Pelkäätkö äitisi kuolemaa? Musta tuntuu, että elämä olisi paljon raskaampaa, jos menettäisin äitini.

...en ole ollut kovin sitoutunut häneen koskaan. Soitan kohteliaisuudesta kerran pari kuussa, hän ei koskaan.

Perintöä ropsahtaisi reilusti.

Äitini on alkoholisoitunut ja olen hänestä tavallaan jo luopunut.

Juovat ittensä hengiltä tarpeeksi nuorena ennenkuin ehtivät tuhlata omaisuutensa.

Olen ainoa lapsi ja läheinen äitini kanssa. Tuntuu, että puolet minusta kuolee hänen mukanaan :(

Ei sitä kukaan tiedä kuka ekana lähtee. Tässä oppinut jo elämään sen asian kanssa, että jonain päivänä...

milloinkin on päähänsä saanut. Tuntuu vieraalta ajatuskin että olisi joku jolta voisi saada tukea ja neuvoja esim. lasten kasvatuksessa, puhumattakaan hoitoavusta. En uskaltaisi jättää lapsiani kahden äitini kanssa edes puoleksi tunniksi. Omillani olen saanut tulla toimeen varhaisesta murrosiästä lähtien. (isäni tunnen, muttei olla läheisiä)



Ehkä tästä johtuu, etten osaa vastaanottaa saatikka pyytää apua keneltäkään edes silloin kun todella tarvitsisin. En vain kertakaikkiaan tunne sellaista tilannetta, jossa voisin luottaa keneenkään niin paljoa että uskaltaisin ottaa apua vastaan. Tämä kyllä harmittaa, koska mulla on esim. aivan ihana anoppi, jonka kanssa varmasti voisi keskustella monista asioista kun vain jotenkin osaisi olla tällaisen normaalin vastavuoroisen ihmissuhteen osapuolena.