Vaikka 2-> lapsen äidit eivät tätä myönnäkään, niin kyllä se huomion

tunnettu jo iät ajat. Aviopuolisona tuo keskimmäinen-lapsi-mieheni on oikein sopiva. Sitä on koulittu elämässä jo pienestä pitäen niin että sitä on minun helppo jatkokouluttaa.

tarvitsee eniten se heikoin.

Näinhän se muutenkin maailmassa menee. Ei kaikkea voi elämässä jakaa tasan. Ei se toimi työelämässäkään, eikä muualla.



Ja ei se liika huomiokaan ole hyväksi. En halua kasvattaa kiinankeisareita.

Mulla on kolme lasta, enkä todellakaan edes yritä antaa heille tasapuolisesti huomiota. Annan huomiota juuri niin paljon kun lapsi tarvitsee ja lasten isä tietysti antaa myös. Mulla on ainakin lapset ihan erilaisia luonteeltaan ja kahta eri sukupuoltakin löytyy.



Ihme käsityksiä ihmisillä...

kyllä mä ainakin työssäkäyvänä kolmen äitinä sen myönnän. Mutta kyllä asian tiedostaessaan ja lapsille parasta halutessaan sille voi myös tehdä todella paljon.



Ja sitten voi myös miettiä, kuinka tärkeä osa ihmiselämässä on sillä vanhemman jakamattomalla huomiolla. Mikä lapselle riittää, mikä on taas jo liikaa? Kuinka paljon rikkautta elämään tuo lisää sisarussuhde, vaikka se osan siitä vanhemman jakamattomasta huomiosta veisikin?



Itsetuntokin on asia, jonka kehitys ei suinkaan lopu koskaan, ja siihen voi valtavasti vaikuttaa itse aikuisiällä.



Itse koen, että mulle tärkeämpää elämässä on ollut se, että mulla on kaksi sisarusta, kuin se, että olisin saanut vanhemmilta enemmän huomiota.

Vai ettei lapsille tarvitse olla tasapuolinen, ja heikoin tarvitsee eniten tukea...



Kyllä mä ainakin tunnistin perheessämme sen lapsen, joka aina on se reipas, aina se joka ei rasita äitiä, vaan suoriutuu ja on kiltti. Ette usko, mitkä padot aukesi, kun sain lapsen luottamaan siihen, että hänkin saa ilmaista tunteitaan, ja niillekin on tilaa tässä perheessä. HÄn kun oli näennäisesti se vahva lapsi, niin reipas ja niin kovin kiitelty iloisesta luonteestaan.



Kyllä mä sen ymmärrän, että esim. erityislasta täytyy tukea erityisen paljon, mutta näitä tavallisten sisarussarjojen "heikoimpia", niistähän saa lukea täältäkin jatkuvasti. Niitä yleensä nuorimpia, joilta ei oikein mikään suju, kun mamma tekee kaiken eteen, ostetaan mopot ja ostetaan kämpät, ja edelleen "heikko" vaan lorvii ja lorvii...



NÄhkää ihmiset ne lapsenne! En todellakaan usko, että löytyy suuremmista sisarusparvistakaan lapsia, jotka eivät äärettömästi nauttisi, kun sitä huomiota vanhemmilta saa! Vaikka eivät olisikaan niitä lapsia, jotka sitä suuna päänä eniten vaatisivat.



T: 5

Ja mahtava oivallus! Kunpa useammatkin näkisivät asian näin.

Voin ainoana lapsena sanoa että se jatkuva huomion keskipisteenä oleminen ei todellakaan ole mitään herkkua. Jokainen tekeminen ja asia on suurennuslasin alla ja kaikki saa megalomaanisia seurauksia kuin jos sisaruksia olisi useampi.



Minua ainakin ahdisti se tilan puute ja kyttäyksen alla oleminen. Ei se riittänyt että on vanhempien silmien alla vaan kaikki isovenhammat ja sukulaiset liittyivät joukkoon. Kuvitellaan nyt että olit tehnyt jonkun minimaalisen kolttosen vaikka käynyt kavereiden kanssa omenavarkaissa niin johan oli koko suku puimassa asiaa. Entäs koulunkäynti sitten? Tsiisus, en viitsi edes aloittaa..



Kyllä olisin todella toivonut että minulla on sisaruksia ja nyt vanhempana olo on lähes kaihoisa kun seuraan muita joilla on läheiset suhteet sisaruksiinsa ja se kantaa koko elämän läpi. Minulta kun kuolee vanhemmat niin thats it, suku on pieni joten olen omillani.



Minulle oli ainakin täysin selvää että lapsia tulisi (jos suodaan) enemmän kuin yksi. Yksi hailee saavatko kaikki jatkuvasti 50/50 huomiosta kunhan kaikkia rakastaa ihan yhtä paljon.

Oletko tosiaan niin yksinkertainen, että luulet toisen jäävän kokonaan huomiotta jos toinen tarvitsee enemmän tukea?

Jokainen lapsi saa sen, mitä tarvitsee. Jokaista lasta täytyy kuunnella siltä lähtökohdalta, millainen hän on.

En voisi kuvitellakaan, että tehtaisilin lapsille samanlaisen huomion, ottamatta huomioon, millaisia persoonia he ovat. Kiltti lapsi tarvitsee toisenlaista tukea kuin rajumpi ja vaikeuksista kärsivä tarvitsee hänelle räätälöityä tukea.

t. kolmonen, kenellä ei ole ollut aikomustakaan tasapäistää katrastaan vaan antaa heille yksilöllistä tukea heidän tarpeidensa mukaan.

Vai ettei lapsille tarvitse olla tasapuolinen, ja heikoin tarvitsee eniten tukea...

Kyllä mä ainakin tunnistin perheessämme sen lapsen, joka aina on se reipas, aina se joka ei rasita äitiä, vaan suoriutuu ja on kiltti. Ette usko, mitkä padot aukesi, kun sain lapsen luottamaan siihen, että hänkin saa ilmaista tunteitaan, ja niillekin on tilaa tässä perheessä. HÄn kun oli näennäisesti se vahva lapsi, niin reipas ja niin kovin kiitelty iloisesta luonteestaan.

Kyllä mä sen ymmärrän, että esim. erityislasta täytyy tukea erityisen paljon, mutta näitä tavallisten sisarussarjojen "heikoimpia", niistähän saa lukea täältäkin jatkuvasti. Niitä yleensä nuorimpia, joilta ei oikein mikään suju, kun mamma tekee kaiken eteen, ostetaan mopot ja ostetaan kämpät, ja edelleen "heikko" vaan lorvii ja lorvii...

NÄhkää ihmiset ne lapsenne! En todellakaan usko, että löytyy suuremmista sisarusparvistakaan lapsia, jotka eivät äärettömästi nauttisi, kun sitä huomiota vanhemmilta saa! Vaikka eivät olisikaan niitä lapsia, jotka sitä suuna päänä eniten vaatisivat.

T: 5

onnellisia on lapset jotka saa huomiota sekä vanhemmilta että sisaruksilta. Ja sisarukset on suuri rikkaus vielä aikuisenakin.



Mulla on sisaruksia, miehellä ei ja mies halusi ehdottomasti monta lasta. Ja ihanahan niitä on seurata, jopa sitä kun ne yhdessä liittoutuu vanhempiaan vastaan :)

Tuntuu kauhealta ja erittäin vieraalta ajatukselta että meidän lapsista toinen olisi jotenkin "päälapsi"! Ei hyvänen aika sentään, ei tulisi mielenkään nostaa toista sellaiseen asemaan missään tilanteessa. Meillä saa molemmat tasapuolisesti huomiota.

Jos toinen on heikommalla ja tarvitsisi apua, työnnät hänet pois, koska on saanut jo 50% huomiokiintiöstä. Toinen selkeästi haluaisi itsenäistyä jo, mutta tuputat sen 50% koska kaikki on aina jaettava pilkulleen tasan. Joka tilanteessa ja aina.

Tuntuu kauhealta ja erittäin vieraalta ajatukselta että meidän lapsista toinen olisi jotenkin "päälapsi"! Ei hyvänen aika sentään, ei tulisi mielenkään nostaa toista sellaiseen asemaan missään tilanteessa. Meillä saa molemmat tasapuolisesti huomiota.

Jos toinen on heikommalla ja tarvitsisi apua, työnnät hänet pois, koska on saanut jo 50% huomiokiintiöstä. Toinen selkeästi haluaisi itsenäistyä jo, mutta tuputat sen 50% koska kaikki on aina jaettava pilkulleen tasan. Joka tilanteessa ja aina.

Tuntuu kauhealta ja erittäin vieraalta ajatukselta että meidän lapsista toinen olisi jotenkin "päälapsi"! Ei hyvänen aika sentään, ei tulisi mielenkään nostaa toista sellaiseen asemaan missään tilanteessa. Meillä saa molemmat tasapuolisesti huomiota.

Ymmärsin ap:n tekstin siten, että vain tämä päälapsi saisi tukea ja huomioita aina, muut tuskin koskaan.

Tietysi meillä eletään tilanteiden mukaan, sehän on itsestään selvää, mutta mitään päälasta meillä ei ole. Itseasiassa vanhempi (12v) alkaa jo olla murkkuiässä ja hakee tietynlaista itsenäistymistä, joten tietenkin eletään sen mukaan. Nuorempi on taas 5 v, joten hänen tarpeensa ovat erilaiset.

Pointtini oli, että molemmat saavat huomioita, tukea ja turvaa aina, kumpikaan ei jää "oman onnensa nojaan" ajatuksella, että on vahva ihminen, joten kyllä hän pärjää.

Meillä on molemmat vanhemmat olleet tosi paljon lasten kanssa ja jokainen on huomiota saanut. Lisäksi aina järjestyy hetkiä, jolloin voi enemmän antaa huomiota itse kullekin.



Lapsille on kuitenkin erittäin rikasta se yhdessä touhuaminen eikä aikuinen voi korvata lapselle toista lasta. Eikä tarvii pelätä, että vanhemmat ripustautuvat ainoaan lapseen ja häenn lapsen lapsiinsa, sitä ei yleensä aikuisiässä kukaan halua. Ellei sitten ole niin itsekeskeinen, että aikuisenakin tarvitsee jatkuvan aikuisen huomion.



Mitä pienempi lapsi sitä enemmän hän tietysti tarvitsee vanhempaa, mutta se pieni lapsikin nukkuu päikkäreitä ja sillon on aikaa isommille ilman pienempää.



Ite olen kolmas lapsi ja vasta kolmannen lapsen jälkeen oma perhe tuntuu ihan kokonaiselta. Lasten keskinäinen toiminta, joka ajoittain tarvitseeemyös aikuista, on erittäin tärkeää heille. Isompien kanssa on puhuttu, niin eivät todellakaan haluaisi olla ainuita lapsia.

jos 'päälapsen' asema vaihtuu tilanteesta riippuen, ei siinä mitään pahaa ole. On myytti, että voisi olla tasan tarkkaan tasapuolinen! Mutta jos toista/yhtä AINA suositaan on se epäreilua. Mutta pahimman karhunpalveluken sitä tekee sille, jota koko ajan suositaan. Toiseksi jääminen auttaa pettymyksen sietokyvyssä, elämään normaalia elämää, jossa minä en ole aina huomion keskipisteenä.

Eli on aina keskipisteenä, mitään ei tarvitse jakaa, ei odottaa vuoroaan, ottaa toisia huomioon, sovitella jne. Aikuiset voivat ollaa liikaa kiinni, liian uteliaita ettei lapsella tarpeeksi omaa rauhaa tai omia salaisuuksia.



Meillä lapsilla 10 vuoden ikäero eli voisi sanoa että molemmat ovat ainoita lapsia.

Vai ettei lapsille tarvitse olla tasapuolinen, ja heikoin tarvitsee eniten tukea... Kyllä mä ainakin tunnistin perheessämme sen lapsen, joka aina on se reipas, aina se joka ei rasita äitiä, vaan suoriutuu ja on kiltti. Ette usko, mitkä padot aukesi, kun sain lapsen luottamaan siihen, että hänkin saa ilmaista tunteitaan, ja niillekin on tilaa tässä perheessä. HÄn kun oli näennäisesti se vahva lapsi, niin reipas ja niin kovin kiitelty iloisesta luonteestaan. Kyllä mä sen ymmärrän, että esim. erityislasta täytyy tukea erityisen paljon, mutta näitä tavallisten sisarussarjojen "heikoimpia", niistähän saa lukea täältäkin jatkuvasti. Niitä yleensä nuorimpia, joilta ei oikein mikään suju, kun mamma tekee kaiken eteen, ostetaan mopot ja ostetaan kämpät, ja edelleen "heikko" vaan lorvii ja lorvii... NÄhkää ihmiset ne lapsenne! En todellakaan usko, että löytyy suuremmista sisarusparvistakaan lapsia, jotka eivät äärettömästi nauttisi, kun sitä huomiota vanhemmilta saa! Vaikka eivät olisikaan niitä lapsia, jotka sitä suuna päänä eniten vaatisivat. T: 5

Siis tottakai lapset nähdään ja kohdataan joka päivä. Jokainen lapseni, oli hänellä esilletulokausi tai ei, tietää että juuri hänen ongelmiinsa paneudutaan just sillä hetkellä kun niitä tulee, ja he myös auliisti kertovat jos tuntevat jääneeensä paitsiolle. Onko sinulla lapsia jotka tyytyvät sivussaolijan osaansa?

sekään tervettä että yksilapsisessa perheessä yksi saa kaiken jakamattoman huomion??????????+



Niinpä sitä kasvetaan siinä ilmapiirissä että maailma ja kaikki ihmiset on häntä varten ja tiet siloitetaan liian suoriksi. Myöhemmin nämä ovat sietämättömiä minäminä ja minun tarpeet tyyppejä jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.

Kyllä se on paljon haasteellisempaa antaa useammalle lapselle huomiota, mutta ei kyllä mitenkään mahdotonta. Meille kaikki lapset on yhtä rakkaita ja jokainen heistä on yksilö. Meillä vietetään paljon aikaa perheenä ja tehdään yhdessä jotain, mutta sitten lapset saa myös minun ja isän kahdenkeskistä aikaa millon mitenkin.

ongelman/tilanteen. Joissakin perheissä tuo on niin selvää, että pahaa tekee.



Meillä on kaksi lasta molemmat tyttöjä. Esikoinen on aika huomiohakuinen ja edelleen mustasukkainen. Kuopus on se helppo lapsi, joka leikkii itsekseen yms. Kyllä minun täytyy huolehtia siitä, että kuopuskin saa syliä ja kahdenkeskistä aikaa/huomiota. Jatkuvasti koen riittämättömyyttä.



Minusta se, että kuitenkin tiedostaa tilanteen ja siihen liittyvät riskit (yhden lapsen suosiminen) on hyvä asia. Näin voi yrittää toimia parhaalla mahdollisella tavalla, eikä vain sulkea silmiään koko asialta.

huomiota saa tällä hetkellä eniten pienin, sitten voimakastahtoinen keskimmäinen. Esikoinen on se "helpoin ja kiltein", joten totta kyllä, hän saa vähiten huomiota ja aikaa. Kuitenkin rakkautta hän saa varmasti yhtä paljon kuin muut, samoin hellyyttä. Ikävä kyllä hänen kanssaan tehdään asioita kaikkein vähiten.



Mutta mikäon ap:n pointti? Ettei saisi hankkia enempää kuin 1 lapsen? Itselläni on kaksi sisarusta ja takuuvarmasti olen pitkässä juoksussa voittanut enemmän kuin hävinnyt (vaikka olenkin se keskimmäinen "helppo" tapaus ollut itse).