Parisuhde rakoilee pikkulapsiaikana

että jos nimenomaan pikkulapsen vanhemmuus rasittaa parisuhdetta, se lapsi ei uudessa liitossa ole hävinnyt ulkoavaruuteen, vaan herättelee ihan samalla lailla yöllä, sitoo kotiin jnejne.

Eli olisi viisasta hiukan odottaa, eikä rynnätä ottamaan eroa. Antaa vähän ajan kulua. Kun yöunet alkavat taas sujua ja hormonit tasoittuvat, alkaa seksikin taas maittaa. Ja työnjaosta syntyvät riidat helpottuvat ehkä myös.

Välttämättä noin ei käy, mutta niin VOI käydä.

Ja sen takia kannattaa vähän antaa ajan kulua. Sopeutuminen vanhemmuuteen ja sen sitovuuteen ottaa oman aikansa, ja monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä. Nainen ehtii totutella asiaan paremmin raskausaikana, miehelle se on vielä siinä vaiheessa melkoinen abstraktio.

Montakos vuotta pitäisi odottaa että alkaisi sujua? Entä kun vaimo on se joka on keskeneräinen äidiksi, puhuu että oli virhe tehdä lapsi ja välillä esittää että muuttaisi lähistölle yksikseen asumaan saadakseen olla vain ihan yksin. Noin nelivuotias lapsi. Ei seksiä lapsen alulle saattamisen jälkeen, pidempi projekti oli tuo raskaaksi pääseminen ja hyvin toivottu raskaus.

Raskaaksi tultuaan muuttuikin epävarmaksi. Kasvattaminen loogisesti tuntuu hänelle ylivoimaiselta, ei auta että äitinsäkin yrittää valistaa. Ei vaan osaa eikä jaksa tai välitä. Isän on mahdottoman vaikeaa tehdä mitään asialle kun äiti on jo vesittänyt kurin toiminnallaan.

Joten miksi "monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä"? Mutta minä olenkin meidän perheessä se "vaimo" joka sen lisäksi tekee ne "miesten työt" kun vaimo ei osaa. Muuten löhöää sohvalla kuin mies ja täyttää muutkin kotimaisen miehen stereotypiat (ei puhu, ei pussaa, ei halaa, ei keskustele, lihoo, ei juurikaan laita ruokaa, ei juurikaan roudaa ruokia kaupasta, juo olutta enemmän kuin puolisonsa joskin hyvin kohtuudella, ei paneudu perheen ongelmien ratkaisemiseen vaan pakenee niitä, lähtee aamulla töihin jos lapsi on sairaana asiasta kummemmin keskustelematta joten puoliso sitten hoitaa lapsen jne.)

Pitkä viesti koska ärsyttää tuollaiset väittämät että MIEHET eivät ole kypsiä isiksi lapsen syntyessä. Olisikohan aika vaihtaa muotoon "kaikki vanhemmat eivät ole"?

Meillä oli vajaa vuosi sitten miehen kanssa iso kriisi. Oli vaikeita hetkiä isossa rmeontissa, läheisten kuolemaa, sairautta, työttömyyden uhkaa jne. samaan aikaan. Miehen kanssa huomasimme olevamme napit vastakkain vhän joka asiasta.



Tilanne helpottui, kun jompi kumpi meistä totesi ääneen, että meillä taitaa molemmilla olla poikkeuksellisen vaikea ajanjakso meneillään, ja mitä jos koittaisimme vain olla ottamatta toistemme äyskähtelyitä henkilökohtaisesti ja vain hyväksyisimme sen, että tällaista p-aa elämä vaan joskus on.



Aika pian asiasta keskusteltuamme ja todettuamme, että energia ei nyt riitä muuhun kuin hengissä pysymiseen, riidat alkoivat vähetä kuin itsestään. Aloimme jotenkin paremmin ymmärtää toisiammekin paremmin, kun näimme, että se puoliso siinä vieressä on ihan yhtä väsynyt ja avuton. Sekin auttoi, kun tajusi, että emme ole toistemme vihollisia, vaan samalla puolella.

Meillä oli vajaa vuosi sitten miehen kanssa iso kriisi. Oli vaikeita hetkiä isossa rmeontissa, läheisten kuolemaa, sairautta, työttömyyden uhkaa jne. samaan aikaan. Miehen kanssa huomasimme olevamme napit vastakkain vhän joka asiasta.



Tilanne helpottui, kun jompi kumpi meistä totesi ääneen, että meillä taitaa molemmilla olla poikkeuksellisen vaikea ajanjakso meneillään, ja mitä jos koittaisimme vain olla ottamatta toistemme äyskähtelyitä henkilökohtaisesti ja vain hyväksyisimme sen, että tällaista p-aa elämä vaan joskus on.



Aika pian asiasta keskusteltuamme ja todettuamme, että energia ei nyt riitä muuhun kuin hengissä pysymiseen, riidat alkoivat vähetä kuin itsestään. Aloimme jotenkin paremmin ymmärtää toisiammekin paremmin, kun näimme, että se puoliso siinä vieressä on ihan yhtä väsynyt ja avuton. Sekin auttoi, kun tajusi, että emme ole toistemme vihollisia, vaan samalla puolella.

Meillä oli vajaa vuosi sitten miehen kanssa iso kriisi. Oli vaikeita hetkiä isossa rmeontissa, läheisten kuolemaa, sairautta, työttömyyden uhkaa jne. samaan aikaan. Miehen kanssa huomasimme olevamme napit vastakkain vhän joka asiasta.



Tilanne helpottui, kun jompi kumpi meistä totesi ääneen, että meillä taitaa molemmilla olla poikkeuksellisen vaikea ajanjakso meneillään, ja mitä jos koittaisimme vain olla ottamatta toistemme äyskähtelyitä henkilökohtaisesti ja vain hyväksyisimme sen, että tällaista p-aa elämä vaan joskus on.



Aika pian asiasta keskusteltuamme ja todettuamme, että energia ei nyt riitä muuhun kuin hengissä pysymiseen, riidat alkoivat vähetä kuin itsestään. Aloimme jotenkin paremmin ymmärtää toisiammekin paremmin, kun näimme, että se puoliso siinä vieressä on ihan yhtä väsynyt ja avuton. Sekin auttoi, kun tajusi, että emme ole toistemme vihollisia, vaan samalla puolella.

Varmenne "ei kelvannut" ja jouduin naputtelemaan sen kolmeen kertaan. Viestit kuitenkin ilmestyivät tänne ihan jokainen.



Sori :(

että jos nimenomaan pikkulapsen vanhemmuus rasittaa parisuhdetta, se lapsi ei uudessa liitossa ole hävinnyt ulkoavaruuteen, vaan herättelee ihan samalla lailla yöllä, sitoo kotiin jnejne. Eli olisi viisasta hiukan odottaa, eikä rynnätä ottamaan eroa. Antaa vähän ajan kulua. Kun yöunet alkavat taas sujua ja hormonit tasoittuvat, alkaa seksikin taas maittaa. Ja työnjaosta syntyvät riidat helpottuvat ehkä myös. Välttämättä noin ei käy, mutta niin VOI käydä. Ja sen takia kannattaa vähän antaa ajan kulua. Sopeutuminen vanhemmuuteen ja sen sitovuuteen ottaa oman aikansa, ja monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä. Nainen ehtii totutella asiaan paremmin raskausaikana, miehelle se on vielä siinä vaiheessa melkoinen abstraktio.

Montakos vuotta pitäisi odottaa että alkaisi sujua? Entä kun vaimo on se joka on keskeneräinen äidiksi, puhuu että oli virhe tehdä lapsi ja välillä esittää että muuttaisi lähistölle yksikseen asumaan saadakseen olla vain ihan yksin. Noin nelivuotias lapsi. Ei seksiä lapsen alulle saattamisen jälkeen, pidempi projekti oli tuo raskaaksi pääseminen ja hyvin toivottu raskaus. Raskaaksi tultuaan muuttuikin epävarmaksi. Kasvattaminen loogisesti tuntuu hänelle ylivoimaiselta, ei auta että äitinsäkin yrittää valistaa. Ei vaan osaa eikä jaksa tai välitä. Isän on mahdottoman vaikeaa tehdä mitään asialle kun äiti on jo vesittänyt kurin toiminnallaan. Joten miksi "monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä"? Mutta minä olenkin meidän perheessä se "vaimo" joka sen lisäksi tekee ne "miesten työt" kun vaimo ei osaa. Muuten löhöää sohvalla kuin mies ja täyttää muutkin kotimaisen miehen stereotypiat (ei puhu, ei pussaa, ei halaa, ei keskustele, lihoo, ei juurikaan laita ruokaa, ei juurikaan roudaa ruokia kaupasta, juo olutta enemmän kuin puolisonsa joskin hyvin kohtuudella, ei paneudu perheen ongelmien ratkaisemiseen vaan pakenee niitä, lähtee aamulla töihin jos lapsi on sairaana asiasta kummemmin keskustelematta joten puoliso sitten hoitaa lapsen jne.) Pitkä viesti koska ärsyttää tuollaiset väittämät että MIEHET eivät ole kypsiä isiksi lapsen syntyessä. Olisikohan aika vaihtaa muotoon "kaikki vanhemmat eivät ole"?

En mielestäni sanonut missään, että kaikki miehet ovat keskeneräisiä. Vaan että monet ovat.

Ja vaikka teillä nyt onkin osunut olemaan tilanne toisinpäin, useinmiten se äiti ON jo raskausaikana joutunut hiljentämään menemisen tahtia ja tottumaan siihen, että vanhemmuus sitoo ja rajoittaa. Se vaan on näin, tunnustat tai et, että raskauden fyysisyys iskee enemmän naiseen ja mies voi pitkälti jatkaa entiseen tahtiin siihen asti, kunnes lapsi syntyy.

Ja senkin jälkeen, kun lapsi on syntynyt, vain osa miehistä viitsii hiljentää. Miehistä edelleenkin vain runsas kymmenesosa jää vanhempainvapaalle, isyyslomankin jättää käyttämättä joka neljäs.

Meillä on 4 lasta. Iät nyt 9,7,4 ja 3. Naimisiin mentiin melko nuorena (25 v), joskin molemmilla oli jo useampi seurustelusuhde takana.



Meillä pikkulapsiaika on ollut toki rankaa, varsinkin kakkosen ollessa vauva (koliikki) ja kun kolmonen ja nelonen syntyivät vuoden ikäerolla. Mutta, yllättäen meillä pikkulapsiaika on myös syventänyt entisestään parisuhdetta ja tuonut toisesta esiin positiivisia piirteitä joita ei alkuun olisi arvannut löytävänsäkään.



Meillä kantavina voimina ovat olleet mm:

* tiivis fyysinen läheisyys, ihan vaan illalla ennen nukkumaan menoa sylikkäin oleminen sekä pussailu ja halailu päivittäin.

* lasten hoitaminen vuorotellen, toisen päästäminen lenkille, yöunen turvaaminen, kavereiden kanssa tapaaminen jne.

* kotitöiden tekeminen yhdessä, ja yhteisesti silmien sulkeminen sotkulta

* Yksi tärkeä kysymys "Mikä mättää?", eli jos toinen on pahalla tuulella ja äyskii niin kannattaa kysyä, mikä harmittaa. Olenko se minä ja minun tekemiset, vai joku muu asia.

* Kymmeneen laskeminen ennen kuin alkaa raivota, oli asia mikä hyvänsä.

* toisen hemmotteleminen ja hyvänä pitäminen puolin ja toisin

* kahdenkeskinen aika aina tilaisuuden tullen, vaikka vain lenkkeilyn merkeissä.

* kasvatuksellisten pelisääntöjen sopiminen, toisen vanhemmuuden kunnioittaminen niin ettei toinen kumoa toisen antamia komentoja tai sääntöjä, ainakaan lapsen edessä.



Ja puhumista, puhumista, puhumista... kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Puolison pitäsi olla paras liittolainen, ei vastustaja.



Näillä eväillä meillä menty 12 vuotta eikä pienessä mielessäkään ole käynyt että erota pitäisi.

että jos nimenomaan pikkulapsen vanhemmuus rasittaa parisuhdetta, se lapsi ei uudessa liitossa ole hävinnyt ulkoavaruuteen, vaan herättelee ihan samalla lailla yöllä, sitoo kotiin jnejne.

Eli olisi viisasta hiukan odottaa, eikä rynnätä ottamaan eroa. Antaa vähän ajan kulua. Kun yöunet alkavat taas sujua ja hormonit tasoittuvat, alkaa seksikin taas maittaa. Ja työnjaosta syntyvät riidat helpottuvat ehkä myös.

Välttämättä noin ei käy, mutta niin VOI käydä.

Ja sen takia kannattaa vähän antaa ajan kulua. Sopeutuminen vanhemmuuteen ja sen sitovuuteen ottaa oman aikansa, ja monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä. Nainen ehtii totutella asiaan paremmin raskausaikana, miehelle se on vielä siinä vaiheessa melkoinen abstraktio.

Montakos vuotta pitäisi odottaa että alkaisi sujua? Entä kun vaimo on se joka on keskeneräinen äidiksi, puhuu että oli virhe tehdä lapsi ja välillä esittää että muuttaisi lähistölle yksikseen asumaan saadakseen olla vain ihan yksin. Noin nelivuotias lapsi. Ei seksiä lapsen alulle saattamisen jälkeen, pidempi projekti oli tuo raskaaksi pääseminen ja hyvin toivottu raskaus.

Raskaaksi tultuaan muuttuikin epävarmaksi. Kasvattaminen loogisesti tuntuu hänelle ylivoimaiselta, ei auta että äitinsäkin yrittää valistaa. Ei vaan osaa eikä jaksa tai välitä. Isän on mahdottoman vaikeaa tehdä mitään asialle kun äiti on jo vesittänyt kurin toiminnallaan.

Joten miksi "monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä"? Mutta minä olenkin meidän perheessä se "vaimo" joka sen lisäksi tekee ne "miesten työt" kun vaimo ei osaa. Muuten löhöää sohvalla kuin mies ja täyttää muutkin kotimaisen miehen stereotypiat (ei puhu, ei pussaa, ei halaa, ei keskustele, lihoo, ei juurikaan laita ruokaa, ei juurikaan roudaa ruokia kaupasta, juo olutta enemmän kuin puolisonsa joskin hyvin kohtuudella, ei paneudu perheen ongelmien ratkaisemiseen vaan pakenee niitä, lähtee aamulla töihin jos lapsi on sairaana asiasta kummemmin keskustelematta joten puoliso sitten hoitaa lapsen jne.)

Pitkä viesti koska ärsyttää tuollaiset väittämät että MIEHET eivät ole kypsiä isiksi lapsen syntyessä. Olisikohan aika vaihtaa muotoon "kaikki vanhemmat eivät ole"?

Ehkä sä oikeasti pärjäisit paremmin yh:na. Ei kaikki äidit ole hyviä. Jotkut lapset aikuisina toivois että vanhemmat olis eronnut, jotta pääsis pois myrkyttävän äidin luota. Kuullostaa myös siltä että vaimosi olisi masentunut.

On se hyvä että lapsella on edes yksi kunnollinen vanhempi.

Mutta on musta tyhmää väittää että ei saisi puhaua että monet miehet ovat keskeneräisiä isiä lapsen syntyessä. Se olisi vähän kuin sanoisi, että miesten tekemä perheväkivalta ei ole ongelma, koska kyllä joku nainenkin jossain lyö.

En käsitä sitä, miten pikkulapsiaika voi erottaa parit toisistaan. Meillä kolma lasta kahdessa vuodessa, on vaikeita synnytyksiä, koliikkia, korvatulehduskierrettä ja vaikka mitä.



Mutta miten se parisuhteeseen vaikuttaa? Yhdessähän olemme lapsemme halunneet ja yhdessä hoidamme. No joo, ei sitä kahdenkeskistä aikaa juurikaan jää. Mutta molemmat ovat tämän tienneet, kun lapsia olemme olleet tekemässä.



Tuntuu, että ihmiset eroavat heti, kun elämä vähän muuttuu haasteellisemmaksi. Kuitenkin uusia lapsia ollaan tekemässä heti seuraavan kumppanin kanssa ja taas erotaan.



Älkää tehkö niitä lapsia, mikäli olette niin itsekkäitä, että tahdotte keskittyä täysillä vain itseenne.

Sä ja sun elämäntilanteesi olette eri asia kuin muut. Jokainen parisuhde on omanlaisensa. Et mitenkään voi asennoitua niin, että jos sinä olet klaarannut jonkun tilanteen, kaikki muutkin sen klaaraavat, tai ovat muussa tapauksessa vain ITSEKKÄITÄ.



On ihan selvää, että pikkulapsiaika on melkoinen lahja MUTTA myös iso rasite. Yöunet voivat tuhoutua moneksi vuodeksi, esim. meillä kahden huonosti nukkuvan lapsen syntymä pienellä ikäerolla tarkoitti, että minä, joka normaalisti nukun vähintään 9 h yössä, nukuin monta vuotta max 6 h, ja senkin 0,5 h pätkissä. Mies teki vuorotyötä, joten paljon apuja ei sieltä voinut tulla. Kyllä se imee mehut aika täysin, ja umpiväsyneen ihmisen itsehillintä ja huumorintaju ovat melkoisen häviksissä. TAHTOA sopia asiat ja kestää vaikeudet ja pysyä avioliittossa oli vaikka muille jakaa, mutta ihan suoraan myönnän, että oli se monta kertaa hilkulla.



Yhdessä pysyttiin, mutta en ala sinun tavallasi omahyväisesti viskellä kiviä niitä kohti, joilla ehkä jokin muu lisätekijä "katkaisi kamelin selän".

ja monelle naiselle tulee yllätyksenä se, miten keskeneräinen mies on isän roolissaan lapsen syntyessä

Tuon mukaan monelle naiselle tulee yllätyksenä ja lopuille ei ole yllätys vaan ovat tienneet sen jo entuudestaan. Mutta hyvä jos tarkoitit muuta kuin kirjoitit. Ei tämä niin vakavaa ole, anonyymit kommentit tällaisella foorumilla.

Meillä minä hoidin lastamme vuoden verran kotona ennen kuin meni päivähoitoon, perheitä ja tilanteita on erilaisia.

Sä ja sun elämäntilanteesi olette eri asia kuin muut. Jokainen parisuhde on omanlaisensa. Et mitenkään voi asennoitua niin, että jos sinä olet klaarannut jonkun tilanteen, kaikki muutkin sen klaaraavat, tai ovat muussa tapauksessa vain ITSEKKÄITÄ.

On ihan selvää, että pikkulapsiaika on melkoinen lahja MUTTA myös iso rasite. Yöunet voivat tuhoutua moneksi vuodeksi, esim. meillä kahden huonosti nukkuvan lapsen syntymä pienellä ikäerolla tarkoitti, että minä, joka normaalisti nukun vähintään 9 h yössä, nukuin monta vuotta max 6 h, ja senkin 0,5 h pätkissä. Mies teki vuorotyötä, joten paljon apuja ei sieltä voinut tulla. Kyllä se imee mehut aika täysin, ja umpiväsyneen ihmisen itsehillintä ja huumorintaju ovat melkoisen häviksissä. TAHTOA sopia asiat ja kestää vaikeudet ja pysyä avioliittossa oli vaikka muille jakaa, mutta ihan suoraan myönnän, että oli se monta kertaa hilkulla.

Yhdessä pysyttiin, mutta en ala sinun tavallasi omahyväisesti viskellä kiviä niitä kohti, joilla ehkä jokin muu lisätekijä "katkaisi kamelin selän".

Jos ei ole ketään sukulaista auttamassa satojen kilometrien säteellä, voi se olla monelle aika lohduttoman raskasta. Kokemusta on, ei koskaan omaa aikaa kummallakaan meistä. Ei mitään omia harrastuksia kun aika ei riitä. Lapsella vajaa 30 antibioottikuuria päiväkodista tulleiden pöpöjen takia kahden vuoden aikana. Siihen vähän jomman kumman pitkäaikaista masennusta päälle niin itsekkyys on aika kaukana mahdollisen eron syistä.

myös silloin pikkulapsiaikana. Olimme silloinkin ja olemme edelleen rakastuneita, intohimoisia, onnellisia ja seksiä oli silloinkin paljon. Mutta me uskalsimme myöntää sen ja pistää myös toteutukseen että tarvitsimme ns. parisuhteen hoitamisesta aika ajoin. Emme halunneet olla pelkästään äiti ja isä ja väsyä siihen ja lopulta erota. (en tarkoita että kaikille kävisi niin, mutta me koimme että tarvitsemme suhteen hoitamista kahden kesken.)



Pyysimme molempian vanhemmilta apua silloin tällöin vuorokaudeksi tai kahdeksi että pääsimme jonnekkin kahdestaan. Lasten vähän kasvaessa saatoimme ottaa vaikka pitkän viikonlopun jossain. Eli olimme siis av:n mukaan ihan surkeita vanhempia =)



Nyt lapsemme ovat jo isompia, hyvin koulussa pärjääviä iloisia lapsia, jotka ovat isovanhemmilleenkin erittäin tärkeitä ihmisiä eikä mitään taakkoja. En huomaa että olisivat näistä lyhyistä eroista pikkulapsiaikana mitenkään ahdistuneet tai traumatisoituneet. Heillä oli tutut ja turvalliset ihmiset tuolloinkin ympärillään.

Meilläkin on parisuhde tietysti syventynyt elämänmuutokseen myötä mutta suurin ongelma on väsymys ja unen puute. Tiuskitaan jne. Tilannetta ei helpota kriisit kuten työttömyys joka tosin oli väliaikaista. Parisuhdeaikaa EI ole tarpeeksi eikä sitä parisuhdetta eheytetä parissa kolmessa tunnissa. Kai sitä on ymmärrettävä että tätä se on jonkin aikaa ja annetaan taaperon kasvaa isommaksi. Ehkä sitten ehdimme hengähtää ja hoitaa suhdetta useammin kun ei enää valvota öisin. Kiitoksia kaikille jotka jaoitte näkemyksennne. Taitaa olla yleistä tosiaan mutta tärkeintä on tietysti että osataan puhua asioista. Välillä sillekään ei ole aikaa riittävästi.

on niin helppo aina sanoa että ottakaa omaa aikaa ja viekää lapset mummolaan. Kaikilla ei mummot auta vaikka mikä hätä olisi!!



Meillä ei kummatkaan isovanhemmat eikä sen puoleen tädit tai kummitkaan auta ikinä, eivät halua alkaa siihen ollenkaan. Eivät auta edes vaikka on ollut suuri hätä, kriisi, elämän ja kuoleman tilanne, eivät auttaneet vaan ilmoittivat että eivät halua nähdä vaivaa. Erityisesti isovanhemmat siis ovat tehneet selväksi että vaivaa eivät aio nähdä, mutta se kelpaa että kerran vuodessa nähdään lapsenlapset, valokuvataan ne ja sitten elbaillaan sukulaisille ja esitellään kuvista niitä lapsenlapsia.



Meillä ei ole ollut yli 7 vuoteen kertaakaan lapsivapaata aikaa. Eli esikoisen syntymän jälkeen. Ei siis kertakaan. Ei ole ketään kuka hoitaisi. Ja ulkopuoliselle voin jättää vasta kun pieninkin on tarpeeksi iso (nyt vielä vauva).



Joten ei sitä parisuhdetta voi hoitaa kahdenkeskisellä ajalla, sen on pärjättävät itsekseen. Toki itsekin veisin mummolaan jos mummola olisi lapsilla, mutta kun ei ole niin ei ole.



Ja joo, tunnevammaisia ja itsekkäitä paskaisia ovat omat vanhempani olleet aina ja iän myötä tilanne vaan pahentunut. Puolison vanhemmilla vähän sama homma.

se tosiasia on, että kyllä tämä aika koville suhteen pistää. Just se väsymys, oman ajan puute, sotku, meteli jne. Seksi on vähentynyt, riitaa tulee enemmän. Mutta silti mun on pakko sanoa, että meillä edeleen suhde kukoistaa. Raskasta välillä on, mutta aina riidat sovitaan ja lopuksi todetaan että tämä on nyt vaan tämä elämänvaihe ja kohta helpottaa.

Meillä on samat suhdessa koossa pitävät asiat, mitä joku tuolla jo aiemmin kertoi: päivittäiset ohimennen tapahtuvat hellyydenosoitukset ja pusut, asioista puhuminen kun jokin painaa mieltä, lastenhoidon ja kotitöiden yhteinen jakaminen, välillä oman ajan ottaminen ja saaminen, joskus myös lapset hoitoon ja yhteisen ajan saaminen. Sellaiset päivät on erityisen raskaita, kun lapset valvoo eikä kahdenkeskistä aikaa jää yhtään. Silloinkin kuitenkin aina tuntuu tosi hyvältä nukkumaanmennessä annetut pusut, silittely tms. Viimeistään siinä vaiheessa ajattelee toiveikkaana, että huomenna on parempi päivä.

[i

Joten ei sitä parisuhdetta voi hoitaa kahdenkeskisellä ajalla, sen on pärjättävät itsekseen. Toki itsekin veisin mummolaan jos mummola olisi lapsilla, mutta kun ei ole niin ei ole.

[/quote]

Eikö teillä ole kahdenkeskistä aikaa iltaisin joskus, esim kun lapset menee nukkumaan ja itse valvotte pidempään? Meidän parisuhteelne ne pienet hetket kahdestaan on ihan korvaamattomia, vaikka pääasiassa sekin aika kuluu telkkaria katsellessa. Kuitenkin kainalokkain ja rauhassa. Vaikka muuten olen samaa mieltä, että ei se parisuhde pysy sen avulla yllä, että lapset saa hoitoon isovanhemmille. Ne hetket on kuitenkin harvassa ja parisuhteen täytyy hoitua muun arjen yhteydessä.

Upp

Helpottaa sitten kun lapset muuttaa omilleen.

Mikä teitä oikein vaivaa? Mitä ihmeen irtiottoa ja tukitoimia nykyään tarvitaan että parisuhde kestäisi, outoa. Olemme uusiopari, perheessä oli 5,4,2 vee lapset ja yhteinen vauva, hoidettiin parisuhdetta joka käänteessä kun vaan lasten silmät vältti 🙂 Kaiken a ja o oli ehkä samanlainen ajatusmaailma ja seksi oli koossapitävä voima, ei niin väsyneitä oltu ikinä etteikö oltaisi jaksettu, joka päivä. Lasten kanssa tehtiin kaikenlaista yhdessä ja erikseen, talon laajentamista/rakentamista, töitä paljon, ei roikuttu telkkarin ääressä ei ollut somea, ei ehditty kyllästyä, elämä on ollut täyteläistä ja hyvää eivätkä sitä muut kuin ihan itse luoda. Lopettakaa vaatiminen ja valittaminen, katsokaa peiliin missä on vika. Nauttikaa toisistanne ja lapsistanne.