Äidit, jotka antaa kaikkensa lapsilleen-miten päästävät irti?

Konstit on monet, ja se on nähty tälläkin palstalla satoja kertoja. Jos äiti hoivaa lapsiaan pienenä vaikka 24/7 on hän hullu tai tuleva hulluksi, puutteessa, ruma, tyhmä, eikä osaa siis lopettaa tuota jatkuvaa hoivaamista vaikka lapset olisivat jo eläkeiässä. Selevän peli, ap. Kaikkea sitä voi luulla. Minä taas luulen, että luontoäiti on tehnyt ihan oikeaan tarpeeseen äidin vaistomaisen tarpeen hoitaa jälkeläisiään, ja vastaavasti huonon omantunnon, mikäli laiminlyö heitä.

Miten mun kokemuksen mukaan sellaiset jotka on ihan täysillä panostanut lapsiin (siis todella paljon, ammattia vaihdettu jotta on voitu olla enemmän lasten kanssa, 24/7 menty lasten ehdoilla eikä koskaan käyty missään), ovat sellaisia, että heidän on vaikea tajuta että lapsi on aikuinen ? Anoppeina tällaiset ei esim. tajua olla puuttumatta asioihin.

Ei se aina ihan noinkaan mene.

Minun äitini ei ollut koskaan mikään pullantuoksuinen ihanneäiti. Vieläkin puhuu, kuinka kamalaa oli kun joutui olemaan 3 kk kotona vauvalomalla esikoisen synnyttyä. Toisella kerralla ei tehnyt samaa virhettä kun tiesi 'että pää ei kestä'. Uraa hän on koko ikänsä tehnyt, lapset olivat hänelle vain välttämätön paha.

Siltikään hän ei ole huomannut että lapset ovat kasvaneet aikuiseksi (nelikymppisiä jo ovat).

Nykyään on kauhen kiinnostuntu kaikista tekemisistämme ja yrittää sekaantua ihan joka asiaan. Hämmentää jopa lastemme kaveriasioita parhaan kykynsä mukaan.

Varmaan se on enemmän luonnekysymys.

Toiset eivät vaan osaa päästää irti.

Oman äitini kohdalla tuntuu silti ettei hän osaa luottaa lastensa kykyihin pärjätä omassa elämässään.

nuorimpana lapsena kasvamisesta. Ja kyllä, irrottautuminen oli vaikeaa, ja nimenomaan äitini puolelta. Seurustelusuhteitani ei hyväksytty, enkä olisi saanut muuttaa pois kotoa. Kun kuitenkin seurustelin ja muutin, niin tuloksena oli itkevä äiti, joka pahimmillaan uhkaili itsemurhalla. Ja itselläni tietenkin valtava syyllisyys, vaikka järki sanoi, että on normaalia itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa aikuisena. Yritin normalisoida tilannetta viettämällä kaiken mahdollisen vapaa-aikani lapsuudenkodissani, mikä tietenkin ennen pitkää ajoi parisuhteeni kriisiin. Tällöin menin toiseen äärilaitaan, eli en pitänyt juuri ollenkaan yhteyttä vanhempiini. Se taisi avata äitini silmät ja pikkuhiljaa tilanne normalisoitui, mutta välit ovat oikeasti parantuneet vasta ihan viime vuosina, eli noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Äitini on jopa myöntänyt takertuneensa minuun liikaa. Harmittaa vaan, että äitini alkaa olla jo iäkäs, joten normaalista, hyvästä, aikuisesta äiti-tytär-suhteesta en pääse nauttimaan montaakaan vuotta, mutta toki olen onnellinen siitä, että välimme ovat korjaantuneet edes nyt.



Minulla on yksi ystävä, johon olen tutustunut aikuisiällä, ja joka on kokenut vastaavaa. Ollut perheen kuopus ja äiti ollut koko ikänsä kotiäitinä. Heidän suhteensa ei ole vieläkään normalisoitunut, napanuora on edelleen tiukka, vaikka se aiheuttaa ongelmia ja paineita erityisesti ystäväni parisuhteeseen. Hän vain ei ole yhtä vahva kuin minä, eikä pysty ottamaan etäisyyttä, vaikka usein tuskaileekin tilannetta.



Sanomattakin lienee selvää, että itse olen tehnyt toisenlaisia valintoja. Vaikka perhe on minulle tärkeä, saan elämääni sisältöä myös työstä, ystävistä ja harrastuksista. Ja parisuhteesta, jonka kunnossa pitäminen toivottavasti takaa sen, että tyhjän pesän syndrooma ei iske minuun, vaan voin oikeasti nauttia asumisesta kaksin mieheni kanssa ja jopa odottaa sitä aikaa.

Kyllä asia on niin että pikkulapsina äitinsä hoivaa saaneet ovat erittäin kypsiä aikuisuudessa. On näitä tullut vastaan tavan paljon parkkihalleissa kasvaneita ja kodissa kasvaneita. Äidin hoivassa kasvaneet selviävät myöskin pettymyksistä helpommin.....



Sanoisin silti että ratkaisevaa on myöskin miten töissä käyvät vanhemmat huomioivat lapsiaan iltaisin. Ja voihan päiväkoti tms olla hyväkin paikka, ainaskin se virikepuoli. Silti minua kauhistuttaa nämä minimi henkilöstöt päiväkodeissa. Kas kun ette vaadi riittävää henkilökuntaa!!!



Jos satuitte katsomaan siasta tiededokumenttia tässä justiin niin olipa valaisevaa. Jos porsas oli vieroitettu liian pian emostaan oli se aivan paniikissa ja stressissä eikä löytänyt vesialtaassa levylle lepäämään. Emonsa kanssaan pitempään ollut oli aivan erilainen. Uiskenteli rauhassa ja hiffasi levyn hetimmiten ja lepäili kaikessa rauhassa.



Ja tiedemiesten arvio oli hyvin valaiseva ja opettavainen. Sietäisi kattoa!!

Kuinka usein ihmiset vaahtoavatkaan koiran-tai kissanpennuista, jotka on vierotettu liian aikaisin emoistaan...mutta jos 10 kk:n ikäinen ihmisvauva vierotetaan äidistään 8-10 tunniksi päivässä, niin sitä ei saisi kauhistella edes salaa...

nuorimpana lapsena kasvamisesta. Ja kyllä, irrottautuminen oli vaikeaa, ja nimenomaan äitini puolelta. Seurustelusuhteitani ei hyväksytty, enkä olisi saanut muuttaa pois kotoa. Kun kuitenkin seurustelin ja muutin, niin tuloksena oli itkevä äiti, joka pahimmillaan uhkaili itsemurhalla. Ja itselläni tietenkin valtava syyllisyys, vaikka järki sanoi, että on normaalia itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa aikuisena. Yritin normalisoida tilannetta viettämällä kaiken mahdollisen vapaa-aikani lapsuudenkodissani, mikä tietenkin ennen pitkää ajoi parisuhteeni kriisiin. Tällöin menin toiseen äärilaitaan, eli en pitänyt juuri ollenkaan yhteyttä vanhempiini. Se taisi avata äitini silmät ja pikkuhiljaa tilanne normalisoitui, mutta välit ovat oikeasti parantuneet vasta ihan viime vuosina, eli noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Äitini on jopa myöntänyt takertuneensa minuun liikaa. Harmittaa vaan, että äitini alkaa olla jo iäkäs, joten normaalista, hyvästä, aikuisesta äiti-tytär-suhteesta en pääse nauttimaan montaakaan vuotta, mutta toki olen onnellinen siitä, että välimme ovat korjaantuneet edes nyt. Minulla on yksi ystävä, johon olen tutustunut aikuisiällä, ja joka on kokenut vastaavaa. Ollut perheen kuopus ja äiti ollut koko ikänsä kotiäitinä. Heidän suhteensa ei ole vieläkään normalisoitunut, napanuora on edelleen tiukka, vaikka se aiheuttaa ongelmia ja paineita erityisesti ystäväni parisuhteeseen. Hän vain ei ole yhtä vahva kuin minä, eikä pysty ottamaan etäisyyttä, vaikka usein tuskaileekin tilannetta. Sanomattakin lienee selvää, että itse olen tehnyt toisenlaisia valintoja. Vaikka perhe on minulle tärkeä, saan elämääni sisältöä myös työstä, ystävistä ja harrastuksista. Ja parisuhteesta, jonka kunnossa pitäminen toivottavasti takaa sen, että tyhjän pesän syndrooma ei iske minuun, vaan voin oikeasti nauttia asumisesta kaksin mieheni kanssa ja jopa odottaa sitä aikaa.

Omalla äidillä samoja kokemuksia ja äidin ja mummon suhde ei ollut koskaan normaali. Oma äitini teki tietoisia valintoja,on kannustanut meitä lapsia ulkomaille,kokeilemaan erilaisia juttuja,elämään elämää. me aikuiset lapset olemme äidille tärkeitä,mutta emme AINUT SISÄLTÖ. Äidillämme on ikioma elämä ja hän saa elää miten haluaa. Olen kiitollinen äidilleni tästä tietystä mallista ja hänen kypsyydestään,meistä lapsista tuli rohkeita maailamlla seikkailijoita.

en nyt voi sanoa, että olisin omistautunut täysin äitiydelle (minulla on vasta 1 lapsikin), mutta olen ollut pitkään kotona, mikä on alallani selvää paikallaan polkemista ja tulevaisuuden hankaloitumista (olen tutkija ja koko ajan pitäisi julkaista), pidän työpäivät lyhyinä, lapsi on 3v ja ollut vasta 5 kertaa yöhoidossa, vauva-aikana emme juuri olleet erossa, leikin hänen kanssaan joka päivä ja paljon jne.

Mutta olen aina ajatellut, että kun lapsi (ja mahdollinen pikkusisarus) kasvavat niin juuri siksi, että olen panostanut heihin niin paljon, voin hyvällä omallatunnolla keskittyä vähitellen enemmän ja enemmän uraan, harrastuksiin, hauskanpitoon ja parisuhteeseen, ja odotan sitä jo innolla. Eli tavallaan tuo, että olen panostanut ja aion panostaa pikkulapsivaiheessa erittäin paljon äitiyteen, edesauttaa sitä, että pystyn irtaantumaan helpommin (koska pidän huolta siitä, että olen korviani myöten täynnä leikkejä ja varhaista vuorovaikutusta siinä vaiheessa kun lapsi/lapset ovat jo vähän isompia).

En nyt ole sentään työpaikkaa vaihtanut, mutta tehnyt kyllä myönnytyksiä työuran suhteen (lyhennettyä viikkoa, pidempää hoitovapaata kuin firmassa "tapana", niin paljon vapaata kuin ikinä saan kikkailtua lomarahojen vaihdoilla jne.), mikä on johtanut asemani huononemiseen työpaikallani. Lisäksi haluan, että lapsellani on kaikki hyvin, ei vaan vähän sinne päin, ja panostan häneen todella paljon. Olen se täydellisyydentavoittelija äitiydessä, mitä olin ennen työssäni. Lapsi on ihaninta, mitä voin kuvitella.

Näin anonyyminä voin paljastaa, että mietin jo nyt, miten mahdan onnistua lapsen itsenäistymisessä - osaanko päästää irti ja hyväksyä luonnollisen irtaantumisen?! Onneksi sitä ei tarvitse vielä miettiä pitkään aikaan, joten täytyy vaan toivoa, että aika antaa eväät tähänkin asiaan.

Eli kun on täysillä panostanut, on lapsilla jotain, mistä lähteä ja mistä päästää irti. Minullakaan ei ole tunnetta, että olisi pitänyt tehdä enemmän tms.



Sen sijaan ne, jotka lastensa lapsuudessa panostivat omaan ja parisuhdeaikaan, alkavat lasten itsenäistyessä kauhistua, että mitä nyt. Mihin se lapsuus meni, miksi tuo nyt tekee lähtöä. Murrosikäisten kanssa on paljon enemmän riitoja, vaikka kotona ei olisikaan ketään sovittuun kotiintuloaikaan jne. kuin meillä, missä on varaa höllätä, koska lasten ollessa pitniä tuli pidettyä tiukkaa kuria.



Jos mennään lasten ehdoilla, niin kyllä todella käydään "missään". Pienten kanssa puuhamaissa, isompien kanssa huvipuistoissa, sitten jo puistotapahtumissa, konserteissa, moottoriurheilutapahtumissa, elokuvissa, teatterissa jne. lapsen iän mukaan. Ja siinä kun yhdessä mennään niin selkeästi tajutaan, joko lapsi on aikuinen vai vasta 18v (mikä ei tarkoita sitä, että äiti änkeää mukaan Ilosaari-rockiin! vaan sitä, että 16v:n kanssa voi olla saman puistokonsertin eri reunoilla).



Jokaiselle äidille on kamalaa nähdä lapsensa tekevän virheitä. Siksi paha anoppi on se, joka muistuttaa lapselleen, että puoliso ei välttämättä ole yhtään sen enempää oikeassa kuin äitikään.

Ryhdytään kotiäideiksi. Lapset tehdään nuorina ollaan vielä vahvasti riippuvuudessa omiin vanhempiin. Omat vanhemmat järjestelevät (varsinkin tytön) asioita. Saadaan happea napanuorankautta. Ollaan toisista riippuvaisia taloudellisissa asioissa. Vanhemmat kustantavat ja pyörittävät rumpaa ja katsovat myös oikeudekseen määrätä asioista koska he ovat uhrautuneet antaneet kaikkensa. Aikuiset lapset vievät vaikka tuhkat pesästä. Lapset ovat tottuneet että vanhemmat tukevat kun rahaa tarvitaan asioihin joihin itseasiassa ei ole varaa. Mammat nukkuvat puolillepäivin kun väsyttää kitisevä vauva. Äiti rientää apuun ja tarina jatkuu....

kun ei oikeinkirjoitus liene vahvimpia ominaisuuksiasi. Minun ymmärtääkseni vanhemmista irtaudutaan jo murrosiässä. Itselläsi ei taida pahemmin olla niitä jotka sinua auttaisivat vai onko omat vanhempasi jo niin vanhoja, että katkeruuksissasi joudut huolehtimaan heistä? Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että jokaisen pitäisi vaan pärjätä, kestää omillaan ja vetää pillereitä vaikka naamaan sen ehdoilla, että kun kaikki muutkin pärjäävät.

Minkä ikäinen on mielestäsi nuorena tehty lapsi? Tehdäänkö lapset mielestäsi vai saadaanko niitä?

Monilla jopa pitkälti kouluttautuneilla ei ole mahdollisuutta vakituiseen työsuhteeseen ja vastaavasti vanhemmilla, joilla on vakaa elämäntilanne, voi hyvinkin olla haluja auttaa nuorta perhettä itsestäänkin ilman pyytämättä.

Tässä ei ole kysymys napanuorasta puolin eikä toisin, vaan ihan läheisistä perhesuhteista ja lämpimistä tunteista toisia kohtaan.

Mielestäni on upeaa ja tärkeää ja kaikkien etu, että turvaverkkoja on, koska lapsiperheen elämä on tarpeeksi raskasta jo aivan arkena muutenkin!

Ai niin, omat vanhempani asuvat 500km:n päässä. Olen kuitenkin saanut heiltä riittävästi tukea ja apua rankemmissa vaiheissa, mutta en liikaa. Ja kiitollinen saamastani tuesta!

Äitini on ollut koko ikänsä kotiäiti,nyt 68v hänen eläkkeensä on ihan surkea. Kun olimme sisarukset teini-iässä,äitimme jaksoi jankuttaa koulutuksen tärkeydestä ja oman rahan hankkimisesta. lapsen aoli kivaa ja ihanaa kun aina oli kotona äiti kun tuli koulusta,välipalat ja ruuat valmiina. Murrosiässä kun oma minuus ja identiteetti alkoi kehittyä,se ei ollutkaan enää niin kivaa. Äitimme ripastaui meihin lapsiin ja pelkäsi koko ajan ihan hysteerisenä että jotain kamalaa tapahtuu. Lukiossa ei tullut kuulonkaan että olisimme siskon kanssa lähteneet vaihtoon,tai edes kesällä kielikursseille koska "jotain kamalaa tapahtuu",kesätöihin helsinkiin,ei myöskään ollut suotavaa lähteä. Opiskelemaan olisi pitänyt jäädä johonkin lähelle,koska silloin olisi ollut "halvempaa ja kätevempää" ei suinkaan se mikä meitä tyttöjä kiinnosti opiskella. Yliopistossa riuhtaisin itseni ja lähdin vaihtoon ja seisoin ihan omin jaloin kaukana kaikesta tutusta. Se teki minulle todella hyvää,itseluottamus ja kielitaito koheni. ja onneksi lähdin yliopistoon 250 km päähän ja ihan sinkkuna. Asuin aluksi solussa j aolihan siinä opettelua kotitöissä. Äiti oli tehnyt aina KAIKEN,meidän tyttöjen ei tarvinnut tehdä mitään,koska äitimme mielestä koti oli hänen työpaikkansa. Arvostan äitiäni,mutta vahvana ja lujana on itse saanut olla että pystyin tekemään tarpeellisen riuhtaisun ja itsenäistymisprosessin. Äitimme oli tosi hankala irrouttautua meistä tytöistä. Ja senkin olen oppinut tässä vuosien varrella,että jos ei nuoresta lähtien opi kulkemaan eri tapahtumissa ja tilaisuuksissa,niin eipä sitä vanhanakaan mihinkään lähde. Äidilläni olisi mahdollisuus käydä teattereisa,konserteissa,matkoilla yms. isäni kanssa,mutta ei uskalla lähteä mihinkään,kosk aon aina ollut kotona ja "mökkitynyt". Minun mielestä tässä keskusteluketjussa on liikaa vastakkainasettelua,on kotiäitejä jotka on fiksuja j aomaa muutakin elämää kuin lapsensa ja sitten on taas päinvastaisia tapauksia ja ihan sama työssäkäyvillä äideillä. mutta jokaisella äidillä pitäisi olla sitä muutakin elämää kuin se koti ja lapset.

minuutensa ja elävät lasten kautta sittenkin kun ovat lähteneet kotoa

Ollaan toki käyty jossain, lapset mukana. Mutta kun olen lapseni kasvattanut täysi-ikäisiksi ei minun enää tarvitse heitä holhota, osaavat pitää huolen itsestään kun heistä on pienenä pidetty huolta. Ovat saanet turvallisuutta niin ettei ensimmäisen miehen/naisen matkaan tarvitse lähteä, voi odottaa ihmistä, jota oikeasti rakastaa, kun ymmärtää oman arvonsa.



Olen tuttava perheissä seurannut ura tai muusta syystä lastensa kanssa vähemmän aikaa viettäneiden lasten aikuistumista ja niin nuo roikkuvat lapsuuden kodeissaa pitkälti yli 20v kun tarpeeksi turvaa ei vielä ole saatu.

En nyt ole sentään työpaikkaa vaihtanut, mutta tehnyt kyllä myönnytyksiä työuran suhteen (lyhennettyä viikkoa, pidempää hoitovapaata kuin firmassa "tapana", niin paljon vapaata kuin ikinä saan kikkailtua lomarahojen vaihdoilla jne.), mikä on johtanut asemani huononemiseen työpaikallani. Lisäksi haluan, että lapsellani on kaikki hyvin, ei vaan vähän sinne päin, ja panostan häneen todella paljon. Olen se täydellisyydentavoittelija äitiydessä, mitä olin ennen työssäni. Lapsi on ihaninta, mitä voin kuvitella.



Näin anonyyminä voin paljastaa, että mietin jo nyt, miten mahdan onnistua lapsen itsenäistymisessä - osaanko päästää irti ja hyväksyä luonnollisen irtaantumisen?! Onneksi sitä ei tarvitse vielä miettiä pitkään aikaan, joten täytyy vaan toivoa, että aika antaa eväät tähänkin asiaan.

Ollaan toki käyty jossain, lapset mukana. Mutta kun olen lapseni kasvattanut täysi-ikäisiksi ei minun enää tarvitse heitä holhota, osaavat pitää huolen itsestään kun heistä on pienenä pidetty huolta. Ovat saanet turvallisuutta niin ettei ensimmäisen miehen/naisen matkaan tarvitse lähteä, voi odottaa ihmistä, jota oikeasti rakastaa, kun ymmärtää oman arvonsa.

Toki autan tarvittaessa, mutta omilla jaloillaan seisovat hienosti liki aikuisina :). Omistani yksi on jo "oikeasti aikuinen", eli 20+.

Toki meillä on läheiset suhteet, mutta se on vain plussaa. En puutu aikuisen lapseni elämään ellei hän itse sitä pyydä :)

Kotona sitten pienempiäkin.

Ehkäpä meillä osittain syynä sekin, että lapsia on monta. Saas nähdä, kuinka käy kuopuksen kanssa. Uskoisin osaavani ymmärtää hänen olevan aikuinen sitten kun hän on aikuinen.

kunhan haluat vain nyt parjata lapsiin panostavia äitejä ja erityisesti anoppiasi.

Mutta siis kysymykseen. Olen itse elänyt hyvin paljon lasten ehdoilla. Myös työurani suunnitellut sen mukaan, että pystyin olemaan lasten kanssa mahdollisimman paljon ja heidän ei tarvinnut olla päiväkodissa.

Hyvin on päästetty irti ja ovat itsenäistyneet omaan tahtiinsa kun heitä ei ole tarvinnut pakkoitsenäistää vuoden iässä päiväkotiin. Hienosti pärjäävät ja meillä on hyvät välit edelleen. 2 opiskelee jo toisella paikkakunnalla ja 2 asuu vielä kotona.

Miten mun kokemuksen mukaan sellaiset jotka on ihan täysillä panostanut lapsiin (siis todella paljon, ammattia vaihdettu jotta on voitu olla enemmän lasten kanssa, 24/7 menty lasten ehdoilla eikä koskaan käyty missään), ovat sellaisia, että heidän on vaikea tajuta että lapsi on aikuinen ? Anoppeina tällaiset ei esim. tajua olla puuttumatta asioihin.

aloita irtaantumisen äidistä ja isästä murrosiässä. Metsään on menty kasvatuksessa, jos lapsi ja vanhemmat alkavat kärsiä vakavasta läheisriippuvuudesta. On kysymys mielentilahäiriöstä jota vanhemmat ei tiedosta. Monet jotka hankkivat lapsia omaksi turvakseen jäävät kotiin kotiäideiksi pätemään kasvattamaan omaa imagoaan.

Jotain ihmisen täytyy olla ja kun muuhun ei pystytä aletaan vanhemmiksi. Näitä surkimuksia on Suomi täynnä. Lapsille annetaan haasteeksi omat haaveet ja tavoitteet. Itsellä ei ollut rahkeita opiskella tai luoda tulevaisuutta vakaata yhteiskuntaa. Lapsesta ei päästetä irti hänen kauttaan eletään elämää joka on tyhjä kupla.

että esimerkiksi työpaikan vaihtaminen olisi "lapsen ehdoilla" elämistä. Minusta olisi todella outoa, jos joku jäisi sellaiseen työhön, joka kuormittaisi ja vaikeuttaisi elämää liikaa. Ei se, että eletään työn ehdoilla, ole useimmille mikään elämän päämäärä.



Mut omassa tuttavapiirissä näyttää siltä, että ne juuri itsenäistyvätkin, jotka on saaneet runsaasti aikaa ja huolenpitoa. Ne, joista ei ole juuri huolehdittu, jäävät pyörimään lähelle lapsuuskotia äidin uskotuiksi ja kavereiksi, koska ovat tottuneet siihen että äitiä täytyy hoivata - ja toisaalta eivät uskalla lähteä. Monet on tehneet sitten lapsetkin niin nuorina, että äidin lähellä asumisesta tulee välttämättömyys koska muuten ei pärjätä.

vaan lapsella on perusteltu omat valinnat tai niiden puute. Oma äitini jätti koulut kesken pamahdettuaan paksuksi, ruikutti kotona uhrautumistaan 20 vuotta ja jäi sitten roikkumaan lapsiinsa - kun ei kyennyt elättämään itseään, eikä tullut toimeen kenenkään kanssa.



Anopilla aika lailla sama tarina. Hän sekosi vaihdevuosissa, perusti firman kun halusi "toteutti itseään". Siinä meni sitten talo ja koko omaisuus. Ja sitten alkoi taas roikkua lapsissaan, kun ei muuhun pystynyt.

ja antaa lastensa aloittaa oman elämän. Voi aina ajatella, että yritin parhaani ja todella paljon teinkin lasteni eteen, kyllä ne nyt pärjäävät.



Uskon, että tehdyn työn edestään löytää eli että sellaisen vanhemman lapset pärjäävät, joita on lapsena hyvin hoidettu.

itse elää, kun on lähellä esimerkkejä 2väärin" eletystä elämästä? Minkä ikäinen olet?