olisi mielestäni pahinta, mitä voisit tehdä sekä tälle esikoisellesi että uudelle lapselle. Lapsi ei koskaan korjaa huonoa parisuhdetta, päinvastoin eron riski kasvaa entisestään.



Jos maltat odottaa pari vuotta ja katsoa kaikessa rauhassa, miten asiat etenevät, tilanne voi olla ihan toinen ja lapsella/lapsilla ehjä perhe (parhaimmillaan). Jos taas kakkosvaihtoehtosi on hankkia toinen lapsi tähän tilanteeseen, minun mielestäni kaivat kyllä ihan oma-aloitteisesti hautaa parisuhteellenne.



Jos olet nyt vasta 31-vuotias, sinulla on toista kymmentä vuotta aikaa hankkia se toinenkin lapsi. Nyt kannattaa järkeillä, ei tunteilla.

Hei, teemme juuri tutkimusta terveydenhoitajan antamasta parisuhdetuesta pikkulasten vanhemmille. Laitoin aiheesta oman aloituksenkin. Otamme mielellään vanhempien kokemuksia vastaan, joten jos suinkin kiinnostusta löytyy, niin käykää osallistumassa tutkimukseemme.



T. Marika & Tanja

ihmiset eroavat niin järjettömän heppoisesti. Ei olla valmiita tekemään minkäänlaisia uhrauksia, ei istuta alas juttelemaan oikeasti parisuhteesta, ei panosteta yhteiseen aikaan, ei muisteta joka päiväistä hellyyttä...sitten ihmetellään, kun yhtäkkiä ei voi sietää toisen läsnäoloa.



Minä voin sanoa, että meidän parisuhde kukoisti pikkuvauva-aikana ja kukoistaa edelleen (taapero 1v3kk). Yhteistä taivalta takana 7vuotta.

Kyllä meillä riidellään silloin tällöin niinkuin normaalissa parisuhteessa, mutta AINA selvitetään asiat, mitään ei jätetä roikkumaan ilmaan. Itkut itketään ja sen jälkeen nauretaan ja halaillaan yhdessä. Muistetaan jokapäiväiset rakkaudenosoitukset. Muistetaan, että on yhä edelleen parisuhde, vaikka vauva tuli kuvioihin, ja siitä muistetaan pitää HYVÄ huoli. Välillä annetaan lapsi mummolaan jotta pääsee miehen kanssa kahdestaan ulos, syömään/leffaan/rakastelemaan autoon...:D mitä vain! Ja jos ei sitä lasta muka saa ikinä mihinkään hoitoon, opetelkaa nauttimaan perhearjesta. Tehkää paljon kaikkea mukavaa yhdessä, älkääkä jämähtäkö kotiin.

Matkustakaa lomilla, käykää vapaailtoina yhdessä syömässä, käykää perhe-elokuvissa/vauvakinossa, tehkää retkiä luontoon kera eväiden...ja kun vauva menee nukkumaan, käpertykää miehen kanssa sohvan nurkkaan halimaan & katsomaan leffaa.



Yrittäkää edes, älkääkä aina vaan ruikuttako!!!

(ja asia aivan erikseen on sitten suhteet, joissa pahoja luottamuspulia, pettämistä, valehtelua, väkivaltaa, alkoholismia tms. Nyt puhuin tavallisista parisuhteista, ymmärrätte sen ihan hyvin)

hoitamaan lasta paljon ollenkaan. Ei suostu, että minä lähtisin yksin jonnekin, eikä suostu siihen, että lähdettäis yhdessä.

Sinulla ei voi olla mitään tietoa siitä, mitä on taustalla niissä eroissa, joihin tämän ketjun kirjoittajat ovat ajautuneet. Itse olen se, joka totesin, että vaihtamalla parani. Itse jaksoin 8 vuotta miestä, joka harrasti sooloseksiä katseli pornoa ja muita naisia, mutta kieltäytyi seksistä ensimmäisen avioliittovuoden jälkeen. Miehen sairauden vuoksi en hennonut lähteä liitosta, mutta onneksi tulin järkiini. Ehkä sinun mielestäsi olisi pitänyt yrittää enemmän...? Myös mieheni jätti suhteen, jossa vaimo oli aggressiivinen ja harjoitti henkistä väkivaltaa.



En usko, että yksikään ihan tavallinen ihminen menee huvikseen naimisiin ja eroaa "liian helposti". Taustalla on tietämissäni tapauksissa aina ollut vuosien kärsimys ja jopa lasten toive siitä, että vanhemmat ymmärtäisivät erota, kun parisuhdetta ei kerran saada kuntoon.

Olette väsyneitä, kiireisiä, ärtyneitä. Kaikki on uutta ja kaipaatte sitä aikaa kun sai nukkua rauhassa. Et nyt sano, miten vanha lapsi on. Pienen vauvan äidillä heittää hormonitkin niin härän pyllyä, että itku meinaa tulla joka asiasta. Puhukaa keskenänne ja toisten kanssa. Tulette huomaamaan, että ette ole ainoita. Jos taas ette pysty puhumaan niin ei hyvää seuraa. Meillä alkaa nyt helpottaa kun lapset on 2 ja 4v, mutta varsinkin kuopuksen vauva-aika oli ihan kamalaa.

Antakaa äidit miehelle hieman liekaa lastenhoidossa. Ei kai se lapsi siitä mihinkään säry, jos vaipan vaihtaa tai lapsen pyllyn pesee vähän eri tavalla. Iseille jää ihan liian usein apuvanhemman rooli, ja äiti on yleensä työnjohtajan asemassa. Vähempikin syö suhdetta. Jos haluatte, että me miehet osallistumme, antakaa meidän tehdä se omalla tavallamme.

Ja toinen juttu on parisuhdeaika: joskus olisi kiva olla kahdestaankin, niinkuin joku jo mainitsi. Lasta varmaan pystyy hoitamaan muukin kuin oma vanhempi muutaman tunnin ajan. Joskus olisi kiva saada se vaimo takaisin edes pieneksi hetkeksi. Jos ei ole isovanhempia, hoitajia saa muualtakin. Meillä ei vaimo tähän suotu.

Itse haluaisin olla myös mies, en vain isä.

juu tässä on asiaa :). Meillä tosin minä joudun välillä muistuttamaan miestäni, että hän voisi olla myös enemmän siinä miehenkin roolissa. Siis tarkoitan, että hän ei hennoisi lapsia jättää hoitoon kellekkään jotta me saatais sitä kahden keskistä aikaa. Meillä tosin vanhemmuus onkin ollu alusta asti tasavertaista (imetystä lukuunottamatta), mies ollut kotona lasten kanssa jne.

pointtihan parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on juurikin tuo, että eihän isä ja äiti harrasta seksiä, tai mies ja äiti... vaan ssilloin perheessä täytyy olla tilaa sille miehen ja naisen roolille ja he sitten rakastelevat :) Kannattaa todellakin lapsista huolimatta (ja niiden vuoksi) muistaa antaa puolisolleen jakamatonta aikaa ja satsata parisuhteen hyvinvointiin.

Et tainnut lukea viestiäni loppuun. Siteeraan lopun tähän uudestaan:

(ja asia aivan erikseen on sitten suhteet, joissa pahoja luottamuspulia, pettämistä, valehtelua, väkivaltaa, alkoholismia tms. Nyt puhuin tavallisista parisuhteista, ymmärrätte sen ihan hyvin)

-13

vanhempien roolijako tulee selvemmäksi, sitä roolijakoa ei edes isomman lapsen kanssa tarvita samalla tavalla, kun lapsi ei tarvi ihan yhtä intensiivistä hoivaa kuin pikkuvauva vielä.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset eivät keskimäärin eroa liian heppoisesti. Itse en tunne ketään, joka olisi lähtenyt liitostaan ilman hyvää syytä.

että jos nimenomaan pikkulapsen vanhemmuus rasittaa parisuhdetta, se lapsi ei uudessa liitossa ole hävinnyt ulkoavaruuteen, vaan herättelee ihan samalla lailla yöllä, sitoo kotiin jnejne.



Eli olisi viisasta hiukan odottaa, eikä rynnätä ottamaan eroa. Antaa vähän ajan kulua. Kun yöunet alkavat taas sujua ja hormonit tasoittuvat, alkaa seksikin taas maittaa. Ja työnjaosta syntyvät riidat helpottuvat ehkä myös.



Välttämättä noin ei käy, mutta niin VOI käydä.



Ja sen takia kannattaa vähän antaa ajan kulua. Sopeutuminen vanhemmuuteen ja sen sitovuuteen ottaa oman aikansa, ja monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä. Nainen ehtii totutella asiaan paremmin raskausaikana, miehelle se on vielä siinä vaiheessa melkoinen abstraktio.

Meillä eniten kränää on tuottanut ihan silkka väsymys. Kumpikin on ärtyneitä liian vähästä unesta. Sen ärtymyksen sitten purkaa siihen toiseen ja soppa on valmis. Juu, sitä ärtymystä ei tietenkään saisi toiseen purkaa mutta kun ei tässä koneitakaan olla....



Esikoisen kohdalla oli tietenkin muitakin tekijöitä kun piti ns. kasvaa uuteen rooliin ja opetella uudenlainen elämäntapa lapsen kanssa. Toisen lapsen kohdalla tämä kriisi ei enää ollut ollenkaan ajankohtainen kun perhe-elämää jo vietettiin.



Mutta meillä tosiaan suurin riitojen aiheuttaja oli silkka väsymys ja uupumus. Kun esikoinen alkoi jotakuinkin nukkua kunnon öitä n. 2-vuoden iässä, niin koko elämä helpottui. Mutta sitten syntyikin toinen vauva, joka oli vielä esikoistakin huonompi nukkuja. Vieläkin kamppaillaan 1,5-vuotiaan nukkumisen kanssa ja odotetaan sitä aikaa kun jotakuinkin saataisiin taas levättyä tässäkin perheessä. Kolmatta valvottajaa ei tähän perheeseen enää tule... :)