Lue keskustelun säännöt.
Miksi Suomessa ollaan niin "oma perhe" -keskeisiä?
23.03.2011 |
Perhe menee täällä pohjolassa aina kaiken edelle. Illat vietetään perheen kanssa, kuskataan lapsia harrastuksiin ja ollaan vain oman omalla porukalla. Edes isovanhemmat eivät kuulu "meidän perheeseen", vaan ovat jotain ulkopuolisia joita tulee velvollisuudentunnosta nähdä silloin tällöin ja jouluna. Kaiken ydin on kuitenkin äiti, isä ja lapset.
Olen nimittäin asunut ulkomailla useampaankin otteeseen (mm. Keski-Euroopassa ja Jenkeissä), eikä sillä olla lainkaan niin sisäänpäinkääntyneitä kuin Suomessa. Ystäväperheet näkevät toisiaan usein, vietetään iltaa kavereiden kanssa ja otetaan lapset (jos niitä on) mukaan siinä missä aikuisetkin. Siellä olisi todella outoa, jos ystäville ja isovanhemmille riittäisi aikaa vain juhlapyhinä ja silloinkin pakosta.
Miksi Suomessa ollaan niin sulkeutuneita? Kaikki vetäytyvät sisäänpäin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheeseen syntyy lapsi.
Kommentit (7)
Voi kun jonkun pitäisi ne työtkin tehdä ja leipä ansaita perheen suuhun. Ei ihmekään, jos Keski-Euroopan maissa ei sukupuolten välinen tasa-arvo toteudu, jos naiset ovat tuollaisia harrastelijoita työelämässä. Tekevätkö miehetkin siellä lyhennettyä työpäivää? Eivät taatusti tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli ei sielläkään ystäville aikaa ole, jos perheessä molemmat käyvät töissä. Ja isovanhemmat asuvat senioriyhteisöissä.
Voi kun jonkun pitäisi ne työtkin tehdä ja leipä ansaita perheen suuhun. Ei ihmekään, jos Keski-Euroopan maissa ei sukupuolten välinen tasa-arvo toteudu, jos naiset ovat tuollaisia harrastelijoita työelämässä. Tekevätkö miehetkin siellä lyhennettyä työpäivää? Eivät taatusti tee.
Syy on aivan yksinkertainen. Oikeastaan kerrot sen ihan itse. Perhe nähdään yhteisönä, joukkueena, joka rakentaa yhteistä hyvää. Isä tekee pitempää päivää kuin äiti, että äiti voi olla lasten kanssa. Herää kysymys, että etkö siis arvosta äitiyttä tuon kaltaisena osana perhe-elämää?
Minä sanoisin, että Suomessa ei olla ollenkaan tarpeeksi perhekeskeisiä. Monet perheet tuntuvat olevan puolisoiden välisiä kilpailukenttiä, vaikka perheen pitäisi olla sellainen perusyhteisö, joka tarjoaa aikuiselle toisen aikuisen läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä ja lapsille turvallisen kasvuympäristön. Tällaiseen haaveilemaani hyvähenkiseen perheeseen vieraat ovat tervetulleita ja sen voimin on hyvä osallistua muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan, kuten työelämään jne... Myönnän, että kuvani perheestä on kovin ihanteellinen, ja ihanteet eivät nykyään ole muotia. Mutta kannattaako kyynisen kilpailumentaliteetin vuoksi jättää hyvän tavoittelu?
eli ei sielläkään ystäville aikaa ole, jos perheessä molemmat käyvät töissä. Ja isovanhemmat asuvat senioriyhteisöissä.
Tuossa otsikossapa tuo pääasia olikin. Onko USA jokin ihannepaikka, johon kannattaisi verrata ja jollaista pitäisi tavoitella. Minun mielestäni siltä suunnalta on kantautunut etupäässä huonoja uutisia.
Ihmiset auttaa toisiaan paljon helpommin. Asun Usassa ja olen taalla saanut apua naapureilta, lasten koulukavereiden perheilta, miehen tyokaverin perheilta ym. eika kyse ole ollut edes mistaan kuolemanhadasta. Suomessa olisin ollut monessa vastaavassa tilanteessa ihan yksin vaikka siella on paljon sukua ja ystavia.
Taalla koetaan yhteisollisyys arvokkaana ja arvostetaan sita etta ihmiset tekevat esim. vapaaehtoistyota. Se kuuluu asiaan etta jos sulla itsella on asiat hyvin niin autetaan aina niita joilla ei silla hetkella oleniin hyvin. Asia iskostetaan ihan pieniinkin lapsiin. Monet lapset laittavaa viikkorahastaan kolmasosan saastoon, kolmasosan saa tehda mita lystaa ja kolmasosa laitetaan hyvantekevaisyyteen.
Oma veikkaukseni on etta koska valtio ei tee niin paljon ihmisten puolesta niin on haluttu kehittaa omia verkostoja. Taalla pidetaan tosi tolvanana sellaista joka keskittyy vain omaan ja ihan oman perheensa hyvinvointiin.
Tykkaan siita etta on pyyteetonta auttamista ja muiden ihmisten huomioimista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun taas täällä Suomessa lähin omainen on viranomainen.
Se on tietysti hienoa, että on jokin taho, mikä huolehtii, mutta samalla se tekee ihmiset välinpitämättömiksi lähimmäistään kohtaan.
Kun toinen tarvitsee apua ja tukea, on helppo sanoa, että hae apua esim. sosiaalitoimistosta tms.
Omakohtainen kokemukseni tästä on, kun etsin tukihenkilöä 10- vuotiaalle kehitysvammaiselle pojalleni. Kyselin ystäviltä ja tuttavilta, jos joku olisi ollut halukas viettämään pojan kanssa päivän esim. kerran kuukaudessa, mutta kukaan ei tahtonut.
Poiksni käy nyt kerran kuussa tilapäishoitokodissa.
Mieluummin olisin hänelle sen yhden ihmisen huomion suonut, kuin tuon laitoshoidon.
Töihin lähden 7.00, kotiin palaan 18.00, on kotityöt ja haluaisi olla lasten kanssa. Keskieurooppalainen tuttuni ei ymmärrä, miten pienen lapsen äiti tekee noin pitkää työpäivää: siellä 4 h on tavallinen työaika äideille ja on aikaa olla kavereitten kanssa. Itse olen täysin puhki perjantaina, ei käy mielessä lähteä mihinkään.