Mua ahdistaa mun miehen kanssa, se on kuin kivireki

Oliko mies jo tavatessanne samanlainen? Jos oli, häiritsikö se silloin?



Jos mies ei ole masentunut vaan kyse on perusluonteesta, kannattaako suhdetta jatkaa? Jääkö viivan alle enemmän plussaa vai miinusta? Saatko suhteesta jotain vai syökö se vain energiasi ja elämänilosi? Mikä pitää sinut miehen luona? Millaista elämäsi olisi jos eroaisitte?



Jos taas miehesi on masentunut, miehen saaminen hoitoon olisi tärkeää.

Jotenkin ennen lapsi mies oli tyytyväisempi, hissukseen puuhasi omia juttujaan, siivosi kotiaan ja luki lehtiään. Minuakaan se hitaus ei silloin niin häirinnyt (korostunut) koska ei tarvinnut sumplia asioita yhteen, saattoi tehdä hitaalla aikataululla. Lasten kanssa pitäisi osata olla jämäkkä ja joustaa omista. Aina mies on kyllä ollut vähän masennukseen taipuvaisen oloinen kun miettii. Nyt mietin asioita lähinnä lasten kannalta, isä ja ehjä perhe on tosi tärkeitä heille. Kyllähän mies lapsia hoitaa ja tekee heidän kanssaan asioita, vaikkakin vähän huokaillen.

Josku mies suuttuessaan kivahti mulle että "sähän niitä lapsia halusit" ja on myös sanonut, että hän oli tyytyväinen itsekseen eikä ole koskaan elämässään haaveillut perhe-elämästä. ETtä nyt ikään kuin ajautui siihen. Hän kyllä rakastaa lapsia paljon ja sanoo sen ääneen, antaa heille aikaa jne. Sanoo että perhe on tärkeä. Mutta kai tuo joku pohjalla aina näkyy, hänen tyylissään. Hänelle jotenkin niin vaikeaa olla jämäkkä perheenisä.

anna sen olla rauhassa jos se ei jaksa.



Onko se pyytänyt hommaamaan ohjelmaa itselleen?

Ei, miestä ei kiinnostaisi tehd mitään "perhejuttuja". Mutta fakta on, että meillä on kaksi vilkasta pientä lasta, jotka kaipaavat kivaa puuhaa ja kotona hyppivät toistensa niskaan. Kotona kun ollaan, mies ei jaksa vahtia lapsia, ei välitä jos pieni pomppii sohvalla tai aloittavat painimaan isomman kanssa ja hetken päästä pieneen sattuu. On helpompi lähteä ja touhuta lasten kanssa jotain. Kotona minä joudun vahtimaan koko ajan. Tai sitten mies vaan ärjähtelee että "kunnolla! rauhallisesti!". Mikä meno taas ei ole mistään kotoisin..

toiset ovat hitaampia, reagoivat kaikkeen ensin negatiivisesti ja innostuvat vasta vähän aikaa pohdittuaan.



Ei auta kuin hyväksyä hänet. Ja anna tilaa pohtia, äläkä vaadi heti päätöstä asioihin. Kun pitää jonnekkin mennä, ala hyvissä ajoin valmistamaan häntä.

Ihan kaikissa on huonot puolensa ja lasten ollessa pieniä nuo ristiriidat vaan korostuu.



Jos hän on kuitenkin hyvä isä, niin en lähtisi vaihtamaan. Varmasti on olemassa huonompiakin isäpuolia.



Uskon, että tilanne tasaantuu kun lapset kasvaa. Mitä jos kävisit uimassa yksin lasten kanssa. Anna miehen möllöttää omia asioitaan. Muista sekin, että miehen on sellaisia luolamiehiä perimältään. Käyvät kyllä siittämässä, mutta sitten jatkavat omia hommiaan.



Ja jos eroat, niin sitten käyt uimassa joka kerran yksin, ja teet kaiken muunkin yksin. Ei se tuota tilannetta ainakaan paranna.

Ei noin kärjistynyt tosin.



Mutta mies saa asioista vaikeata. Esim. ruokakaupaassa käynti on iso homma. Ystävien tapaaminen eri kaupungissa kovin kovin työlästä.

Meille ystävien kutsuminen hankalaa kun pitää siivota ja laittaa tarjottavaa (=hänen pitää vahtia enempi lapsia), lasten virkistysmenot (hoplopit, iumareissut yms. ) tympeetä, ei häntä kiinnoosta..

Ravintolasyömiset ilman syytä rahan ja ajan hukkaa, ja lasten kanssa hermoja raastavaa..



Oon tässä vasta vähän aika sitten havahtut että osa tosta asenteesta on tarttunut muhunkin. Nyt yritän jättää ton huomiotta omaa sosiaalista elämää suunnitellessa. Kyllä mies muksut hoitaa jos mulla on omia menoja, ihan mielelläänkin.



Harmittaa kun koko perheen juttuja tulee tehtyä aika harvoin mutta lähden sitten kavereiden ja lasten kanssa, tai otan jonkun isovanhemman mukaan.

Me tosin matkustellaan yhdessä aika paljon. eli koko perheen kivoja juttujakin on, mutta noi puuhamaat ja lasten peuhut ei nappaa miestä pätkän vertaa.

Mun mies on myös pihi.



mutta siis joo, ahdistaa välillä enemmän, välillä vaan naureskelen partaani miehen höpsötyksille.

Mutta varmaan sitäkin mun sinkoilu kummastuttaa.

Ettei miehes ois vaan masentunut/ahdistunut? 

Heh, mä olen ihan samanlainen kuin tuo mies, mutta olen nainen. Ja ei, en ole masentunut tai ahdistunut, mä vaan olen luonnostani hyvin hidas ja "matalan sopeutuvuuden" omaava, en pidä mistään yllättävästä ja mun täytyy henkisesti valmistautua kaikkiin muutoksiin, vaikka sinne uimahalliin menoon, pitkään. Jos joku ehdottaa sellaista yllärinä ja yhtäkkiä, vastaus on kiivas EI! Jos se on suunniteltu viikko sitten, suostun. 

Olen myös hyvin introvertti ja jätän mieluiten kaikenlaiset kyläilyt ja sosiaaliset hömpötykset väliin. Mulla on onni, että myös mun mies on introvertti ja kotona viihtyvä, eikä kaipaa menoja.

Miehet jotka pitää kumppariaan ahdinkonsa roskalaatikkona ja pelkkää negaa noston sijaan saa mennä.

Toisen jtk nega energia vie ilon rippeet ja käyttää suhteitaan traumojensa kaatopaikkana hakematta apua - joka maksaaVAIVAAAAA

Joo, mä ymmärrän sua.  Meillä vähän sama tilanne aikoinaan, kun lapset oli pieniä. Mies ei jotenkin ottanut mitään vastuuta, vaikka meillä nimenomaan mies niitä lapsia halusi.

Ja ei lähtenyt mihinkään perheen kanssa paitsi jos oltiin vaan omalla porukalla reissussa, mutta ei siis ystäviin /sukulaisiin.

Lupasi monesti lähteä minun vanhemmille(asuivat 200km päässä) ja sitten kun piti lähteä, sanoikin, ettei lähdekkään. Menin sitten yksin lasten kanssa ja joidenkin vuosien päästä lakkasin pyytämästä häntä mukaan.

Nyt sitten, kun ollaan jo kaksistaan, valittaa, että kun ei voida koskaan käydä yhdessä missään. No, en vain enää luota siihen, että mies lähtee, jos on luvannut. En edes enää kerro hänelle suunnitelmistani, vaan vain ilmoitan, että menen nyt käymään vaikkapa nyt siskollani, enkä edes oleta, että mies haluasi mukaan. 

Minun sukulaiset asuu siis kaukana ja aina mennään yökylään.

Vierailija kirjoitti:

Joo, mä ymmärrän sua.  Meillä vähän sama tilanne aikoinaan, kun lapset oli pieniä. Mies ei jotenkin ottanut mitään vastuuta, vaikka meillä nimenomaan mies niitä lapsia halusi.

Ja ei lähtenyt mihinkään perheen kanssa paitsi jos oltiin vaan omalla porukalla reissussa, mutta ei siis ystäviin /sukulaisiin.

Lupasi monesti lähteä minun vanhemmille(asuivat 200km päässä) ja sitten kun piti lähteä, sanoikin, ettei lähdekkään. Menin sitten yksin lasten kanssa ja joidenkin vuosien päästä lakkasin pyytämästä häntä mukaan.

Nyt sitten, kun ollaan jo kaksistaan, valittaa, että kun ei voida koskaan käydä yhdessä missään. No, en vain enää luota siihen, että mies lähtee, jos on luvannut. En edes enää kerro hänelle suunnitelmistani, vaan vain ilmoitan, että menen nyt käymään vaikkapa nyt siskollani, enkä edes oleta, että mies haluasi mukaan. 

Minun sukulaiset asuu siis kaukana ja aina mennään yökylään.

Toisen nurkissa majailu useita päiviä toisella puolella Suomea voi olla raskasta aika monelle. Vaikka olisi humalassa koko ajan.