Jos päivähoidosta tulee viestiä, että lapsella on ongelmia...

Anteeksi kirjoitusvirheet. Pientä dysfasiaa kai täälläkin. ;)



ap

Täytyypä googlata tuo dysfasia. Meillä on ihan samanlaista.

Meidän lapsi oli hoidossa sellainen arka jumittaja. Oli iso juttu hoidossa, kun ei suostunut pukemaan ollenkaan toisten kanssa. Asiaa puitiin ja keltokin kävi ja antoi ohjeita ryhmän aikuiselle. He alkoivat laittaa lapseni pukemaan aina ensimmäisenä tai viimeisenä ihan yksin. Ja suit sait ongelma ratkesi. Ihan pikkujutulla. Ilman diagnoosia.

helvetin aiheellista, varsinkin mikäli siltä lapseta tosiaan löytyy joku vamma.



Meidän lapsella on as, ja mäkin uskoin ap:lailla jossain vaiheessa, että eihän tässä mitään, homma on terapiolla saatu kasaan ja hyvä vaan että on huomattu. Tosiasia on kuitenkin, että ne ongelmat tulee uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se vamma on elinikäinen. Todellakin ON huolen aihe vanhemmalle, jos vanhempi vähänkään lapsestaan välittää!

Kukaanhan ei tietenkään halua, että omassa lapsessa olisi jotain "vikaa", mutta tosiasia on, että erinäiset ongelmat voivat näkyä vain päivähoidossa, jossa on sitä melua ja vilskettä aivan eri tavalla kuin kotona. Itse luotan päiväkodin työntekijöihin ja heidän ammattitaitoonsa ja uskon, että he todella tekevät työtä lapsen parhaaksi.

Ei kukaan ammattilainen kommentoi lapsen ongelmia siksi, että sanoisi hänen olevan huono, epäkelpo tai tyhmä. Vaan siksi, että lapsen kasvua ja kehitystä voidaan tukea mahdollisimman hyvin. Kaikki haluaa, että lapsi selättää ongelmansa. Koska se lapsi on ykkönen.

helvetin aiheellista, varsinkin mikäli siltä lapseta tosiaan löytyy joku vamma.

Meidän lapsella on as, ja mäkin uskoin ap:lailla jossain vaiheessa, että eihän tässä mitään, homma on terapiolla saatu kasaan ja hyvä vaan että on huomattu. Tosiasia on kuitenkin, että ne ongelmat tulee uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se vamma on elinikäinen. Todellakin ON huolen aihe vanhemmalle, jos vanhempi vähänkään lapsestaan välittää!

Mutta se as on sen lapsen ominaisuus, eikä se siitä muutu vaikka miten olisitte panneet hanttiin ja itkupotkuraivaroineet, että "eipäs ole, kaikki on kunnossa".

Olisiko sinusta parempi, että asiaa ei olisi tutkittu eikä neurologista häiriötä olisi diagnosoitu? Kenen kannalta? Ei ainakaan lapsen.

ap

helvetin aiheellista, varsinkin mikäli siltä lapseta tosiaan löytyy joku vamma. Meidän lapsella on as, ja mäkin uskoin ap:lailla jossain vaiheessa, että eihän tässä mitään, homma on terapiolla saatu kasaan ja hyvä vaan että on huomattu. Tosiasia on kuitenkin, että ne ongelmat tulee uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se vamma on elinikäinen. Todellakin ON huolen aihe vanhemmalle, jos vanhempi vähänkään lapsestaan välittää!

Niin minusta Ap ei niinkään tarkoittanut sitä huolta mikä väistämättä liittyy kehitysvammaan tai -viiveeseen vaan sitä, että moni kieltää koko asian kun kuulee, että omassa lapsessa on jotain "vikaa" ja ryhtyy puollustuskannalle eikä usko pk:n viestejä ja pahimmassa tapauksessa lapsi jää ilman asianmukaista hoitoa ja terapiaa, jossa asiaan voidaan löytää ratkaisuja tai ainakin helpotusta. Tämä nyt on tietenkin vähäpätöinen hankaluus vakavampiin verrattuna eikä liity päiväkotiin vaan kouluun, mutta käynee nyt esimerkistä:

Veljelläni oli mielettömän suuria vaikeuksia oppia lukemaan ja hänellä epäiltiinkin lukihäiriötä. Isäni mielestä tämä oli kokonaan koulun hapatusta ja opettajan kummallisten opetusmetodien vika, että lukeminen takkusi. Veljelleni tarjottiin lukiopetusta, mutta vanhempani kielsivät tämän sillä seurauksella, että lukeminen on hänelle edelleen mielettömän työlästä ja koulu on aina ollut hankalaa. JOS hän olisi saanut asianmukaista tukiopetusta lukeminen olisi voinut tulla sujuvammaksi ja lukemisesta ei olisi tullut sellaista peikkoa mitä se on nyt.

Ei kukaan ammattilainen kommentoi lapsen ongelmia siksi, että sanoisi hänen olevan huono, epäkelpo tai tyhmä. Vaan siksi, että lapsen kasvua ja kehitystä voidaan tukea mahdollisimman hyvin. Kaikki haluaa, että lapsi selättää ongelmansa. Koska se lapsi on ykkönen.

Meidän (diagnosoidun) lapsen kohdalla aika moni ammattilainen on kommentoinut lapsen ongelmia nimenomaan sanoen että hän on huono ja tyhmä ja antaen ymmärtää, että epäkelpo. Eikä tarkoituksena ole ollut tukea kasvua ja kehitystä vaan vain osoittaa, että opettajalta ei voi vaatia tämän tietyn lapsen sietämistä tai opettamista tai tukemista. Tähän tietysti kuuluu se retoriikka, että kuka tahansa muu voi tukea lasta paremmin - sääli vaan, että kun kaikkien asenne on sama niin sitä "jotakuta muuta", joka oikeasti tarttuisi työhön, ei löydy mistään.

Kukaanhan ei tietenkään halua, että omassa lapsessa olisi jotain "vikaa", mutta tosiasia on, että erinäiset ongelmat voivat näkyä vain päivähoidossa, jossa on sitä melua ja vilskettä aivan eri tavalla kuin kotona. Itse luotan päiväkodin työntekijöihin ja heidän ammattitaitoonsa ja uskon, että he todella tekevät työtä lapsen parhaaksi.

Kun lapsen taidot selvitä erilaisista päiväkotiin liittyvissä stresseissä ovat vielä hyvin rajalliset tarvitsevat he aikuisten ymmärrystä ja apua. Stressit tulevat lapsessa esille poikkeavan käyttäytymisenä joka huolestuttaa meitä vanhempia sekä hoitajia. Kun ymmärrämme mistä kenkä puristaa pystymme lasta auttamaan.Stressikäyttäytymisen ymmärtämisessä kannattaa todella yhdessä vanhemmt lapsi ja hoitaja pohtia yhdessä KUNNOLLA.Lapsen oireilu tavallisesti johtuu varsin ymmärrettävistä asioista eikä kaipaa sen kummempaa tutkimusta tai diagnoosia, vaikka oireet ovatkin rajuja.Oireilun kitkeminen ei ole homman nimi vaan YMMÄRTÄMINEN mikä lapselle vaikeata ja miksi.

Ei kukaan ammattilainen kommentoi lapsen ongelmia siksi, että sanoisi hänen olevan huono, epäkelpo tai tyhmä. Vaan siksi, että lapsen kasvua ja kehitystä voidaan tukea mahdollisimman hyvin. Kaikki haluaa, että lapsi selättää ongelmansa. Koska se lapsi on ykkönen.

Meidän (diagnosoidun) lapsen kohdalla aika moni ammattilainen on kommentoinut lapsen ongelmia nimenomaan sanoen että hän on huono ja tyhmä ja antaen ymmärtää, että epäkelpo. Eikä tarkoituksena ole ollut tukea kasvua ja kehitystä vaan vain osoittaa, että opettajalta ei voi vaatia tämän tietyn lapsen sietämistä tai opettamista tai tukemista. Tähän tietysti kuuluu se retoriikka, että kuka tahansa muu voi tukea lasta paremmin - sääli vaan, että kun kaikkien asenne on sama niin sitä "jotakuta muuta", joka oikeasti tarttuisi työhön, ei löydy mistään.

Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen. Aluksi kyllä tulkitsin viestit suorastaan "vittuiluksi" ja ajattelin, että ne luulee, että mun lapsessa on jotain "vikaa", mutta kun itse ymmärsin mistä on kyse (ja etenkin sen jälkeen kun HYVÄKSYIN sen, että lapseni saa olla juuri se ihminen kuka on, eikä hänen tarvitse olla tavis), nuo viestit eivät enää loukanneet.

Muuten: jos joku hoitaja on oikeasti sanonut ihanaa lastasi TYHMÄKSI, niin tee valitus: tuskin kukaan äiti tahtoo, että tuollainen "ammattilainen" hoitaa heidän lapsiaan, olivat nämä sitten erityisiä tai tavallisia!!! Törkeää.

ap

Lapsemme alkaa riehumaan, viskelemään päätään ja vetää "överit" kaikessa (nauraminen, ulvominen jne.). Jos ulkopuolinen näkisi täysin normaaliälyisen poikamme käytöksen, pitäisi tätä varmaan keharina :/.



On käyty psykologilla ja perheneuvolassakin. Diagnoosia ei tule pienelle, mutta se ei poista ongelmia. Paljon hyvää meidän lapsessa, ikäistensä tasolla kaikessa paitsi parissa selkeästi edellä (tekee "isojen lasten" palapelejä, tarkkaavainen ja todella hyvä päättelykyky), mutta ne siirtymätilanteet ja muutenkin ryhmätilanteet ovat helvettiä...kotona ongelmia ei ole läheskään yhtä paljon, mutta kun lapsi stressaantuu niin alkaa käyttäytymään kuten hoidossakin.



Pari kertaa on ollut pienryhmän mukana tilanteen niin salliessa ja nämä päivät erottaa mm. siitä, että lapsi kertoo oma-aloitteisesti, mitä kaikkea on tehnyt päivän aikana...eli selkeästi pienryhmä olisi hänelle hyvä juttu, harmi vaan että sinne on todella pitkä jono ja niin kauan kuin lapsemme menee normaalissa ryhmässä "vaikean" maineessa, mitään ei ole tehtävissä :(.

"Meidän (diagnosoidun) lapsen kohdalla aika moni ammattilainen on kommentoinut lapsen ongelmia nimenomaan sanoen että hän on huono ja tyhmä ja antaen ymmärtää, että epäkelpo."



Olisi nuo monet ammattilaiset entisiä ammattilaisia jos tuollasta suustaan päästäisivät.



LH

Kukaanhan ei tietenkään halua, että omassa lapsessa olisi jotain "vikaa", mutta tosiasia on, että erinäiset ongelmat voivat näkyä vain päivähoidossa, jossa on sitä melua ja vilskettä aivan eri tavalla kuin kotona. Itse luotan päiväkodin työntekijöihin ja heidän ammattitaitoonsa ja uskon, että he todella tekevät työtä lapsen parhaaksi.

Kun lapsen taidot selvitä erilaisista päiväkotiin liittyvissä stresseissä ovat vielä hyvin rajalliset tarvitsevat he aikuisten ymmärrystä ja apua. Stressit tulevat lapsessa esille poikkeavan käyttäytymisenä joka huolestuttaa meitä vanhempia sekä hoitajia. Kun ymmärrämme mistä kenkä puristaa pystymme lasta auttamaan.Stressikäyttäytymisen ymmärtämisessä kannattaa todella yhdessä vanhemmt lapsi ja hoitaja pohtia yhdessä KUNNOLLA.Lapsen oireilu tavallisesti johtuu varsin ymmärrettävistä asioista eikä kaipaa sen kummempaa tutkimusta tai diagnoosia, vaikka oireet ovatkin rajuja.Oireilun kitkeminen ei ole homman nimi vaan YMMÄRTÄMINEN mikä lapselle vaikeata ja miksi.

Ei se diagnoosi ole mikään juttu, vaan se, että ymmärretään miksi lapsi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy ja mikä siihen auttaa. Diagnoosia haetaan, jos ongelmat eivät järjestelyllä ja pähkäilyllä ratkea ja epäillään, että lapsella on jotakin erityistuen tarvetta tai hänellä voisi olla esim. jokin neurologinen ongelma joka vaatii hoitoa tai terapiaa tms.

ap

Olisiko sinusta parempi, että asiaa ei olisi tutkittu eikä neurologista häiriötä olisi diagnosoitu? Kenen kannalta? Ei ainakaan lapsen.

ap

Ja nimenomaan sen lapsen kannalta. Meidänkin kohdalla diagnoosia on käytetty lähinnä siihen tarkoitukseen, että lapsi voidaan sen varjolla syrjäyttää normaalista lähikoulusta (tulos, vaivalla aikaan saadut kaverisuhteet katkesivat) ja siirtää kouluun, jossa paperilla on mahdollista noudattaa yleisopetuksen oppimääriä, mutta käytännössä opettaja ei edes tiedä, mitä ne ovat (sanoi näin kun kysyin asiasta vertailtuani vähän aikaa sitä, mitä opetussuunnitelman perusteissa sanotaan ja sitä, mitä lapset luokassa tekivät). Tulos: vuosi tuossa luokassa tuotti sitä ennen ihan normaaliksi testatulle ja akateemisesti hyvin pärjänneelle lapselle pahoja vaikeuksia sekä matematiikassa ja että kielissä, kun jäi vaan niin paljon jälkeen.

No hyvänä puolena sanoisin, että se kuntoutus toimi jossain määrin. Toisaalta en ole ollenkaan vakuuttunut, että a) samaan ei olisi päästy ihan sillä että olisi saanut kasvaa nuo kaksi vuotta, jotka se kuntoutus kesti, ihan rauhassa kotona ja b) vaikutukset eivät näytä pysyviltä, vaan joka ikävaiheessa on omat ongelmansa. Se että 10-11-vuotiaan ongelmat ratkaistiin ei näytä enää murroiässä kauheasti helpottavan. Lisäksi c) kuntoutusryhmän lapsista yksi on nyt yläkoulussa samassa koulussa kuin omani eikä näytä sisäistäneen käsitetttä "luottamuksellinen" vaan levittelee kuntoutuksessa kuulemiaan asioita kiusaaistarkoituksessa eteenpäin. Tosi hienoa.

Minä näen lapsessa itseni. Jos as-diagnooseja olisi tehty silloin kun minä olin lapsi, olisin todennäköisesti saanut sellainen. minullakin oli koulussa isoja vaikeuksia opettajien kanssa ja olin koulukiusattu pitkään. En kuitenkaan saanut mitään diagnoosia enkä siksi myöskään tullut syyllistetyksi näistä ongelmista: en ollut kiusattu siksi kun olen vammainen vaan siksi että kiusaajat olivat idiootteja. En tullut huonosti toimeen opettajien kanssa siksi että olin vammainen vaan siksi, että minut oli kasvatettu huonosti. (Ihan hyvin oikeasti, mutta opettajat antoivat sille tuon syyn). Niinpä nyt aikuisena minä olen voinut kasvaa eroon noista asioista. Päinvastoin, olen etsiytynyt sellaiselle alalle ja sellaisten ihmisten pariin, että ominaisuuksistani on hyötyä ja niitä pidetään vahvuuksina. Mutta kun kerran oppii ajattelemaan itseään vammaisena, ja tulee kohdelluksi vammaisena, siitä enää myöhemmin kasva eroon. Sitä on joku joka on tämmöinen, koska ei pysty muuhun - ei joku joka on tämmöinen, koska se on hyvä. Vaikka ne ominaisuudet olisivat samoja, asene on toinen. Vammaisesta tulee uhri.

Yhdellä lapsistamme on myös ollut toiminnanohjauksen vaikeutta. Nimenomaan siirtymätilanteet ja asioihin tarttuminen ovat hankalia.



Tämä otettiin päiväkodissa puheeksi erittäin asiallisesti ja hienotunteisesti. En kokenut sitä minkäänlaisena uhkana, päin vastoin. Halusin, että lapsi saa tarvitessaan kaiken mahdollisen tuen.



Selvityksissä kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että kyseessä on vain lapsen luonteepiirre, joka muovautuu iän myötä. Näin onkin käynyt.



Ymmärrän kuitenkin, että asian puheeksi ottamisen tapa vaikuttaa paljon siihen, miten vanhemmat asian kokevat. Meidänkin lapsemme oli ennen pk:iin menoa kerhossa, jossa ohjaaja lähinnä huokaili tuskanhiessä, että kun teidän Maija haahuilee ja touhuilee omiaan ja voi kauheaa ja nääs nääs. Silloin sieppasi - ei siksi etten asiatasolla uskonut ohjaajaa, vaan siksi että minua loukkasi hänen tyylinsä. Ajattelin myös, että onpa ammattitaidoton ohjaaja, kun ei saa yhtä vaeltelevaa kolmevuotiasta kuriin.



Mutta vaikka pk:n työntekijät tmv. ilmaisisivat asian epäkohteliaastikin, niin koettakaa nähdä tämän viestintäongelman taakse. Kyseessä ei luultavasti ole VAIN paha täti, vaan oikeasti lapsenne voi tarvita apua ja tukea. Sitä kannattaakin aktiivisesti kysellä muualta, jos jonkun tietyn henkilön kanssa kemiat eivät kohtaa.

Olisiko sinusta parempi, että asiaa ei olisi tutkittu eikä neurologista häiriötä olisi diagnosoitu? Kenen kannalta? Ei ainakaan lapsen.

ap

Ja nimenomaan sen lapsen kannalta. Meidänkin kohdalla diagnoosia on käytetty lähinnä siihen tarkoitukseen, että lapsi voidaan sen varjolla syrjäyttää normaalista lähikoulusta (tulos, vaivalla aikaan saadut kaverisuhteet katkesivat) ja siirtää kouluun, jossa paperilla on mahdollista noudattaa yleisopetuksen oppimääriä, mutta käytännössä opettaja ei edes tiedä, mitä ne ovat (sanoi näin kun kysyin asiasta vertailtuani vähän aikaa sitä, mitä opetussuunnitelman perusteissa sanotaan ja sitä, mitä lapset luokassa tekivät). Tulos: vuosi tuossa luokassa tuotti sitä ennen ihan normaaliksi testatulle ja akateemisesti hyvin pärjänneelle lapselle pahoja vaikeuksia sekä matematiikassa ja että kielissä, kun jäi vaan niin paljon jälkeen.

No hyvänä puolena sanoisin, että se kuntoutus toimi jossain määrin. Toisaalta en ole ollenkaan vakuuttunut, että a) samaan ei olisi päästy ihan sillä että olisi saanut kasvaa nuo kaksi vuotta, jotka se kuntoutus kesti, ihan rauhassa kotona ja b) vaikutukset eivät näytä pysyviltä, vaan joka ikävaiheessa on omat ongelmansa. Se että 10-11-vuotiaan ongelmat ratkaistiin ei näytä enää murroiässä kauheasti helpottavan. Lisäksi c) kuntoutusryhmän lapsista yksi on nyt yläkoulussa samassa koulussa kuin omani eikä näytä sisäistäneen käsitetttä "luottamuksellinen" vaan levittelee kuntoutuksessa kuulemiaan asioita kiusaaistarkoituksessa eteenpäin. Tosi hienoa.

Minä näen lapsessa itseni. Jos as-diagnooseja olisi tehty silloin kun minä olin lapsi, olisin todennäköisesti saanut sellainen. minullakin oli koulussa isoja vaikeuksia opettajien kanssa ja olin koulukiusattu pitkään. En kuitenkaan saanut mitään diagnoosia enkä siksi myöskään tullut syyllistetyksi näistä ongelmista: en ollut kiusattu siksi kun olen vammainen vaan siksi että kiusaajat olivat idiootteja. En tullut huonosti toimeen opettajien kanssa siksi että olin vammainen vaan siksi, että minut oli kasvatettu huonosti. (Ihan hyvin oikeasti, mutta opettajat antoivat sille tuon syyn). Niinpä nyt aikuisena minä olen voinut kasvaa eroon noista asioista. Päinvastoin, olen etsiytynyt sellaiselle alalle ja sellaisten ihmisten pariin, että ominaisuuksistani on hyötyä ja niitä pidetään vahvuuksina. Mutta kun kerran oppii ajattelemaan itseään vammaisena, ja tulee kohdelluksi vammaisena, siitä enää myöhemmin kasva eroon. Sitä on joku joka on tämmöinen, koska ei pysty muuhun - ei joku joka on tämmöinen, koska se on hyvä. Vaikka ne ominaisuudet olisivat samoja, asene on toinen. Vammaisesta tulee uhri.

Se on neurologinen erityispiirre... niin kuin adhd:kin. Minulla on erityisopetuksessa oleva adhd-lapsi, joka ei tosiaankaan ole jäänyt jälkeen akateemisesti eikä pidä itseään vammaisena. Kun ei kukaan muukaan pidä.

lapse vaikeudet eivät jostain syystä näkyneet juuri tuollon.

(Mitähän se kertoo keltojen ammattitaidosta...?)

kuntoutuksessa ja nepsy-koulutuksissa ja suurimmassa osassa kirjallisuutta nimenomaan puhutaan kaikista autisminkirjon häiriöistä vammoina.



Eikä munkaan lapseni ollut mitenkään jälkeenjäänyt ennen sitä pahuksen erityisluokkaa. Ei ole enäänkään, kun sen luokan jälkeen on tehty tosi lujaa töitä, että on saatu opeteltua ne asiat, jotka sinä vuonna jäi oppimatta. Jos sun lapsesi on erityisopetuksessa aj sillä menee hyvin niin hienoa, teillä on parempi luokka kuin mitä meille etsinän jälkeenkään löytyi - tai sit sulta on jäänyt vertaamatta oman lapsesi todellinen oppiminen normaalin perusopetussuunnitelman perusteisiin. Mullekin nimittäin vakuutettiin tuolla erityisluokalla, että ihan samat on jutut ja hyvät arvosanat, joten kaikki on kunnossa - mutta ei ne oikeasti olleet samoja. Sen huomasi nimenomaan vertaamalla tuohon oikeaan perusopetuksen opetussuunnitelmaan ja sitten siinä kun lapsi palasi takaisin normaaliluokalle ja _oli_ jäljessä. Mä olen erityisen pahoillani siitä, että monille muillekin vanhemmille ilmeisesti luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, eikä vanhemmilla ole keinoja arvioida sitä, pitävätkö nämä lupaukset oikeasti paikkansa.

lapse vaikeudet eivät jostain syystä näkyneet juuri tuollon.

(Mitähän se kertoo keltojen ammattitaidosta...?)

Kelto ottaa lapsen rauhalliseen tilaan itsensä kanssa kahden kesken tekemään jotain testejä. Tai seuraa leikkitilannetta, jossa lapset on jo jaettu pienempiin ryhmiin. Kun ongelma oli tosiaan se, että homma meni kaaokseksi koska ei tajunnut kaiken älämölön läpi mitä hänen vaadittiin tekevän (siirtymätilanteissa), niin eihän tuollainen näy kahden kesken rauhallisessa tilanteessa jossa saa keskittä.

ap