Miheni laittoi välit äitiinsä poikki kolme vuotta sitten.

Kyllä lapsetkin tajuavat sen jos mummoa ei ole kuvioissa enää näkynyt. Asia jää heilläkin ikään kuin taka-alalle.

itse en voinut sietää isänäitiä ja ei kaivannut häntä koskaan. Isänisän kanssa reissasin ympäri suomea koko pienen ikäni ½v ikäisestä lähtien. Heillä kotona en mummusta johtuen viihtynyt. Onneksi vaari oli sitten usein meilläkin viikon pari kerrallaan, kun emme reissanneet.



Sanomattakin, äidilläni oli kauhutarinoiden anoppi, appiukko oli kuin oma isä.

etteivät edes puhu hänestä, kun ette tekään. Tietävät, että ette välitä, eivätkä halua kysellä.

kuin aikuiset.



Meillä minun siskoni harrasti meidän selkämme takana meidän haukkumistamme ja kun välit katkesivat, lapset eivät ole kyselleet kertaakaan perään.

Jos anoppi on ollut kylmä lapsia kohtaan, niin kyllähän lapset sen vaistoavat. Ei kai tuossa mitään ongelmaa ole, jos lapset ei edes ikävöi mummua ollenkaan?

Vaikka lapset eivät mummoa kaipaisikaan, on todella aika huono strategia tuollainen puhumattomuus. Ei tarvitse mustamaalata, mutta kyllähän lapsille pitäisi jollain tasolla selittää, miksi ette halua mummoa enää nähdä.



Lapset eivät kysele, koska vaistoavat, että te ette asiasta halua puhua. Kyllähän he tajuavat, ettei tuo ole ns. normaalitilanne, mutta eivät nyt saa mitään selitystä.



Tuollaiset toimintamallit toistavat helposti itseään eli voipi olla teillä sitten myöhemmin edessä, että vaikkapa omilla lapsillanne menee sukset ristiin ja sitten vaan poks - katkaistaan välit ja asiasta ei vaan enää puhuta.



Mulla lähipiirissä just tuollaista, jossa sukupolvesta toiseen katkotaan välejä ja sitten ollaan vaan ihan kuin niitä toisia ihmisiä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta kyllä ne asiat sitten jollain tasolla jäytää, kun niistä ei voi normaalisti puhua.

joka oli melkoinen despootti kotiloissa kun sille päälle sattui. Jotain kerran vuoteen tulee isä puheeksi jossain muussa yhteydessä, muuten ei.



Isyyttä ei ole koskaan tunnustettu joten mitään tapaamisongelmia sun muita meillä ei ole.

vanhemmilleen.

Meillä oli myös näin isän puolen sukulaisiiin. Äiti ei halunnut pitää anoppiin ja isän sisaruksiin yhteyttä. Joten heistä ei puhuttu ja en edes tiennyt heistä mitään. En osannut kaivata kun olin nähnyt muutaman kerran heitä elämäni aikana. Mutta kysellä en uskaltanut, koska vaistosin, että äiti ei siitä tykkäisi.

Aikuisena otin sukulaisiin yhteyttä ja olen äidilleni aika katkera, että hän ei antanut mahdollisuutta lapsena tutustua heihin ja mummooni. Onneksi isän äiti ei ehtinyt kuolla, ennen kuin pääsin häneen tutustumaan.

etteivät edes puhu hänestä, kun ette tekään. Tietävät, että ette välitä, eivätkä halua kysellä.

lapset tietävät mehesi motiiveista, miten olette puhuneet heille asiasta, jos ollenkaan? Lapsethan ovat loputtoman lojaaleja omia vanhempiaan kohtaan, pitävät mölyt mahassaan silloinkin kun olisi heille hyvä niistä puhua.



Jossain vaiheessa asiasta voisi olla hyvä puhua lasten kanssa, ihan vain siksi etteivät aikuisina sitä ihmettelisi. Perheen historia on hyvä tietää.

Mummillakin voi olla omat syynsä kylmäkiskoisuuteen.

Sanoisin, että jos lapset jossakin vaiheessa haluavat olla yhteydessä mummiinsa, niin älkää estäkö. Heidän suhteensa häneen on toinen kuin miehesi tai sinun.