"Pysykää vaikka kulissiliitossa lasten vuoksi". Anteeksi vaan, mutta en allekirjoita!

t. vanhempiensa kulissiliittoa seurannut

mikä syy kakkosella?

Ts. saada lapset sen verta isommiksi, että kahden perheen elämä toimii paremmin.



Jos siis ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms. isompaa tuossa ongelmana.



Ja jos hyvin käy, kun puree hammasta ja pysyy liitossa, kunnes nuorin on 3, niin kas voipi olla että liittokin selviää hengissä ;-)

Sehän antaa lapsellekin peruskieron kuvan siitä, mitä hyvä ihmissuhde voi olla. Kun eroaa, ja yrittää pitää vielä hyvän suhteen eksäänsä, on mahdollista että perhe pysyy positiivisessa mielessä 'yhdessä' vastaisuudessakin, vaikka entisillä puolisoilla oliskin jo uudet kumppanit ja jopa uusia lapsia. Mutta ei omaa elämäänsä voi lasten takia uhrata sentään.

mutta en myöskään ymmärrä että erotaan kun rakastumisen huuma on mennyt ja "ollaan-vain-ystäviä". Silloinhan se varsinainen avioliitto ja tahtominen elää vastamäessäkin vasta alkaa.



Jos liitossa ei ole pettämistä, väkivaltaa, mielisairautta, avioerot voisi kieltää, mikäli on lapsia. Lapsettomat saavat erota vaikka väärän väristen sukkien takia.



Tuo väkivalta sitten sisältää kaikenlaisen väkivallan.

Ts. saada lapset sen verta isommiksi, että kahden perheen elämä toimii paremmin.

Jos siis ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms. isompaa tuossa ongelmana.

Ja jos hyvin käy, kun puree hammasta ja pysyy liitossa, kunnes nuorin on 3, niin kas voipi olla että liittokin selviää hengissä ;-)

Ihmisellä on yksi elämä ja vaikka kuinka ajattelisin asiaa lasten kautta, en pettumiehen kanssa olisi pystynyt elämään.

Yksivuotias ei tiedä että sillä on petturi-isä. Eikä tarvikaan.

Meillä oltiin pari vuotta "kulissiavioliitossa" lasten takia käytännön syistä. Lapset olivat pieniä, joten yhdessä hoitaminen oli helpompaa. Taloudelliset syyt vaikuttivat myös: lapsille tuttu omakotitalo on varmasti parempi ratkaisu kuin se, että molemmat vanhemmat olisivat joutuneet etsimään uudet kämpät jostain laitakaupungilta. Halusimme pitää lasten elintason ja elämänlaadun samana riippumatta omista ongelmistamme. Tosin meillä ei ollutkaan väkivaltaa, alkoholiongelmia tms. Asuimme mieheni kanssa siis pari vuotta "kämppiksinä" ja nukuimme eri huoneissa.

Kävikin kuitenkin niin, että vähitellen aloimme nähdä toisemme taas uudessa valossa, arvostus toista kohtaan kasvoi ja lähennyimme. On siis ihan yhtä mahdollista kasvaa jälleen yhteen, kuin oli kasvaa erilleen. Vähitellen siirryimme taas samaan sänkyyn ja annoimme avioeron harkinta-ajan kulua umpeen.



Olemme vielä tänäkin päivänä äärettömän ylpeitä siitä, että emme antaneet keskinäisten ongelmiemme heijastua lasten elämään. Osasimme asettaa lasten tarpeet omiemme edelle. Eivät ne lapset pieniä ole kuitenkaan kuin hetken, ja tuona lyhyenä aikana stabiliteetti ja molempien vanhempien kanssa elettävä arki ovat äärimmäisen tärkeitä.

Noin mustavalkoisena. Minusta oikeammin pitäisi olla, että ideaaliolosuhteissa pitäisi PYRKIÄ jatkamaan vielä hetken, jos vain mitenkään mahdollista.



Kaikki muu on mielestäni utopistista paskapuhetta.

Sehän on pahanlaatuista henkistä väkivaltaa!

Kulissiliitto = kahden ystävän välinen harmoninen liitto

joss ei yleensä harrasteta seksiä oman puolison kanssa, mutta tullaan toimeen koska ollaan keskusteltu asiat halki.



Alkoholiongelmat, väkivalta, mielenterveysongelmat jne eivät kuulu kulissiliittoon.



Jokainen liitto on kulissiliitto jossain vaiheessa, mutta muuttuu usein muutamaksi vuodeksi kiihkeämmäksi kunnes taas latistuu.



Hei, se on elämää!! Normaalia elämää. Ei tv-sarjoista tuttua, jännittävää ja ihmeellistä elämysseikkailua!

Siinä tapauksessa, että vanhemmat ovat "vain kasvaneet erilleen", voivat he taatusti sovussa muutaman vuoden pidempään elää. Lähtevät sit omille teilleen kun lapset on saatu kasvatettua aikuisiksi. Tietenkään kenenkään ei tarvitse sietää hakkaavaa puolisoa tai vieraissa laukkaavaa äijää, mutta kyllä pienemmissä erimielisyyksissä pitää voida katsoa myös lapsen kannalta.



Vanhempien mukavuus ei saa mennä lapsen mukavuuden edelle.

Ongelmia pitää koittaa ratkaista mahdollisimman pitkään, mutta joskus raja tulee vastaan.



Joskus voidaan jopa rakastua johonkin toiseen. Joskus ei enää voi vaan sietää miestä/vaimoa, elämä on 24/7 tuskaa. Silloinkin pitäisi vaan jatkaa kulisseja?



Tärkeintä on se, miten eron hoitaa ja että lapsella säilyisi hyvät välit kumpaankin vanhempaan.



Ei ole kyse itsekkyydestä, vaan ihan tosiasioista.

Siinä tapauksessa, että vanhemmat ovat "vain kasvaneet erilleen", voivat he taatusti sovussa muutaman vuoden pidempään elää. Lähtevät sit omille teilleen kun lapset on saatu kasvatettua aikuisiksi. Tietenkään kenenkään ei tarvitse sietää hakkaavaa puolisoa tai vieraissa laukkaavaa äijää, mutta kyllä pienemmissä erimielisyyksissä pitää voida katsoa myös lapsen kannalta.

Vanhempien mukavuus ei saa mennä lapsen mukavuuden edelle.

Eli odotetaan 10-15 vuotta?

Jos kyse ei olekaan pienistä erimielisyyksistä?

tuohon Keltikangas-Järvisen telkkarissa esittämään lausuntoon, että alle 3-vuotias kärsii kahdesta kodista.



Jos nuorin on 13, niin hän ei liene pikkulapsi enää?



Tarkoitin tuolla hampaan puremisella sitä, että odotetaan, että lapset ovat jo isompia. Musta 13-vuotias on jo riittävän iso olemaan esim. kahdessa kodissa vuoroviikoin.



Minulla on 6-,11-,13-,18- ja 20-vuotias jälkikasvu (18- ja 20-vuotiasta ei voi enää sanoa lapsiksi, siksi "jälkikasvu"). Heistä tiedän, että 6 vee ikävöisi ihan hurjasti esim. viikon erossa ollessaan. 11-vuotiaskin vielä jonkin verran. 13-vuotias puolestaan mm. huiteli tänä kesänä kavereiden mökillä ja kummitädillä kylässä ja milloin missäkin, ja olisi täysin valmis esim siihen, että me vanhemmat asuisimme lähekkäin eri kodeissa. 18- ja 20-vuotiaat tietty ovat sitten jo oma lukunsa :),20 vee on jo vuoden asunut omillaan.



Kyllä musta pitää yrittää niin kauan kuin lapset ovat ihan pieniä. Edellyttäen toki, että ei tosiaan ole alkoholismia, perheväkivaltaa tai muuta isompaa. Se kun on takuuvarmasti lapselle traumaattisempaa kuin ero.



Ja siinä mielessä tiedän, mistä puhun, että erosin kahden vanhimman lapseni isästä kun he olivat alle kouluikäisiä - isänsä oli alkoholisti, on edelleenkin. Ja kyllä: lapseni kärsivät erosta. Ja kyllä: lapseni ikävöivät isäänsä ihan hullun lailla. Ja kyllä: olisin halunnut välttää tuon tilanteen. Vaan kas kun silloin puoliso ryyppäsi minkä ehti, joi klassisesti perheen rahat - ne ruokaankin tarkoitetut - ja käyttäytyi muutenkin siten, ettei lasten tuota minun kuulunut kestää, niin vaihtoehdoksi jäi tasan ero.



t. 4,

Lapsuuteni meni perheessä, jossa äiti ja isä olivat yhdessä vain lasten takia ja tämä myös sanottiin. Äitini varsinkin syyllisti lapset todella pahasti hokemalla, että olemme pilanneet hänen elämänsä, ettei hän voi edes avioeroa ottaa kun lapset estää.

Muistan selkeästi kaiken sen vanhempien välisen katkeruuden, vihan, halveksunnan, riidat, huutamiset, mykkäkoulut (jotka saattoivat kestää jopa vuoden! jonka aikana kommunikoitiin vain lasten välillä tyyliin: "Maija, sano isällesi, että tulee syömään.")

Ei ihme, että lähdin ensimmäisen miehen matkaan, joka minut huoli. Pääasia oli, että pääsin pois kotoa.



Niin, olen aivan vakuuttunut, että lasten takia erotaan.

en ainakaan omalla kohdallani. Muut tehkööt mitä lystäävät.

Sellainen, että mitään isoja ongelmia ei oikeastaan ole ja puolisoiden välit ovat hyvät (=ovat ystäviä) mutta rakkaus on loppunut. Eikä tietenkään kummalana ole ketään muuta jonka kanssa haluaisi olla yhdessä. Eli tavallaan elettäisiin kämppiksinä, tietysti tämä loppuisi sitten jos/kun toinen haluaa uuden suhteen tms. eikä minusta tarvitsisi esittää mitään ylenpalttisen rakastunutta paria.



Tällaisesas tilanteessa ns. kulissiliitto voisi olla ihan hyväkin ratkaisu, etenkin jos turvaverkkoja ei ole käytettävissä (esim. kaikki sukulaiset ja ystävät asuvat kaukana) tai kummalakaan ei ole varaa hankkia erillisiä asuntoja mieluisista paikoista.



Jos välit ovat huonot, oli syy mikä tahansa ei kulissiliitto ole minusta hyvä ratkaisu.

Toivoin aina, jo alle kouluikäisenä, että vanhempani eroaisivat niin tuo loppuisi. Minä ainakin pelkästään kärsin tilanteesta. En ymmärrä miten se muka oli meille lapsille hyväksi.

Lapsuuteni meni perheessä, jossa äiti ja isä olivat yhdessä vain lasten takia ja tämä myös sanottiin. Äitini varsinkin syyllisti lapset todella pahasti hokemalla, että olemme pilanneet hänen elämänsä, ettei hän voi edes avioeroa ottaa kun lapset estää.

Muistan selkeästi kaiken sen vanhempien välisen katkeruuden, vihan, halveksunnan, riidat, huutamiset, mykkäkoulut (jotka saattoivat kestää jopa vuoden! jonka aikana kommunikoitiin vain lasten välillä tyyliin: "Maija, sano isällesi, että tulee syömään.")

Ei ihme, että lähdin ensimmäisen miehen matkaan, joka minut huoli. Pääasia oli, että pääsin pois kotoa.

Niin, olen aivan vakuuttunut, että lasten takia erotaan.

Siinä myös välitetään virheellistä kuvaa omille lapsille siitä millainen parisuhteen pitäisi olla. Väitän, että kulissiliitossa eläneiden vanhempien lapset eroavat itse omista liitoistaan muita useammin.