Te keskosvanhemmat!!!

Olisi monelle helpompi kertoa ajan kanssa.



Mutta voin kertoa lyhyesti omasta kokemuksesta.

Sain lapseni rv 29+1 yhdessä suomen yliopistollisissa sairaaloista. Tätä ennen olin ollut siellä osastolla kolme viikkoa tarkkailussa. Synnyttävien osasto oli hyvä. Ja sain varsin inhimillistä kohtelua.



Lapsi syntyi heikoilla pisteillä 3/6/7. En nähnyt lastani vasta kuin yli vuorokausi syntymän jälkeen. Ison sairaalan lastentehon kokemus jäi hieman hataraksi. En oikein missään vaiheessa tiennyt rehellisesti millaisessa tilassa lapseni oli. Sattui loma-aika, ja lääkärit vaihtuivat tiheään ja hoitajat eivät paljoa vointia enempää halunneet sanoa. Ehkä emme itsekään ole osanneet edes kaikkea tietoa ottaa vastaan.



Kuukauden päästä vauva siirrettiin pienempään sairaalaan. Ja täällä meidät pudotettiin vauvan tilanteen kannalta maahan. Keskosuuden lisäksi lapsella oli perinnöllinen sairaus. Tässä sairaalassa saimme keskusteluapua ja paljon tukea niin lääkäreiltä kuin henkilökunnaltakin. Muistot paikasta ovat pelkästään lämpimät.



Keskoslapsen vanhempana oli rankkaa. Kun olit kotona ajatukset olivat lapsen luona. Matka sairaalaan oli siltikin vielä pitkä ja joka päivä siellä ei ollut mahdollisuutta olla, vaikka viikottain paljon olimmekin.



Me menetimme lapsemme siellä sairaalassa, lähes puolen vuoden päästä syntymästä. Nykyisin elämä menee painollaan. Ikävä on ja pysyy. Mutta suurin suru on helpottanut. Tapahtumasta on yli kaksi vuotta.

Tuki oli olematonta, olin todella kovilla ja jäi ikuiset traumat. Koko sairaalakokemus oli kuin pahimmasta painajaisesta, muutamia mukavia hoitajia ja kohtaamisia lukuunottamatta.



Nyt lapsi on tokalla ja voi hyvin. Astma, rillit ja allergioita, sekä lieviä itsehillintäongelmia lukuunottamatta. Tarina on todella pitkä, mutta olen todella pettynyt, että mitään tukea tai terapiaa tai mitään muutakaan apua ei löytynyt.



Ainoa apu mitä löytyi oli pastori ja sekin teki parhaansa käännyttääkseen minua. Olen ateisti.

Me saatiin pienemmässä sairaalassa ihan oikeaa keskusteluapua hieman pakottamalla, mutta se oli todella hyvä juttu loppujen lopuksi. Tapasimme myös ihanan nuoren papin joka kastoi lapsemme, ja oli myös luonamme kun lapsi ei enää jaksanut elää. Hän ei missään vaiheessa tyrkyttänyt uskoa tms. hänen läsnäolonsa tuntui vain hyvältä.

Tässä olisi asia johon olisi paljon huomiotavaa koko suomessa. Todella moni jää yksin vaikeiden asioiden äärelle.

Tuki oli olematonta, olin todella kovilla ja jäi ikuiset traumat. Koko sairaalakokemus oli kuin pahimmasta painajaisesta, muutamia mukavia hoitajia ja kohtaamisia lukuunottamatta.

Nyt lapsi on tokalla ja voi hyvin. Astma, rillit ja allergioita, sekä lieviä itsehillintäongelmia lukuunottamatta. Tarina on todella pitkä, mutta olen todella pettynyt, että mitään tukea tai terapiaa tai mitään muutakaan apua ei löytynyt.

Ainoa apu mitä löytyi oli pastori ja sekin teki parhaansa käännyttääkseen minua. Olen ateisti.

Joku nainen kävi meillä kotona kahveilla (= eli me siivottiin ja paistettiin pullat) ja voihkimassa "kyllä teillä varmaan on tosi rankkaa". No siitä ei meille ollut mitään hyötyä.



Aidosti oltais hyödytty konkreettisesta kodinhoidosta (siivous, ruuanlaitto, pyykinpesu) kun oma aika meni sairaalassa.

Ja siitä, että olis saanut yöpyä sairaalassa.

Ja siitä, että sairauksista olis ollut kunnolliset esitteet. (keskosilla on kymmenkunta tyypillistä diagnoosia)

Kiitos paljon vastauksista ja omista kokemuksista!!

sen jälkeen pilkun?

Kuka olet? Mihin teet opinnäytetyötä? Kuka sinun työtäsi ohjaa? Kuinka vastaukset käsitellään? Mihin tutkimusdata tallennetaan?



Piipahdapa ensin siellä metodikurssilla ja palaa sitten asiaan.



t. Keskoslapsen vanhempi, ei keskosvanhempi

Aihe jees mutta sitä pitää rajata.



Kysymyksiä sun kuuluu vähän funtsia eikä olettaa että sä vaan saat valmiita vastauksia ja kerrot niistä mikä sinusta oleellista.



Et saa minkäänlaisia taulukoita kysymällä "millaista on olla vanhempi"? YMS?????



Sun opettaja nauraa kun lukee tämän ketjun. Koska tästä se koostuu kaikkiaan. Siitä miten otit yhteyttä ja missä. Mitä kysymykset olivat.



Oikeasti: ota tämä vakavammin.

Aihe jees mutta sitä pitää rajata.

Kysymyksiä sun kuuluu vähän funtsia eikä olettaa että sä vaan saat valmiita vastauksia ja kerrot niistä mikä sinusta oleellista.

Et saa minkäänlaisia taulukoita kysymällä "millaista on olla vanhempi"? YMS?????

Sun opettaja nauraa kun lukee tämän ketjun. Koska tästä se koostuu kaikkiaan. Siitä miten otit yhteyttä ja missä. Mitä kysymykset olivat.

Oikeasti: ota tämä vakavammin.

^ Olet naurettava!

Kukas tässä on taulukoista puhunut yhtään mitään? minusta tälläiset kommentit voi jättää sanomatta, jos ei asiasta mitään ymmärrä. Tässähän on vain kyse siitä, että vanhemmat pääsevät keromaan omia kokemuksia.

Sitten asiaan. :) Me saimme keskusteluapua sairaalassa sekä neuvolan kautta on tullut hyvää apua ja vertaistukea. Koen keskusteluavun tarpeellisena!

Terveisin 3-vuotiaan tytön äiti :)

Et sä nyt ainakaan gradua tee, ethän?

Ensinnäkin jo rajaus:



Meilläkin on keskoslapsi. Tosin syntynyt 36+6 klo 22:30, ja voinut aina täydellisesti. Mutta koska raja on se 37vkoa, niin lääkäri sanoi, että papereihin täytyy se diagnoosi keskonen merkitä.

niin paljon sanottavaa mulla olisi aiheesta. Mutta mäkin haluisin tietää ensin tutkimuksesta tarkemmin. Tiedät myös varmaan, että on olemassa foorumi, jossa on pelkkiä keskosten vanhempia. Itselläni on 31+3 syntynyt tyttö, ja sairaala-aika kesti 6 viikkoa. Kokemus oli ehdottomasti koko elämäni raskain, ja keskusteluapua sain lähinnä neuvolasta ja neuvolapsykologilta sekä ystäviltäni. Sairaalojen toimintaan olin kyllä tyytyväinen, mutta siinä vaiheessa keskityttiin oikeastaan ainoastaan vauvaan.

Et sä nyt ainakaan gradua tee, ethän?

En tee gradua en! ja kaikille nyt tiedoksi ettei nämä vastaukset tule suoraan opinnäytetyöhöni.. lähinnä vaan kyselen siksi, koska itseäni kiinnostaa.. Eikä tähän myöskään tarvitse vastata jos ei ole mitään OIKEAA sanottavaa. Kiitos!