Lue keskustelun säännöt.
Meiltä kuoli lemmikki ja laihduin sairaalloisen alipainoiseksi
06.07.2011 |
Olin jo aiemmin tosi laiha ja nyt mitat on 52kg/176cm.
Mulle hirveän tärkeä lemmikki kuoli ja menetin totaalisesti ruokahalun. Tästä on nyt 5 viikkoa aikaa ja edelleenkään en saa ruokaa alas.
Jonkun mielestä varmaan lapsellinen syy ruokahaluttomuuteen mutten tiedä mitä tehdä, kun ruoan nielemisen ajatteleminenkin kuvottaa.
Haluan ettei lapset saa huonoja vaikutteita ja heidän edessään pyrin näyttämään siltä kuin söisin normaalisti. Lapset on kyllä todella hyviä syöjiä.
Mies on tietenkin huomannut, että oon todella laiha muttei hänkään tiedä mitä tehdä.
Kommentit (7)
jotenkin musta tuntuu ettei mulla SAA olla hyvä olo. Ihan niinkuin täytyisi vähän kiduttaa itseään. Ihan sairasta, mutta oikeasti nautin siitä, että ihmiset kauhistelee mun laihuutta..
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotain ahdistavaa tapahtuu... olen kyllä reilusti ylipainoinen joten ei haittaa paitsi sitten kun on ollut 2kk syömättä hajoo pää ja korvissa alkaa soida ja mieli tekee kepposia ja adistus alkaa näkyä muussakin kuin syömättömyydessä. Juo vaikka sitten niitä ravintojuomia, mutta yritä syödä. Aivot ei toimi oikein jos ne ei saa ravintoa.
Ihan sairasta, mutta oikeasti nautin siitä, että ihmiset kauhistelee mun laihuutta..ap
Haet huomiota/arvostusta/kehuja laihuudellasi&syömättömyydelläsi. Miksi et arvosta itse itseäsi? Jos oma lapsesi aikuisena lopettaa syömisen; mitä sanoisit hänelle?
Kyllä lemmikkiä saa surra ihan niin paljon kuin itse tarpeelliseksi katsoo. Haethan tosiaan apua. Kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Tiedät itsekin ettei tuo ole tervettä. Tarvitset uusia keinoja tunteide käsittelyyn, nälkään nääntyminen/nälän kieltäminen ei ole tervettä eikä tuo lemmikkiä takaisin. Surra voi vaikka pitäisit itsestäsi huolta. ja vain sinä voit auttaa itseäsi ja ottaa aikuisen vastuun omasta hyvinvoinnistasi; ei siihen mies tai lääkäri tai terapeutti pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettei ole tervettä. Sama juttu on ollut mulla aina eli reagoin suruun ja murheeseen syömättömyydellä. Tulee tunne, että ihan kuin haluaisin maximoida kurjuuden ja joissain tilanteissa ehkä rankaistakin itseä nälällä.
Psykiatrilleko tässä on nyt mentävä?
ap
Jos sulla olisi vauva, tekisitkö kaikkesi että lapsesi söisi? Tee itse itsellesi samoin; syö jotain.
Mitä on pahinta mitä tapahtuu jos syöt? Koetko jotenkin että "unohdat" surusi jos sallisit itsellesi syömisen?