Lue keskustelun säännöt.
Milloin kasvoit henkisesti/löysit itsesi?
03.05.2011 |
Eli missä iässä teillä on tapahtunut sellainen suuri henkinen kasvu ja olette löytäneet itsenne ? Onko taustalla ollut joku erityinen tapahtuma vai mitä ? Tajusitko jotain todella suurta ja merkittävää.
Itse olen aina ihan sieltä nuoresta asti ollut todella kehittynyt henkisesti ja on oli vaikea löytää sellaista kunnon seuraakaan sitten, kun olin ikäisiäni kehittyneempi.
Mutta suurin henkinen kasvu tapahtui heti 13 vuotiaana kun muutimme suuresta kaupungista maaseudulle. Ihan tosi, väitän että todella vain todella harva voi ymmärtää miten paljon olen silloin kasvanut, koska olinkin niin nuori. Siinä pari vuotta vierähti ja ihan oikeasti, voin vakavissani väittää että olin silloin ihan aikuisen tasolla. Olin vastuuntuntoinen, ei omituisia päähänpistoja ym, tajusin kyllä milloin pitää olla kunnolla jne. Ajattelin paljon kaikenlaista, koska minulla ei koskaan ei ikinä ollut koulun jälkeen kavereita, vaikka olisin toki halunnut mutta pienessä paikassa ei ollut juuri ketään ikäistäni eikä ainakaan samalla aaltopituudella. Vanhempani sanoivat aina että 'jokainen tuntee itsensä joskus yksinäiseksi', en vielkään silti käsitä miten he saattoivat sanoa niin, sillä minä OLIN YKSIN 3 vuotta, ihan täysin yksin kaikki kesät, päivät, ei edes kaveria. Ja muut ikäiseni olivat koko ajan toistensa kanssa, tekivät kaikennäköisiä asioita. En välttämättä kaivannut sellaista teini elämää mutta tärkeämpää olisi minulle ollut että vanhempani olisivat myöntäneet asian, eikä vain sanoneet joka ikinen kerta niin että 'jokainen tuntee joskus olevansa yksin'. Ei asialla enää ole merkitystä, mutta silti on surullista etteivät he tajunneet eivätkä olleet kiinostuneita ja myöntäneet. Välimatkaa entiseen kaupunkiin oli niin paljon että ne ystävyyssuhteetkin siellä hiipui..
Olin myös todella viisas, luin paljon ja tiesin paljon ikätovereitani enemmän erilaisia asioita, mutta en tietenkään puhunut niistä. Minulla ei tietenkään ollut sitä elämänKOKEMUSTA mutta henkistä sitäkin enemmän. Se oli todella valaisevaa aikaa, koin henkistä valaistusta koko ajan, en voi sanoa valaistuksen sillä opin koko ajan. Olisi hienoa valaistua joskus ja saavuttaa nirvana niinkuin buddhalaiset jossain vaiheessa.
No tulipas pitkä. Kertokaa oma tarina.
Kommentit (24)
oli 17-vuotiaana, kun isäni aivan yllättäen menehtyi kirjaimellisesti silmieni edessä sairauskohtaukseen. Sen jälkeen meni elämän arvot uusiksi, tajusin kaiken hetkellisyyden ja sen, että asioita on turha murehtia etukäteen koska kuitenkin tapahtuu jotain totaalisen yllättämätöntä johon ei todellakaan osaa varautua. Samalla tietenkin koin huolta äitini jaksamisesta ja pyrin senkin osalta olemaan mahdollisimman aikuinen, etten rasita häntä enempää. Kirjoitin muuten ylioppilaaksi ihan aikataulussa ja hyvin arvosanoin, alle puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen.
Toinen, seesteisempi kasvu on tapahtunut tässä kolmenkympin korvilla. Pätkätyöt ja epävakaa tilanne sillä rintamalla on saanut minut panostamaan sellaisiin asioihin, jotka antavat energiaa ja joista oikeasti nautin. Siis käytännössä ihmissuhteisiin ja harrastuksiin. Otan vastaan töyssyt tyynen rauhallisesti ja selvitän niitä yksi kerrallaan ja rauhallisesti. En panikoi, vaan sopeudun käytännössä tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Että semmonen tarina :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekstistäsi päätellen et taida oikein ymmärtää, mitä valaistumisella ja nirvanalla tarkoitetaan tarkoitetaan.
että ei aina tarvita sitä suurta ulkoista elämänmuutosta ja kriisiä, vaan että se voi tulla sisältäpäinkin.
Mä parhaillaan etsin itseäni, en vielä tiedä mihin tämä sisäinen kriisi johtaa. Tiedän vain että elämässä täytyy tehdä muutoksia. En ole onnellinen ja tyytyväinen. Onko sitten muutoksen oltava ulkoinen, vai tapahtuuko mulle näiden pohdintojen jälkeen sisäisesti asenteissa jokin herääminen - en tiedä vielä.
ammattiin valmistumiseni jälkeen lähdin Israeliin kibbutsille ja löysin sisältäni muslimin
ammattiin valmistumiseni jälkeen lähdin Israeliin kibbutsille ja löysin sisältäni muslimin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
, sen verran monimutkainen lapsuus, että eheäksi tunsin itseni ja minuuteni ehkä joskus 37v...
yllättämätöntä
= yllättävää ja odottamatonta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli niin kurja lapsuus, että siitä on riittänyt käsiteltävää moneksi vuosikymmeneksi. Varsinainen kasvupyrähdys tapahtui vasta sen jälkeen, kun olin jo käynyt tärkeimmät traumat läpi erilaisissa terapioissa. Pystyin viimein kehittymään itseeni, tavallaan täyttämään sen tilan, jonka olin jo puhdistanut kaunasta. Meditoin ja joogasin silloin päivittäin ja opiskelin NLP:tä. Minusta tuli valtavan onnellinen ja tyytyväinen. Asuin silloin yksin ensimmäisen avioliittoni jälkeen. Kaikki oppimani joutui myöhemmin koetukselle toisessa avioliitossa ja perhe-elämässä.
Ihminen kasvaa jatkuvasti ja löytää itsestään uusia asioita. Ainakin useimmat. Toki suurten muutosten ja rankkojen kokemusten yhteydessä se kasvu näkyy selvemmin.
Elämä on oppimista alusta loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloin miettiä asioita (esim maailmankatsomuksellisia ja poliittisia) syvällisemmin yläkouluikäisenä. Lukiossa oli käytännössä samat arvot ja ajatukset kuin nyt, mutta ei tosiaan sitä elämänkokemusta. Tosin, se mitä tähän mennessä (olen 35) on tullut ei ole muuta tehnyt kuin hionut pahimpia särmiä, mutta en teininäkään ollut mikään fanaattinen tai tosi mustavalkoisesti tai stereotypisesti ajatteleva, saati sellainen ns. tyhjäpää joka ei ajattele kuin pinnallisia.
Ihmettelen aika paljon ihmisiä jotka selittävät "lapsi laittoi arvot järjestykseen" tms. että kuinka vähän he ovat asioita pohtineet silloin nuorena. Parempi tietysti vähän myöhemmin kuin ei milloinkaan - näitähän on huimat määrät. Ehkä itselle kasvattavana tekijänä voisi sanoa sen, että olin ainut lapsi ja vietin todella paljon aikaa aikuisseurassa, joka vielä oli kiinnostunut filosofisista yms. pohdiskeluista ja luin paljon. Kavereitakin kylä oli, eli en tuntenut oloani yksinäiseksi.
olen sellainen henkilö, joka miettii PALJON, kaikenlaisia asioita, eri kanteilta, osaan myös oikeasti asettua toisten asemaan ja nähdä niitä muitakin sävyjä kuin vain mustaa tai valkoista.
Ja ymmärrän, miksi joku ihminen käyttäytyy jollain tavalla, vaikka tämä taas ei ymmärtäisi minua. (toisaalta se on rasite, joskus tuntuu että olisi helpompaa olla yhtä ymmärtämätön ja kiukuta miksi minua ei ymmärretä ja vaatia sitä ymmärrystä, kun taas nyt kun ymmärtää etteivät ne toiset vaan voi ymmärtää, kuka mistäkin syystä, ja koska minä ymmärrän sen, mun pitää olla se joka joustaa.. tajusittekohan mitä tarkoitin, ei helppo selittää :) )
En tiedä johtuuko siitä, että tavallaan jouduin jo alle kymmenvuotiaana "aikuisten maailmaan", äitini oli hyvin yksinäinen ja minä ainut tyttärensä, joten hän puhui mulle, kaiken. Ja äitini on hyvin syvällinen ihminen, eli ei tosiaan puhunut mulle vaan jotain kauppareissuista ja ostoslistoista. Paljon vakavampia, syvällisempiä asioita, elämästä, ihmissuhteista jne. Nyt ymmärrän, että vähän liikaakin, ikävuosina 10-20 pohdin luultavasti sellaisia asioita, mitä yleensä pohditaan vasta 20-30 välillä. Silloin olin myös aivan liian nuori kantamaan aikuisten elämän asioita ja pohtimaan niitä. No, se kypsytti ainakin, jos jotain hyvääkin siis.
Nyt olen 30 v. ja taas kasvanut henkisesti hurjasti nyt viimeisien vuosien aikana, kävin läpi erittäin rankan 3-kympinkriisin.
Tunnen itseni henkisesti paljon vanhemmaksi, mitä olen. Kun kuuntelen ihmisten juttuja, välillä tuntuu että jopa 5-kymppisten ihmisten suusta tulee niin epäkypsää ja rajallista, musta-valkoista tekstiä ja käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä muita ihmisiä kohtaan, että tuntuu omituiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
parikymppiseltä. Menossa on se oman kasvun kannalta välttämätön "minä olen erikoisempi kuin te muut" -vaihe, jolloin kuvitellaan epäsosiaalisen käytöksen ja itseensäkäpertymisen johtavan lopulta valaistumiseen. Väärin. Yksin ei voi kasvaa henkisesti kovin pitkälle. Kaikki suuret ajattelijat ovat tunnustaneet tuon tosiasian jossain vaiheessa.
samaistun ap:n tarinaan. Olin aina ns. erilainen nuori. En nyt noin yksinäinen, sillä minulla oli yksi bestis, joka oli yhtä erilainen kuin minäkin. Kukaan muu ikätoveri ei ollut samalla aaltopituudella kuin minä.
Teini-iän jälkeen "kehitys" pysähtyi. Seuraava pyrähdys tuli alta nelikymppisenä, silloin kun tyypillisesti aletaan kaivamaan luurankoja kaapista.
Elämää suurempi harppaus tuli avioeron yhteydessä. Sitä henkistä kehitystä ei voita mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
parikymppiseltä. Menossa on se oman kasvun kannalta välttämätön "minä olen erikoisempi kuin te muut" -vaihe, jolloin kuvitellaan epäsosiaalisen käytöksen ja itseensäkäpertymisen johtavan lopulta valaistumiseen. Väärin. Yksin ei voi kasvaa henkisesti kovin pitkälle. Kaikki suuret ajattelijat ovat tunnustaneet tuon tosiasian jossain vaiheessa.
Tiedän että aloitusviestini on vähän vajaa kun sen lukee ja muutamia epäkohtia näkyy. Haluaisin kertoa koko tarinani, mutta en halua kertoa sitä täällä, henkilöllisyyshän siinä paljastuisi ja muuta.
Mutta oikeasti koin sen kasvun ja sen tiedon mitä tarvitsin niin jo tuolloin 13-16 vuotiaana, nyt tietenkin opin koko ajan uutta ja kasvan tietenkin samalla.
Ja joo, minulla vähän sama tilanne sinä joka kirjoitit syvällisestä äidistäsi. Siis vähän samanlaisia joitain ajatuksia on minullakin ollut samassa iässä. Ja olen nyt ihan vakavissani, en tiedä miten pahoja muilla on nämä kolmen- ja neljänkympin kriisit olleet, mutta minä oikeasti koin sen joskus 15-vuotiaana, siis ihan tosissani koin jotain 30-kriisiä jo silloin. Nyt se tuntuu hassulta, mutta silloin se oli kyllä kamalaa. Ehkä olen sen jo kokenut, enkä sitten kun oikeasti lähestyn 30 eli muutien vuosien päästä niin en sitten sitä koekkaan. ;))
parikymppiseltä. Menossa on se oman kasvun kannalta välttämätön "minä olen erikoisempi kuin te muut" -vaihe, jolloin kuvitellaan epäsosiaalisen käytöksen ja itseensäkäpertymisen johtavan lopulta valaistumiseen. Väärin. Yksin ei voi kasvaa henkisesti kovin pitkälle. Kaikki suuret ajattelijat ovat tunnustaneet tuon tosiasian jossain vaiheessa.
Tiedän että aloitusviestini on vähän vajaa kun sen lukee ja muutamia epäkohtia näkyy. Haluaisin kertoa koko tarinani, mutta en halua kertoa sitä täällä, henkilöllisyyshän siinä paljastuisi ja muuta.
Mutta oikeasti koin sen kasvun ja sen tiedon mitä tarvitsin niin jo tuolloin 13-16 vuotiaana, nyt tietenkin opin koko ajan uutta ja kasvan tietenkin samalla.
Ja joo, minulla vähän sama tilanne sinä joka kirjoitit syvällisestä äidistäsi. Siis vähän samanlaisia joitain ajatuksia on minullakin ollut samassa iässä. Ja olen nyt ihan vakavissani, en tiedä miten pahoja muilla on nämä kolmen- ja neljänkympin kriisit olleet, mutta minä oikeasti koin sen joskus 15-vuotiaana, siis ihan tosissani koin jotain 30-kriisiä jo silloin. Nyt se tuntuu hassulta, mutta silloin se oli kyllä kamalaa. Ehkä olen sen jo kokenut, enkä sitten kun oikeasti lähestyn 30 eli muutien vuosien päästä niin en sitten sitä koekkaan. ;))
15-vuotias elää murrosiän kriisiä, yksilöllisesti, kukin tavallaan. Myös sinä olet elänyt silloin normaalia murrosikäisen kehitysvaihetta vaikka haluatkin kovasti nähdä itsesi erikoisena, erikoisempana kuin muut. Kolmenkympin kriisissä eletään ruuhkavuosien aiheuttamaa kriisiä, on yhtäaikaa työpaikka, pienet lapset ja vakiintunut parisuhde -tai sitten ei. Ap, olet jumittunut teini-iän maailmaasi joten sinulla on vielä TODELLA paljon kasvamista :D.
Ehkä suurin pyrähdys tapahtui siinä 22-vuotiaana, kun muutin keskeltä kaveriporukkaa uuteen kaupunkiin yksin. Loppui se häly ja seura ympäriltä (johon aina hakeuduin, koska yksin olin kamalaa, koska en pitänyt itsestäni) ja piti oikeasti tutustua itseensä. Silloin opin itsestäni paljon uutta. Kuten että minähän olen arvokas ilman, että mun tarvitsisi saada hyväksyntää muilta. Siitä alkoi jonkun sortin henkinen ylämäki. :)
Oikeasti tämän kaiken tajusin kuitenkin vasta ehkä 28-vuotiaana, kun tutustuin erääseen ihmiseen. Kirjoiteltiin paljon ja kerroin omasta menneisyydestäni. Silloin tajusin yhdistää tuon kaiken siihen, kuinka minusta kasvoi Aikuinen. :p
Vuoden sisällä olen kokenut jonkunlaisen uuden kasvun. Ei mitään uskonnollista tms., liittyy vaan oman paikkansa löytämiseen tässä maailmassa, tietynlaiseen rauhoittumiseen, asioiden tolan hyväksymiseen. Olen nyt 34-vuotias.
Vanheneminen on ihanaa! :)
menettänyt äitini, eronnut ja jäänyt 3 lapsen yh:ksi. Noiden vuosien välillä rakensin omakuvani uudelleen ja löysin upean, fiksun ja kauniin naisen sisältäni, todellisen selviäjän.
Ap hyvä, mitenkään en halua pilata intoasi, mutta mutta, 13 vuoden ikä on useimmilla ikä, jossa koetaan käännekohta ja aletaan muuttua aikuisiksi pikkuhiljaa. Itsekin olin tuossa iässä kiinnostunut itämaisista filosofioista ja uskonnoista. Tekstisi voisi olla minun kirjoittamani, siis minun kirjoittamani silloin, kun olin 13 vuotias teini.
Kun ihminen on yksinäinen, tämä alkaa usein keksiä yksinäisyyden rinnalle toisen todellisuuden, usein henkimaailmasta. Liika yksinäisyys ei ole hyvästä, eikä sinänsä tee kenestäkään valaistunutta!:-)
Itse kasvoin henkisesti eniten silloin kun sain lapseni. Laitoin toisen etusijalle ja rakastin ensimmäistä kertaa syvästi, enemmän kuin itseäni. Oikea henkinen kasvu ei tarkoita välttämättä sitä, että kuljetaan oranssi kaapu päällä ja hölmön onnellinen "valaistunut" hymy kasvoilla.:) :) Uskallan sanoa näin lyttäävästi, koska uskon, ettei ap, joka on valaistunut, suutu tästä! ;)
Itse uskon että "itsensä löytäminen" on pitempiaikainen kasvuprosessi, jossa kypsytään pikkuhiljaa. Ennen äidiksi tuloa luulin olevani varsin valmis "paketti". Minulla oli ollut tavanomaisten kasvuprosessien (opiskelut, työpaikka, rakastuminen, sydänsurut, muutto toiseen maahan yms.) lisäksi myös paljon t-o-d-e-l-l-a- suuria vastoinkäymisiä (mutta myös iloja), jotka olivat opettaneet elämästä ja itsestäni paljon. Olin melko pikkuvanha, "vanha sielu" jo hyvin nuoresta alkaen. Tiesin mitä halusin elämältäni ja niin edelleen.
Jos joku olisi tuolloin sanonut, että vanhemmaksi tuleminen se vasta todella avaa silmät, olisin loukkaantunut. Tunsinhan minä itseni jo silloin. Mutta niin vain kävi minullekin.
Mikään tapahtuma tai kukaan yksittäinen ihminen ei ole aikaisemmin pistänyt liikkeelle samanlaista kasvuprosessia kuin äidiksi tuleminen. Ihmissuhteet kokivat dramaattisiakin muutoksia (osa suhteistä läheni, osa kuihtui kasaan.) Vasta nyt olen todella oppinut millainen ihminen olen parisuhteessa. Ennen parisuhde meni siinä ohella, samalla, kuin itsestään. Vasta nyt olen joutunut todella työstämään suhdettani ja katsomaaan itseäni peiliin. Olen lähentynyt esimerkiksi äitini kanssa, minkä myöten olen kuullut tarinoita ensi kertaa totuudenmukaisesti minun taustoistani, hänen ja isäni suhteesta jne. Vasta nyt tajuan jollain asteella, minkälainen sukuni tarina on. Suhde omaan kroppaan ja seksuaalisuuteen on muuttunut. Suhde työmaailmaan ja työpaikkaan on muuttunut. Vasta nyt todella tiedän mitä on väsymys, suru, rakkaus, ilo, se suomalaisen vahvan naisen sisu. Ja niin edelleen.
itseni löytäminen on tapahtunut vaiheittain eri tapahtumien kautta. Suuria käännekohtia ovat olleet nuorena pois kotoa muuttaminen, muttaminen toiselle paikkakunnalle, ensimmäisen poikaystäväni jättäminen, ensimmäisen aviomieheni jättäminen, omillaan eläminen, muutamat pidemmät ulkomailla asumisjaksot, lasteni syntymät ja äitiys. Elämäni on ollut vaihderikas ja olen ehtinyt monenlaista kokemaan vaikka olen vasta vähän yli kolmikymppinen. Vasta nykyisin hyvän parisuhteen, työpaikan ja perheen perustamisen jälkeen olen löytänyt sisäisen rauhan.