Kateudesta.

Eräs sukulaisemme käy meillä lapsineen usein kylässä, mutta nykyään olen jo keksinyt tekosyitä, miksi he eivät voi tulla, sillä vierailut ovat äärimmäisen raskaita.



Vastavierailulle meitä ei kutsuta, koska heidän asuntonsa on niin pieni eikä ole kuulema varaa mihinkään tarjottavaankaan.



Meillä tämä sukulainen kulkee huoneesta toiseen kartoittamassa, mitä viime kerrasta on muutettu ja mitä uutta ostettu. Kaikesta hän kysyy hintaa ja päivittelee sitten, kun ei hänellä olisi varaa yms. Välillä olen järjestänyt tapaamiset kotimme ulkopuolelle, mutta silloin kuuntelen, miten olen onnekas kun minulla on vain yksi, rauhallinen lapsi ja että minun pitäisi alkaa hoitaa tämän naisen lapsia, kun hänellä on niin rankkaa.



Ihminen sinänsä on todella mukava, mutta jatkuvaa kateutta on todella vaikeaa kuunnella. Olisi mukavaa, jos hän voisi joskus aidosti olla iloinen omasta elämästään/lapsistaan, mutta kaikki mitä minulla on, tuntuu olevana häneltä pois.



Puuh, mitähän tässä tilanteessa kannattaisi tehdä?