Jos lapsesi olisi teholla piuhoissa

ja olimme sairaalassa. Sairaus ei parane, mutta olen rukoillut asian kanssa jaksamista. Olen kiitollinen joka päivästä, sillä se voi olla viimeinen.

syntyivät keskosina. Sain voimaa kun ajattelin että he hengittävät, ja saavat parasta hoitoa mitä voi saada. Lapset ja mies antoivat voimia,olivat tukena. Ja hoitohenkilökunta oli ihana! Se oli rankkaa. Ei auttanut kuin odottaa että pienet kasvavat ja vahvistuvat. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja meillä on terveet pienet ihmiset kotona. Tämän kokemuksen edellä on vauvan menetys kohtuun puolivälissä raskautta. Olin siis iloinen että sain lapset maailmaan elossa! Iloitsin ja kiitin että sain pitää heitä kädestä ja nähdä että he hengittävät. Vauvan kuoleman jälkeen eläviä lapsia "arvostin" erilailla. Yhtäkkiä mikään ei ollutkaan itsestään selvyys vaan suuri lahja. Ihan kuin olisin saanut lapseni uudelleen. Arvostan lapsiani nyt enemmän kuin ennen enkelivauvaani. Nautin suunnattomasti vatsavaivojen aiheuttamista itkukohtauksista jne. Ihana kun SAAN hoivata heitä ja helliä. Asiat voisivat olla huonomminkin.

kaikki nyt ok, mutta mitenkä siitä sitten.. yritä uskoa tulevaan ja siihen, että teholla tehdään kaikki lapsesi hyväksi, enempää ei voi tehdä... Sure, pura mieltäsi, keskustele ihmisten kanssa tilanteesta. Ole lapsesi seurana. Taistele!

pakko kestää.

koska "ei tästä mitään tule". Olin sydänvikainen keskonen. Hoitajien ilmeistä he yrittivät päätellä, miten minä voin. Ei puhettakaan vanhempien huomioimisesta tai vierihoidosta keskolassa. Kun kuitenkin selvisin elämään, äidille sanottiin, etten koskaan kävele.



Nyt olen 33v ja isäni kertoo, että vieläkin hän katsoo minua kun juoksen. Se on hänelle ihme. Äiti ei muista noista ajoista paljon, hän vain itki.



Kun katselin omaa keskospoikaani veritankkauksessa ja letkuissa, menin melkein rikki. Öisin en unessa tiennyt enää kuka olen, tunsin itse olevani se vauva. Onneksi puoliso silitti ja rakasti.



En siis oikein kestänyt tuota vierestä katsomista, koska katsoin omaa traumaani lapsessani. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin.

muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, uskoa, luottaa ja jaksaa. Mielestäni ei ole

vielä elossa, toisin kuin kaksossisaruksensa. Tämä selvinnyt on nykyään ihan terve lapsi. En sairaala-aikoina tai ekoina kotikuukausinakaan uskaltanut ollenkaan päästää ajatuksiin, että hän voisi kuolla, koska tuntuu, että sitä en olisi enää kestänyt. En siis ajatellut ollenkaan koko asiaa, työnsin sen aina taka-alalle. Samoin kuin kiintymykseni vauvaan. Vasta, kun vauva alkoi lähestyä vuoden ikää, aloin luottaa siihen, että hän pysyy elossa ja aloin kiintyä ja rakastua häneen.

sitä voimaa tuli, mutta kun ei ollut vaihtoehtoakaan kuin toivoa parasta.



Ja hyvin kävi.

Meille myös peloteltiin, että lapsi vakavasti sairas... No, kaikki parani ja kaikki alkaa olla hyvin eikä mitään pysyvää vakavaa haittaa ilmeisesti ollutkaan. Meillä oli myös se riski, että lapsi olisi voinut joutua ties mihin leikkauksiin, olisi pysyvästi iänkaiken sairas.. kuolisi jopa pahimmassa tapauksessa hieman vanhempana sairauden tähden. En myöskään uskaltanut aluksi kiintyä vauvaan, se oli kovin hankalaakin. Siis rakastin, omalla tavallani, velvollisuudekseni koin olla hänen tukenaan, rakentaa sitä suhdetta, vaikka en tiennyt saanko pitää hänet. Koin, että yritän nyt kaikkeni, lypsän maidot vaikka en jaksaisikaan.. koska se oli ainut asia minkä voin konkreettisesti tehdä hänen hyväkseen... Rankkaa todella oli ja näin jälkeenpäin ajatellen ihme, että selvisin masentumatta ja menettämättä järkeäni.



Nyt "vauva" vuoden ja elämä ok, rakastan lastani. Hän on normaali oma itsensä, jolla ilmeisesti kaikki ok, kehittynyt normaalisti. Nautin tästä päivästä, huomisesta en voi tietää.



Ap: Ei sulla tosiaan taida muuta vaihtoehtoa olla kuin kestää. Puhu, keskustele, itke ja sure, mutta toivo, rakasta ja luota myös.. Elämä kantaa.

Tuttu tilanne. Pakko kestää, ei ole muuta vaihtoehtoa.

Olin lapseni luona paljon. Unohdin kaikki laitteet yms. ja nautin lapsestani ja hänen kehityksestään. Vauva oli puolivuotta sairaalassa, ensin vauvateholla ja sitten osastolla. Siellä hän myös nukkui pois. Siitäkin selvittiin, vaikka ikuinen tyhjä kohta sydämeen jäi.

Sitä eli hetken kerrallaan, tunnit olivat ikuisuuden kestäviä aikoja. Sitä otti positiivisena asiana vastaan, että vauvan tila oli vakaa ja pelästyi, kun se laski - ja lopulta riemastui, kun hän ensi kertaa taas avasi silmänsä lähes kahden viikon jälkeen (kuulin siitä puhelimitse hoitajalta, kun soitin osastolle).



Teholla saimme hyvää "henkistä valmennusta" tulevaa varten, joka kyllä piti paikkansa ainakin minun kohdallani: henkinen järkytys tulee vasta jälkikäteen, kun tilanne on parempaan päin tai kokonaan ohi. Silloin on aika pysähtyä miettimään mitä oikein on käynyt läpi. Hoitohenkilökunta puhui siitä tilanteena, jossa antaa itselleen luvan vihdoin surra, koska ollaan turvallisilla vesillä, eli lapsi on paranemaan päin. Sitä ennen on niin kiinni hetkessä, että kaikki muu jää taka-alalle. Etenkin äideillä tämä usein korostuu.



Voimaa sain käytännön avusta: siitä, että esim. pystyin yöpymään äidilläni, joka asui lähempänä sairaalaa, siitä, että mies pystyi hoitamaan esikoista ja koko arkea kotona kun itse olin poissa sieltä (ensimmäisen viikon) ja hoitohenkilökunnasta, joka ymmärsi aivan kaiken kaikesta (siltä ainakin tuntui, kärsivällisyys ja empaattisuus oli aivan uskomatonta).



Olin ja olen edelleen kiitollinen myös sellaisesta asiasta, ettei meille missään vaiheessa lupailtu turhia parantumisen suhteen, vaan pidettiin vauvan vointi realistisesti ajan tasalla 24 h. Saattaa ehkä kuulostaa kummalliselta, mutta kun elää vain hetkessä, vailla jokapäiväistä turvaa kellonajoista, ei todellakaan halua, että maalailtaisiin turhan ruusuisia kuvia tilanteesta. Olisi enemmän kuin katastrofi, jos liian varhain alettaisiin esim. edes puhumaan toipumisesta. Lähimpien ihmisten tuki oli myös korvaamatonta.