Lue keskustelun säännöt.
Onko "normaalia" että ajatuskin raskaaksi tulemisesta/uudesta lapsesta AHDISTAA
08.05.2011 |
Mulla kaksi lasta, ja olen jotenkin kokenut koko ajan, että äitiys ei suju multa luonnostaan, en ole äitityyppiä ja lasten kanssa oleminen vaatii todella paljon yrittämistä, pitkää pinnaa ja kaikkea, ja se mitä elämässäni mieluiten teen, on sellaista jota ei oikein voi tehdä lasten kanssa. Olen kokenut vauva-ajat, valvomiset, raskauden, lasten kasvattamisen, ongelmat, kodin sotkuisuuden ja lasten perässä juoksemisen/alituisen vahtimisen NIIIN rasittavaksi ja vaativaksi, että nykyisin pelkkä ajatus siitä, että tulisin taas raskaaksi ja saisin kolmannen lapsen, tuntuu todella vastenmieliseltä, pelottavalta ja ahdistavalta.
Tuntuu, että jos tulisin nyt raskaaksi, en jaksaisi enää elääkään.
Käytänkin tuplaehkäisyä, jotta riskit raskautua vahingossa olisivat mahdollisimman pienet.
Mieheni joskus vitsailee puolitosissaan, että haluaisi vielä yhden lapsen. Mua noi jutut ei jaksa yhtään naurattaa, paremminkin ahdistun niin paljon, että ajatuskin tuntuu niin epätoivoiselta että tuntuu ettei elämä enää olisi elämisen arvosta, jos vielä raskaaksi tulisin.
Nyt pärjään juuri ja juuri, ja tuntuu että alan taas olla elossa ja elämä alkaa maistua ja olla ihanaa, kun kuopus on jo 3-vuotias.
Tuntuu ihanalta ajatella, että koko ajan helpottaa :) Monet sanovat, että murrosikä se vasta kamalaa onkin, mutta olen aivan varma, että minulle henkilökohtaisesti vauva- ja pikkulapsiaika ovat niitä rankimpia aikoja. Ajatus murrosikäisen kamppailuista ja rankimmistakin ongelmista, mitä kuvitella saattaa, ovat helpompia kestää kuin pikkulapsiajan ongelmat.
Toki siis rakastan ja nautin lapsistani, he ovat ihania, mutta jotenkin äitiys on tosi rankkaa. Ja odotan innolla sitä aikaa, kun lapset kasvavat ja voin taas olla vapaasti, tehdä mitä haluan.. eli nauttia siitä että ei tarvitse juosta jonkun perässä, komentaa, kieltää montaa kertaa samasta asiasta, vahtia koko aikaa, kestää sitä että joku hyppii sylissä ja kiipeilee selässä ja fyysisesti satuttaakin samalla kun yritän vaikka juoda kahvia, ei siivota koko aikaa leluja ja sotkuja ja pestä pyykkivuorta, antaa lapsille aikaa ja miettiä miten kasvattaa heistä hyviä ja itsensä hyväksi tuntevia tasapainoisia ihmisiä...
Hetket, jolloin olen yksin siistissä, hiljaisessa kodissa, tuntuvat aivan taivaallisilta. Niitä odotan, omituista ja "miltei liian hyvää ollakseen totta" ajatella, että joskus lapset tosiaan muuttavat pois kotoa, ja näitä hetkiä on mulla USEIN!
Mutta siis, onko muita jotka kokevat näin, vai olenko jotenkin outo?
Kommentit (8)
toisinaan tulee asia mieleen, esim. kun näen raskaana olevia tai mieheni vitsailee asiasta, tai joku kysyy että vieläkö meille kolmas joskus tulee..
sterilisaatioon aion mennä, jahka pääsen. Vielä en, vuosi täytyy odottaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onneksi siis sinulla ei vielä ole sitä jatkuvasti valittavaa, huutavaa yms. murrosikäistä...!
Meillä on sellainen. Mutta meilläpä on myös ihanainen 3-vuotias, joka tuo olemassa olollaan aurinkoa tähän kotiin niin paljon, että hänen avullaan jaksaa noista yhden lapsen murrosiän kiemuroista selvitä paljon paljon paremmin.
Minulle tuli aikanaan aivan mahdoton vauvakuume, kun isot oli jo aikas isoja. Ehkäpä näin oli tarkoituskin, niin tästä ihanaiseta saa siteen niitä voimia! Hänestä ei taasen ole ollut koskaan mitään rankkuutta.
Meillä on 12- ja 1-vuotiaat lapset ja lapsiluku on täynnä. Minäkin usein ajattelen onnellisena, että onneksi ei tartte tätä enää rämpiä läpi. Kolmatta lasta en enää jaksaisi, kun ikääkin alkaa olla jo liikaa lapsen tekoon.
MUTTA: vaikka olenkin tässä asiassa kanssasi samoilla linjoilla, niin annapa ohjeen. Minulla kun on tuo esikoinen jo isompi, niin voin kokemuksesta sanoa: pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet!
Lisäksi lapset kasvavat todella vauhdilla ja usein sitä vasta liian myöhään havahtuu siihen, ettei ole osannut nauttia lapsista kun he olivat pieniä. Ja takaisin sitä aikaa ei enää saa.
ap:n kanssa. En vain ole äitityyppi. Poden välillä huonoa omaatuntoa siitä, että en ole sellainen pullantuoksuinen äiti.
Tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja olen sellainen omiin ajatuksiini vaipuva ihminen. Minulta vaatii erittäin suuria ponnisteluita olla henkisesti läsnä lapsille. Se surettaa minua.
Vauvat ovat ihania ja välillä iskee vauvakuume. Tiedän kuitenkin etten jaksaisi enää hoitaa pientä lasta. Nämä kaksi ovat jo sen verran työllistäviä, että kolmatta en jaksaisi. Minulle tuli keskivaikea masennus ja burnout lasten valvottamisen takia, senkään takia en uskalla tehdä kolmatta. Oma terveys on jo mennyt.
Meilläkin kuopus on kolmevuotias.
meillä on kolme lasta ja neljää suunnittelimme. Nyt kuopus on 3 ja ajatus raskaudesta tuntuu ihan kamalalta. Minäkin odotan usein vain niitä hetkiä että saan olla yksin hiljaisessa talossa. Koen myös huonoa omaatuntoa asiasta, halusin olla lämminhenkinen muumimamma perheelleni mutta en jaksakaan. Haluan mahdollisimman pian olla taas mieheni kanssa kahden, matkustella ja syödä hienoissa ravintoloissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiys on mulle kova urakka ja tosiaan mullekin 2 lasta on se maximi. Olen jopa syyllistynyt pihtaamiseen raskauden pelossa kun pelkään, että ehkäisy pettää. En halua missään tapauksessa enää iltatähteä.
Vaikka rakastankin lapsiani äärettömästi itse äitiys on minullekin raskas suoritus. Tämä ei suju multa luonnostaan vaan joudun kovasti koko ajan tekemään töitä.
Joten, mun mielestäni et ole sen oudompi kuin minäkään.
Joku varmemopi kuin tuplaehkäisy voisi olla vielä helpompi. Esim. vasektomia?