Oletko hyvästellyt kuolevan?

Molemmat tiesimme, että luultavasti tapaaminen on viimeinen. Isä puhui enemmänkin, minä kuuntelin. Hän kertoi elämästään ja siitä, miten kokee lähestyvän kuoleman.



Hetki oli kaunis ja siitä on jäänyt minulle arvokas muisto.

Olen juuri vähän aika sitten ollut kuolinvuoteella hyvästelemässä isoäitini. Ei siinä paljon pystynyt puhumaan -lähinnä kuuntelin isoäitini toivomuksia ja ajatuksia siitä, että minulla olisi kaikki hyvin nyt ja tulevaisuudessa...

enoni, ja nyt isoäitini. Olen niin onnellinen, että ehdin heille sanoa vielä jotain ja antaa läheisyyttä kosketusta ja halausta. Tosin isoäidille ei mitään tullut enää puhuttua, pidin vain kädestä ja sivelin poskea.

loppuvaiheessa ei enää jutella... Se on sellainen ihan kuin kala kuivalla maalla haukkoisi henkeään.



Asiat olivat selkeitä jo ennen kuin kumpikaan edes tiesi kuolevansa... Siis mitä, miten ja mihin haluaa tulla haudatuksi jne.

loppuvaiheessa ei enää jutella... Se on sellainen ihan kuin kala kuivalla maalla haukkoisi henkeään.

Asiat olivat selkeitä jo ennen kuin kumpikaan edes tiesi kuolevansa... Siis mitä, miten ja mihin haluaa tulla haudatuksi jne.

Ihan lopussa ei enää sanoja tarvita.

t. isänsä joskus hyvästellyt.

Hän oli saanut aivoverenvuotokohtauksen(?), eikä pystynyt enää reagoimaan mihinkään.

Sairaalasta soitettiin sukua paikalle hyvästelemään.

Meitä oli paikalla n. 15 henkeä. Se oli ahdistava tilaisuus.

Puheemme oli jotenkin väkinäistä. Loppu oli väistämättä edessä.

Isoäiti siirtyi ajasta ikuisuuteen parin päivän päästä :'-(((((

Olin lähdössä joululomalta lapsuudenkodista takaisin opiskelupaikkakunnalleni, ja isän kunto oli jo niin heikko, että kuolema oli odotettavissa ihan lähipäivinä. Tiesin, että se oli viimeinen hetki, isäni oli lähes tajuton, tai nukkui viimeisen viikon ennen kuolemaansa. Mutta ehkä ymmärsi läheisten läsnäolon. Sanoin vain, että heippa nyt sitten isi.

Toivotin hänelle hyvää matkaa. Ja pidin häntä sylissäni. Ei siinä paljoa enää jutellut. Lapsi ei vielä osannut puhua.

Hän sai aivoinfarktin ja oli tajuttomana sairaalassa, meidän äitimme ja me lapset olimme sekä yhtäaikaa että vuorotellen vuoteen vierellä häntä silittelemässä ja hyvästelemässä. Juttelimme hänelle myös ja kerroimme rakastavamme häntä. Emme tienneet, että tuleeko kuolema tunnin vai viikon vai kuukauden päästä. Mutta isäni lähti pois seuraavana päivänä. Kaikille jäi kauniit muistot tästä hyvästelystä ja uskomme, että isämme aisti ja tunsi meidät, vaikka tajuton olikin.

oli paikalla kuoleman tullessa. Se oli hienoa ja ehkä paras kuolema mikä nyt yleensä voi ihmisen osaksi tulla? Muutama tunti aikaisemmin kävivät isän elossa olevat sisarukset sanomassa heipat ja sitten paikalle jäivät äitini, sisareni ja minä. Muutamaa hetkeä ennen loppuhenkosia ehti miehenikin tulla poikamme kanssa. Isä kuuli vielä, mutta ei pystynyt enää puhumaan. Sanoin "lähde vaan rauhassa", kun minulle tuli tunne että isä yrittää meidän takiamme vielä "pyristellä" kuolemaa vastaan. Sitten hän rentoutui ja toivotimme hyvää matkaa.