Lapset, jotka eivät halua tehdä mitään OIKEIN

lautapeleissä on omat säännöt. Musta pojalla lievät keskittymisvaikeudet ja ohjeiden ottaminen vastaan on heikohkoa.

Raivostuttaa pojan pelleily jalkapallossa.

Pyöräilee kyllä hyvin.

tuo otsikon "oikein" sana tuli siitä, että tälle hetkellä pelaavat lautapeliä omilla säännöillään joissa ei ole päätä ei häntää, kukaan ei häviä kukaan ei voita, oikeastaan se on leikkiä nappuloilla. Kitaraa rämpytellään ihan miten sattuu, mutta ei todella kiinnosta kitaratunnit.

pyörälläajo kiinnostaa kylläkin nyt kun se on opittu, mutta uuden opppiminen on tuskan takana. Hirvittää kouluunmeno jo nyt, että mitäs jos ei aineet maistukaan niin aikamoista vääntöä on varmasti luvassa.

Toisaalta mietin, että johtuuko tämä patistamisesta, pitäisikö vain antaa olla ja luottaa siihen että tekee sitten kun itse huomaa tarvitsevansa jotakin taitoa tai muuta?

?

Meillä on poika, jolla on joitain mainitsemiasi piirteitä. Konfliktit ovat jatkuvia, kun pojan isä on todellinen pilkunviilaaja mitä tulee sääntöihin ja 'oikein' tekemiseen. Minulle tuotti suurta lohtua lukea Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamenttieroista, suosittelen!

mutta he ei kyl halua edes leikkiä, he haluaa pelata (tietokoneella) tai tapella. Mutta ei he halua opetella tai osata, mutta he ei koskaan mitään puuhastelekaan. Joskus he vain istuvat ja tuijottavat eteensä, no aika harvoin kuitenkin.



Pelkääkö sun lapset epäonnistumista? Nää pelkää ja luulen et siks ei ole kiva opetella.

Jos on jotain sellaista puuhaa, missä pitäisi olla kärsivällinen ja pohtia ja yrittää ja tsempata, ei tule mitään. Samalla tavoin pärjää hyvin koulussa ja on hyväkäytöksinen kuten ap:nkin lapset. On esim. liikunnallisesti melko lahjakas, mutta nyt pitäisi opetella pomputtelemaan jalkapallolla - eipä huvita opetella. Asenne on muutenkin sellainen, että minkään asian eteen ei tehdä töitä kuin se minimi. Jos lapsi saisi tehdä mitä haluaisi, lukisi hän Aku Ankan taskukirjoja päivät pitkät, tai pelaisi tietokonepelejä. Tuo temperamenttiasia kiinnostaa, millaista apua siitä Keltinkangas-Järvisen kirjasta on ollut?

Luin just sellasta kirjaa kuin Anna lapsen onnistua. Siinä puhuttiin mm. opitusta avuttomuudesta ja alisuoriutumisesta. Opittu avuttomuus on sellaista, ettei osata edes yrittää, koska ei käsitetä tai uskota yrittämisen ja onnistumisen yhteyttä, ei uskota että sitkeydellä voi saavuttaa mitään. Esim. en usko että liikunta voi minulle ikinä olla helppoa tai edes mukavaa enkä usko että näen ikinä mitään tuloksia, turha siis yrittääkään, miksi rääkätä itseään, helpompi uskoa ettei minusta vain ikinä tule olemaan urheilijaksi kuin yrittää ja pettyä, parasta on vältellä kaikkia liikuntatilanteita kuin ruttoa. Ja kun tätä toistaa itselleen muutaman kymmentä vuotta, niin vaikea uskoa mitään muuta. Järjellä tajuan että terveyden ja liikkuvuuden vuoksi on liikuttava, mutta ei tule mieleenkään tehdä itselleni mitään tavoitteita tai asettaa mitään rajoja, koska "tiedän" etten tule onnistumaan.



Ja sellainen joka ei yritä ja tyytyy vähään, ei saavuta mitään. Lahjakkuus on sitten asia erikseen, mutta toki jos on lahjakas, saa helpommin onnistumisia ja kiitosta taidoistaan, ja näin on helpompi myös tehdä töitä tavoitteiden eteen. Sisäinen puhe olisi tärkeää saada muutettua, kirjassa oli muistaakseni tällainen esimerkki, että lapsi sanoo ettei opi jotain ikinä tms., niin vanhemman pitäisi tarttua siihen "ikinä" sanaan, ja vastata että ai ikinä, osasithan sinä sen ja senkin asian. Ja kun tätä tekee tarpeeksi (ja huomioi ja antaa kiitosta onnistumisista!) lapsen sisäinen puhe alkaa muuttua siitä "en osaa mitään en halua tehdä mitään" siihen että "olen taitava ja voin opetella jos en osaa".

haastaviksikin lapsiksi heitä sanotaan. Kaikilla ei riitä kärsivällisyys muuhun kuin kokeiluun ja jos aikuinen puuttuu asioihin kasvattavalla otteella homma muuttuu vain ikäväksi.



Anna lasten keksiä omat säännöt ja sitten pelataan niillä.

haastaviksikin lapsiksi heitä sanotaan. Kaikilla ei riitä kärsivällisyys muuhun kuin kokeiluun ja jos aikuinen puuttuu asioihin kasvattavalla otteella homma muuttuu vain ikäväksi. Anna lasten keksiä omat säännöt ja sitten pelataan niillä.

olen tätä toteuttanutkin. Sen sijaan kun kyse on kouluasioista, niin omilla säännöillä pelaaminen ei ole ehkä se paras juttu luokalta pääsyn kannalta.

Kiitos näin sivullisena sille joka puhui keltikangas-järvisen kirjasta.

Lisään vielä, etten koe lapsiani mitenkään erityisen haastaviksi käytökseltään muuten. Osaavat keskustella tarkkanäköisesti ja sinänsä ovat aikalailla ok käytöksen puolesta. Olen vaan pohdiskellut tätä tsemppaamattomuutta. Tuohon wt-viittaukseen en malta olla mainitsematta, etten ole samaa mieltä ollenkaan tuosta. Lapsemme saattavat järjestää teatteriesityksen kahvituksineen ja kutsuineen päivineen lähisuvulle ja leikkivät aivan upeita pitkälle vietyjä mielikuvitusleikkejä.

vaan luoda itse. Sopeutumista tietenkin vaatii että oppii sietämään jonkinlaista ohjailua, mutta vapaa-aikanaan voi sitten harrastaa omia juttuja.

haluavat mukavaa yhdessäoloa enemmän kuin kilpailua. Jos siis tykkäävät pelata esim. niin, ettei kukaan voita. Tuo mielikuvitushan on mahtava voimavara ja taito, eihän kaikkien tarvitse ollakaan mitään tavoitehakuisia puurtajia. Ja uskoisin, että iän myötä ne tavoittetkin ehkä selkiytyvät ja motivaatiotakin harjoitteluun alkaa löytyä.



Kannattaa kuitenkin ehkä miettiä, ettei aseta lapsille kovin "kilpailullisia" tavoitteita, jos selkeästi niitä vierastavat eivätkä tykkää. Eli joku toinen lapsi ehkä innostuu pyöräilystä pyöräilykilpailun varjolla, mutta voi olla, että omat lapsesi eivät ainakaan yritä, jos joku vain vihjaakaan kilpailun suuntaan. Samoin tuo pallon pompottelun "tavoitteellisuus", eihän kaikessa tavitse aina laske "pisteitä". Kyllähän sekin riittää, että pompottelee niin kauan kuin on kivaa. Oletko itse kovin tavoitehakuinen ihminen? Jos olet, ymmärrän hyvin, että lasten erilainen ajatusmaailma saattaa ärsyttää.

Saatan ollakin aika kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen. Painetta on ehkä huomaamatta kasannut myös se, että meillä on ihana tilanne sinänsä, varsin suuri ystäväperheiden verkosto, jossa toisaalta melkein jokaisella lapsella on joku systemaattista harjoittelua vaativa harrastus. Mutta ehkä asiaa pitäisi katsoa myös viittaamaltasi suunnalta.

Teillä niitä on 3. Meillä yksi kolmesta on juuri tuollainen. Erittäinen luova ja leikkisi vain mielikuvitusleikkejä. Kekseliäs ja fiksu poika. Tätä poikaa on vaikea saada innostumaan asioista, jotka on tylsiä. Pelaa kyllä mukana säännöillä lautapelejä, mutta mielummin kehittää omat säännöt ja pelaavat sitten kaikki niillä säännöillä. On itse keksinyt erinlaisia pelejä ja opettaa sitten sisaruksilleen pelejänsä säännöt ja pelaavat näitä pelejä.

Jos jokin asia on tylsä pakollinen tehtävä tai opittava tämä kehittää siihen aina jonkin leikin.



Tuota luovuutta voi käyttää hyväkseen opetellessa uusi tylsiä asioita. Siihen voi aina liittää jonkin leikin mukaan. Anna lastesi opetella asioita heidän tavallaan.

Jopa iät lähes täsmäävät. Ongelma näissä omaehtoisissa lapsissa on, että päiväkodissa ja koulussa ei suvaita lapsia jotka tekevät asiat aina omalla tavallaan. Eihän siitä mitään tulisikaan, jos 25 lasta ryhmässä toimisivat niin.



Kaksi lapsistani karttavat auktoriteetin tottelemista. Kaikki heistä välttelevät kilpailemista, koska pelkäävät epäonnistumista. Näinollen lähes kaikki ryhmäliikuntaharrastukset ovat mahdottomia.



Lapseni ovat eri asioissa lahjakkaita, mutta laiskoja.



Onkohan tullut harrastettua curlingia vai mitä?