Mistä saatte lohtua elämän suruissa ja kriisitilanteissa,

ja puhuminen asioista. Ihan kaikki ystävät ei kyllä jaksa eikä halua murheita kuunnella mutta jos edes joku, sekin helpottaa.

Mulla on puoliso, jonka kanssa puhumme paljon ja koitamme yhdessä jaksaa vaikeitakin aikoja. Mutta kieltämättä ollaan ajoittain molemmat uupuneita, kun meidän kurjalle perhetilanteelle ei tunnu loppua näkyvän.

Koitan tehdä sellaisia asioita, joista saa iloa elämään. Mutta kyllä välillä on jaksoja, jolloin valvon yöt murehtien ja kuljen kuin sumussa päivät.

Jokainen käsittelee surunsa itse omalla tyylillään. Itse en ole uskovainen, en rukoile enkä pyydä taivaan asukilta mitään. Käsittelen suruni ajattelemalla asiaa, mieheni, lasteni, perheeni ja ystävieni tuella. Lapseni eivät siis konreettisesti lohduta minua vaan lohduttavat ihan pelkällä olemassaolollaan. Käsittelen asioita päässäni ja ajan kanssa ne muuttuvat sellaisiksi, että niitä pystyy ajattelemaan itkemättä. Itken jos itkettää, mutten jää märehtimään mitään viikkokausiksi. Esim. erittäin rakas ja tärkeä ihminen kuoli vuosi sitten. Itkin viikon verran joka päivä aina kun tuntui siltä, ettei pystynyt itkua pidättämään. Yritin kuitenkin pitää koko ajan arjen normaalitjutut yllä. Välillä piti pysähtyä miettimään, miltä läheisen kuolema tuntui ja se tunne muuttui koko ajan ajan myötä. Ensin en voinut uskoa, itketti jne, sitten tuli kauhea ikävä ja paniikki etten enää ikinä näe tätä ihmistä ja sitten olen pikkuhiljaa ymmärtänyt taas, että tätä elämä on eikä sille voi mitään. Ihmisiä sairastuu, kuolee, vammautuu, läheisiään menettää tavalla tai toisella joskus, itselle sattuu elämässä kaikenlaista jne jne. Ei niihin asioihin auta oikeastaan mikään muu kuin se, että itse tekee parhaansa ja antaa ajan kulua. Kyllä se helpottaa. Tarvittaessa kannattaa hakea apua ammattilaiselta, ettei koko oma elämä mene surressa ohi.

Raha-asioita en murehdi ikinä, raha ei nimittäin lisäänny öitä valvomalla ja toimintakykykin alentuu noin.

Minä en anna ikinä periksi.

Lisäksi yritän aina suhteuttaa murheitani. Eivät ne ole niin isoja kuitenkaan, elämässä on niin paljon hyvääkin.



Myös kuolema kuuluu elämään. Sille ei voi mitään. Kuolleet läheisemme varmaankin haluaisivat, että eläisimme elämäämme onnellisina.



Akuutissa kriisissä kannattaa pakottaa itsensä syömään, nukkumaan ja liikkumaan. Edes vähän kävellä luonnossa. Minua se auttoi valtavasti läheisen yllättävän kuoleman jälkeen.



Suru on myös surtava eli itke kun itkettää.

veljeltä etenkin. Jos olen liian musertunut jaksaakseni, menen ammatti-ihmisten pakeille. Olen masennuksen ja ahdistuspuuskiin taipuvainen, sellaista ei voi aina läheinen kantaa.

yleensä puhumalla. Usein myös kirjoitan. Ei minulla mitään varsinaista päiväkirjaa ole, aiemmin kirjoitin vaan satunnaisille papereille tai vihkoon. Nykyisin minulla on suljettu blogi (vain minä näen), jonne kirjoittelen satunnaisesti, joskus monta kertaa kuussa, joskus en moneen kuukauteen, iloisia asioita, surullisia asioita, tyhjänpäiväisiä asioita.



Arkisia helpotuksia kurjaan oloon ovat minulla myös pitkät kävelylenkit, pitkät suihkut, uppoutuminen lempikirjoihin ja elokuviin. Haen näillä rauhoittumista ja sitä että ajatukset kääntyvät ainakin hetkellisesti muualle.



Henkisellä puolella auttaa usein se, etten edes yritä torjua surua, vaan hyväksyn sen että nyt ei tunnu hyvältä. Olen itsellä nimitätin huomannut sen, että jos yritän torjua negatiiviset tunteet ne pamahtavat takaisin voimakkaampina. Minulle siis on parempi se että en tavallaan pistä niille hanttiin, en yritä torjua niitä vaan ainoastaan helpottaa oloa.

tämä on elämää. Elämään kuuluu iloja, suruja ja kriisejä. Mietin että kun tästä selviän niin olen taas vahvempi.



Olen myös sellainen että jos tapahtuu jotain surullista, annan surun tulla kunnolla. Puhun siitä paljon ja vatvon asiaa joka käänteessä kunnes olo on parempi ja lopetan. Eli en pado mitään sisälleni vaan suren surut loppuun, kriiseistä yritän selvitä järkeilemällä ja ottamalla kaiken avun vastaan enkä anna periksi.



Muistutan itseäni että vaikka en voi asioille mitään voin aina itse päättää miten itse suhtaudun niihin.

tosin mulla ei oikeen ole sellaista joka ymmärtäisi. Mies yleensä vaan suuttuu, jos alan purkaantua, se ei ymmärrä lainkaan että ihmisellä voi olla murheita. Ainut oikeastaan kenelle voin puhua, on äitipuoleni joka jaksaa kuunnella ja kommentoida. Tosin hänkään ei ole ihan niin läheinen että voisin ihan kaikesta puhua.



Välillä tekisi mieli ottaa yhteyttä ammattiauttajaan, että saisi purkaa monien vuosien tuntojaan. Mulla paljon raskaita kokemuksia esim. äitini kuolema, hankala parisuhde, paniikkihäiriö ym. Olisi ihan syytä käydä joskus purkaantumassa. En kyllä tiedä kenelle niistä voisi mennä puhumaan.

En mistään. Olen niin yksinäinen ja sulkeutunut. Kerran jopa "rukoilin" edesmennyttä sukulaistani auttamaan, kun ahdistus oli todella kovaa. Eikö olekin säälittävää? 

Minä menen metsään, tuntuu että luonto tarjoaa hiljaista terapiaa. Ei se hetkessä taikoja tee, mutta jollain tapaa lohduttaa ja saa tuntemaan itseni vahvemmin eläväksi.

Luovuuteen liittyvät asiat auttavat myös. Musiikin kuuntelu ja laulaminen, runojen lukeminen ja kirjoittaminen.

Olen sellainen ihminen, että minun pitää antautua surun vietäväksi ja itkeä ja sääliä itseäni aikani. Sitten niistän nenäni kun olen valmis.

Sinulle ap suuri halaus. Toivottavasti löydät oman, juuri sinulle toimivan lohdun.