Miksi joidenkin kanssa on vaikea puhua "normaalisti"?

ne ihmiset itsevarmoja ja vaikuttavia tai hyvännäköisiä?

ovat, ja kärkeviä mielipiteissään, aina oikeassa.



Toinen ihmistyyppi on hiljaiset myötäilijät, jotka eivät kuitenkaan kuuntele, vaan puhuvat päälle.



Niin ja en kyllä voi puhua mistään ihmistyypeistä, kun itsellä mielessä ihan konkreetit tapaukset näistä. Tunnen vaan oloni vieraaksi heidän seurassaan, ikään kuin katoan itseltäni enkä tiedä mitä puhun (ts. saatan sanoa ihan mitä vain).



Minulla ei ole huono itsetunto tms.

Kunhan pohdin outoa ilmiötä :-) Ehkä vika omassa päässä, kun tuntuu ettei muilla ole ollut vastaavaa...

oudommalta keskustelu tuntuu. En ole noin tarkkaan analysoinut kuin sinä. Minulle tulee tunne, että en voi olla oma itseni. Nämä ihmiset ovat niitä, joihin ei tunnu tarttuvan mikään eli minusta tuntuu siltä kuin heille olisin aivan yhdentekevä. Onneksi heitä on harvemmin. Olen joskus miettinyt miltä heistä tuntuu olla minun kanssani. Minä ainakin vierastan heitä.

ihan sama juttu mullakin, kun juttelen rennosti, niitä näitä, niin monet ihmiset vaan kattoo pitkään, saattaa suu vetäytyä jotenkin oudosti vinoon tai ainakin on auki ja hetke päästä ne ehkä nyökkäävät tai olevinaan korjaavat vaatetustaan tai jotain vastaavaa. tooossii ärsyttävää. siinähän menee pieleen useampikin vanhempainilta tmv.

t. EI UJO

Minä myös ihmisläheisessä työssä, ja normitilanteessa vuorovaikutus luistaa, mutta on ihmisiä joiden kanssa on vaivautunut ja hankala olo. Usein nämä ihmiset ovat kovin voimakastahtoisia ja jyrkkiä tai hyvin hiljaisia (eikä heidän kehonkielestään ota selvää, haluavatko jutella kanssani/mitä mieltä ovat ko. asiasta).

mulla on vaikea jutella, voivat olla joidenkin muiden todella tykkäämiä ja hyvinkin suosittua seuraa. Mä luulen ettei vaan synkkaa. Toisten kanssa sitten taas on kuin kotonaan ja sanat luiskahtaa juuri oikein suusta :)

Juuri tuota tarkoitin, sitä että olen kuin ilmaa. Sinänsä oikeastaan sama, onko toinen ulospäinsuuntautunut ja verbaalinen vai hiljaisempi tapaus. Olen mielestäni ihan hyvä ihmistuntija, joten mielestäni ujoudesta tai vihaisuudesta, kateudesta tms. ei ole kyse. Tämä ei oikein "selity" millään.



Mietin, provosoinko jotenkin kuvatunlaista käytöstä (kun kohdalleni on kuitenkin sattunut useampi vastaava). Pyrin olemaan "vastavuoroinen" vuorovaikutuksessani, ystävällinen ja postiivinen. Omaa puoltanikin olen oppinut pitämään tarvittaessa, mutta en näiden ihmisten kanssa.



ap

mutta näköjään olinkin saanut jo useampia vastauksia :-)



Ap

Hyökkäävien ja kärkkäiden ihmisten kanssa. Sitten aivan tuppisuut ovat toinen ryhmä.



Muuten olen ihan sanavalmis, eikä itsetuntoni ole huono.

ei kuuntelevien, joukon "leijonien" tai muuten ylitsepaisuvan egon omaavien kanssa en vain pysty kommunikoimaan. Silloin olen hiljainen, jota muuten en ole.



Itsekeskeiset ovat toinen ryhmä.

on hiljainen, niin se voi olla ujo (esim. itse olen, eikä se varmaan näy ulospäin, en hikoile tai punastu tai änkytä, en vaan puhu), väsynyt, masentunut, miettiä jotain ongelmaa..

Minä huomaan että minun on haastavaa keskustella silloin kun toinen "ei anna itsestään" mitään, ts on tuppisuu tai ei vaan osaa kantaa vastuuta keskustelun etenemisestä. Ei ota koppia, eikä syötä.



Saatan itse olla joillekin "pelottava" keskustelukumppani, koska minulla on voimakkaita mielipiteitä ja "tiedän" paljon asioita. Voi olla että jotkut eivät silloin uskalla heittää panostaan keskusteluun. Tulee tosi hölmö olo kun kerron jostain aiheesta, oli se sitten tiukkaa faktaa tai omasta mielestäni hauska juttu, seurueessa muut saattaa olla ihan hiljaa sen jälkeen. Eikä kukaan jatka sitä keskustelua, vaan hiljaisuuden jälkeen aihe vaihtuu.

mun mielestä se ei ole riippuvainen toisen ihmisen puheliaisuudesta tai ujoudesta, vaan vuorovaikutteisuuden puutteesta.



Tyylin sanot jotain, niin hänen jatkonsa ei liitykään sinun puheeseesi, vaan johonkin aivan muuhun asiaan, tai jankkaa omaa juttuaan eikä ota sinua tavallaan mukaan keskusteluun.



Pahimmassa tapauksessa kaksi ihmistä keskustelevat, mutta 2 täysin eri asiasta. Kolmantena osapuolena molemmat alkavat tuijottaa ja puhua minulle - vuorovaikutteiselle keskustelijalle. Tällöin joudun lyömään toisinaan nauraen pelin poikki ja toteamaan, että te puhutte kilpaa mulle eri asioista, en mä pysty kuuntelemaan/kommentoimaan kahta keskustelua samaan aikaan.



Mua tavallaan kyllä vituttaa nää ihmiset, koska se on tiettyä itsekkyyttä ja toki myös vaan puutetta sosiaalisissa taidoissa. En mä jaksa keskustella vaan toisen mieliksi, vaan saada siitä keskustelusta itsekin jotakin irti. Pohtia asiaa vuorovaikutuksessa, oppia siltä toiselta ja sitten ehkä yhdessä päätyä johonkin uudenlaiseen lopputulokseen tämän yhmätyöskentelyn päätteeksi



Do you follow? :)

erään mieheni työkaverin kanssa sen takia, että muutun hänen seurassaan näkymättömäksi. :) Kyse ei missään nimessä ole minusta tai epävarmuudestani, vaan tämä mies on sellainen, että hänen koko kehonkielensä sanoo, ettei hän kuuntele minua! Saattaa siis kysyä jonkun kysymyksen, mutta ei välttämättä ollenkaan kuuntele, mitä siihen vastaan. Ilmeisesti kuvittelee olevansa kohtelias. Itse en jaksa enää vaivautua.

oudommalta keskustelu tuntuu. En ole noin tarkkaan analysoinut kuin sinä. Minulle tulee tunne, että en voi olla oma itseni. Nämä ihmiset ovat niitä, joihin ei tunnu tarttuvan mikään eli minusta tuntuu siltä kuin heille olisin aivan yhdentekevä. Onneksi heitä on harvemmin. Olen joskus miettinyt miltä heistä tuntuu olla minun kanssani. Minä ainakin vierastan heitä.

Nytkin elämässä on yksi ihminen, jonka kanssa olen kolme vuotta yrittänyt saada jonkinlaista järkevää yhteyttä. Molemmat olemme sosiaalisia, mutta koen, että jossain klikkaa, eikä osata olla toistemme seurassa luonnollisesti. Luulen, että tunne on molemminpuolinen, koska niin vahvasti sen tunnen. Nyt sitten kohteliaasti puhelemme toisillemme ja usein tunnen itseni jotenkin tyhmäksi ja lauon jotain ihan tyhmää, kun yritän olla muuta kuin olen. Toinen ei taas ymmärrä yhtään samanlaista huumoriakaan, joten sekin ampuu välillä yli.

Olen myös pitänyt itseäni hyvänä ihmistuntijana ja olen tullut toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä sitä vaistoaa toisesta, ettei toinen ole ihan aito tai jotain. Nyt olen tosin alkanut epäilemään jopa olia sosiaalisia taitojanikin...

minun on vaikea keskustella ihmisten kanssa, jotka eivät ole aitoja ja välittömiä, ovat liian "virallisia" tai korkea-arvoisia toisin sanoen kärsin kai tietynlaisesta auktoriteettipelosta tms.



Sen sijaan välittömien ja aitojen ihmisten seurassa minun on helppo tulla toimeen muiden kanssa. Ilkeät ihmiset saavat minut jännittämään ja välttelen heitä.

ja tajusitte heti, mitä ajoin takaa, vaikka en itsekään tiennyt, miten edes sanallistaisin tätä kokemaani :-) !



Mutta joo, varmaan sosiaalisten taitojen puute, kemioiden kohtaamattomuus, piittamattomuus, itsekeskeisyys jne selittävät tätä asiaa osaltaan. Voihan olla, että keskustelukumppani ajattelee minusta samoin, viittaan nyt tähän komenttiin:



"Luulen, että tunne on molemminpuolinen, koska niin vahvasti sen tunnen. Nyt sitten kohteliaasti puhelemme toisillemme ja usein tunnen itseni jotenkin tyhmäksi ja lauon jotain ihan tyhmää, kun yritän olla muuta kuin olen. Toinen ei taas ymmärrä yhtään samanlaista huumoriakaan, joten sekin ampuu välillä yli. Olen myös pitänyt itseäni hyvänä ihmistuntijana ja olen tullut toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä sitä vaistoaa toisesta, ettei toinen ole ihan aito tai jotain."



Eli tavallaan silloin, kun keskustelu jämähtää johonkin eikä kohdata enää millään merkitystasolla, molemmat alkavat ylläpitää tällaista väkinäistä teatteria.



Toinen asia on sitten nämä, joiden kehonkielestä ja kaikesta näkee, ettei kiinnosta.



Ap

Yhtä hyvin voisi miettiä miksi on erilaisia ihmisiä. Itse ajattelen niin, että kemiat eivät kohtaa, ja olemme vain niin täysin erilailla "rakennettuja" ihmisiä, että kommunikointikin on vaikeaa. Mutta on toki olemassa myös ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät osaa ylipäätään olla toisten kanssa, ts. eivät omaa ollenkaan sosiaalisia taitoja, tai eivät jostain syystä halua olla tietyn ihmisen kanssa tekemisissä. Toisaalta vaikkapa jonkun persoonallisuushäiriön omaavien ihmisten kanssa voi olla todella vaikeaa kommunikoida. Syitä tuollaiseen kommunikointiongelmaan voi olla valtavasti.



Sille yhdelle, joka kertoi kolme vuotta yrittäneensä oppia kommunikoimaan jonkun kanssa tms. sanoisin, että ei kannata väkisin yrittää enempää kuin on pakko. Toisinaan tuollaisen vaikealta vaikuttavan tyypin outouden takana on oikeasti joku niin rasittava asia kuin tosiaan pers häiriö esimerkiksi, jos joku vaikuttaa hankalalta tyypiltä heti alkuunsa kehottaisin kokemuksen syvällä rintaäänellä jättämään haasteen sikseen.

Mutta mielestäni tosi hyvä, että ap. otti tällaisenkin asian esille, koska moni luulee varmaan, että itsessä on jotakin vikaa, kun ei kommunikointi suju kaikkien kanssa.



Olisipa hieno tietää, millainen on ihminen todelliselta luonteeltaa, joka tulee aivan kaikkien kanssa toimeen?



Itsellä kokemusta muutamasta persoonallisuushäiriöisestä, joista yksi omien lasteni isä. Voi kun olisin vaan tajunnut asian paljon aiemmin.

yksi lyhytaikainen eksäni tuli kaikkien kanssa toimeen, aina heitti hauskaa läppää ja kaikki nauroi ja sai varmaan muiden olon leppoisaksi ja hyväksi, mulle kuitenkin kertoi että vihaa kaikkia ihmisiä ja aina haukkui esim. jonkun vaatteet tai tavan puhua ja lopulta tietysti minutkin. Eli ei se aina auta, vaikka olisi mielestään kuinka hyvä ihmistuntija.