Mies työmatkalle, jään kahdestaan lapsen kanssa, ahdistaa.

Sähän olet ollut yksinhuoltajana ja pärjännyt!

Kyllä tässä maailmassa pitää pärjätä yksin - toki apua pitää osata pyytää tarvittaessa.

Kyllä mä suositan sulle ihan terapiaa, musta toi ei ole enää tervettä.

menen lapsen kanssa AINA oman äitini luokse kun mies on pitkään tai lyhyenkin aikaa pois. Se että lapsen kanssa on todella raskasta kaksin jo aiheuttaa tämä, mutta myös se etten uskalla nukkua yksin. Välillä kärsin pakko-oireista ja ahdistus nousee erittäin voimakkaaksi. Olenkin päättänyt että olen äitini luona niin kauan kuin siltä tuntuu.

Kun olen yksin alan pelkäämään ihan ihmeellisiä juttuja tukehtumista, sydänkohtausta, tulppaa, suonen vetoa, putomista ja kuolemaa yleensä...



Me ei myöskään matkustella paljoa. Tunnen erittäin voimakasta turvattomuudne tunnetta jos ei ole tuttuja paikkoja ja ihmisä ympärillä.



Ja tämä teksi saa mut kuulostamaan ihan hullulta, mutta olen ihan normaali ihminen... :)

takia olen jäänyt lasten kanssa itse kotiin. Jännitti, mutta hyvin meni =).



Pidä kiinni rutiineista ja sillä päivät vierähtää jo melkein itsestään. Ja toivotaan hyvää säätä niin pääsette puistoilemaan.

Keksikää jotain erilaista tekemistä, ja jos on auto käytössä niin se antaa vähän lisää liikkumavaraa.

Käykää esim. ei niin tutussa puistossa, lounas Hesellä tmv., kyläilkää, käykää kaupassa yhdessä...

Miehesi on poissa vain pari päivää, hyvin se menee!

Ja nautit omasta ajasta kun lapsi nukkumass ja katsot just niitä tv-kanavia mitä itse haluat tai jotain leffaa, ja herkuttelet ;)

saan olla lasten kanssa rauhassa, tehdä juttuja, joista me tykätään ja ruokia, joista me tykätään ja illalla katsoa elokuvia, josita mä tykkään tarvimatta ottaa huomioon miestä ja sen vaateliasta (mut mun mielestä monesti huonoa) makua näiden asioiden suhteen.

Mutta, mun mielestä ei kuulosta ihan normaalilta ja aikuiselta, noi teidän pelkotilat. Olette varmaan aika nuoria. Äidin luokse ei valitettavasti pysty aina kipittämään turvaan, joten kannattaa miettiä myös muita vaihtoehtoja. Aikuisella tulee varmasti tilanteita, että on yksin. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu elämän varrella. Miehestäkään ei taida tuntua kivalta jättää pelokas vaimo ja lapset keskenään.

Olisi hyvä puhua jonkun ammattilaisen kanssa ja selvittää mistä moinen turvattomuus kumpuaa.

tässä on vähän samaa sävyä, kun että masentuneen käsketään ottamaan itseään niskasta kiinni. Kyllä minä tiedän pärjääväni. Kerroinkin tunteistani. Terapia ei tähän hetkeen auta, kun mies huomenna lähtee.

Sähän olet ollut yksinhuoltajana ja pärjännyt! Kyllä tässä maailmassa pitää pärjätä yksin - toki apua pitää osata pyytää tarvittaessa. Kyllä mä suositan sulle ihan terapiaa, musta toi ei ole enää tervettä.

Tuo nro 3:n ajatusmaailma kuulosti hieman tutulta, en kuitenkaan ole ihan niin "ongelmainen". Minullakin käy välillä mielessä, että jos vaikka minulle tapahtuisi jotain, esim. sairauskohtaus, niin miten lapselle kävisi. Ajattelin antaa veljelleni avaimen kotiimme hätätapauksia varten. Ja muutenkin sovin miehen kanssa, että joka päivä soitellaan, että kaikki on kunnossa.

-ap

mutta elämäähän tuo vain on. Mulla on 3 lasta, 7-1 v, mies tekee n. kerran kk työmatkan joka kestää noin viikon toiseen maahan, käyn itse myös lisäksi töissä. Kyllähän se lasten ja kodin yksin hoitaminen on vähän rankkaa, muttä päivä kerrallaan siitä selviää.

Itse asiassa koko elämä oli kaatua miehen työmatkoihin, vaikka ei niitä kovin tiuhaan edes ollut ja vain päivän kahden matkoja nekin harvat. Mutta kun menin töihin, lapset vähän kasvoivat ja alkoi tulla rutiinia yksin oloon, niin nyt sekin on ihan mukavaa olla itsekseen kun lapset nukkuvat.

noi pelothan on ihan järkeviä. Onhan se ihan totta että jos sulle ap sattuu jotain, niin lapsihan on ihan heitteillä eikä kukaan osaa auttaa, jos lähisuku ei asu samalla paikkakunnalla. Meidän naapuriin kuoli nuori, sosiaalinen ja pidetty ihminen sairauskohtaukseen ihan siksi että asui yksin eikä kukaan ollut soittamassa hänelle apua ajoissa. Ei sen jälkeen tuollaiset pelot tunnu ollenkaan naurettavilta tai epäterveiltä, kun tajuaa olleensa kymmenen metrin päässä tilanteesta tietämättä mitä asunnossa tapahtuu.



Mä olen tottunut hoitamaan lasta kuukausikaupalla yksin, ja mun mielestä on vain realistista ymmärtää kaikki riskit. Myös minä soittelen mieheni kanssa joka ilta, ihan siksi että kuullaan molemmin puolin että kaikki on kunnossa. Jos toinen ei vastaa, niin silloin ON syytä huolestua, tämä on meidän yhteinen sopimus, ja rauhoittaa mua aika lailla. Lisäksi:

-Hyvä ystäväni asuu tässä lähellä, ja mä tiedän että hätätilanteessa hän tulee kyllä auttamaan. Hänellä on lisäksi vara-avain.

-Mulla on aina kännykkä paikassa josta löytäisin sen paniikissakin, ja sen lisäksi vanha kännykkä rinnakkaisliittymällä laturin kanssa jemmassa, siltä varalta että jostain syystä en löytäis kännykkää hätätilanteessa.

-Ensiapukaappi on esimerkillisesti varusteltu jo ihan sen vuoksi, että mä en pääse hakemaan lääkkeitä mistään jos jompi kumpi meistä sairastuu

- yksi lähellä asuvista äititutuistani on samassa tilanteessa, ja meillä on sopimus että toiselle voi soittaa ihan milloin vain, vaikka keskellä yötä. Koskaan ei voi tietää esimerkiksi sitä, sairastuuko jompi kumpi meistä äideistä niin ettei pääse kauppaan, tai voi edes huolehtia lapsista.

- Ovi on tietenkin aina lukossa, enkä mä yksin ollessa tee mitään riskialtista. Koskaan en esimerkiksi yksin ollessani käytä koiraa ulkona metsäpoluilla tai muuten syrjäisillä alueilla.



Mä siis olen monella tavalla tosi varovainen. Kartoitan muutenkin kaikki kodin riskit, ja mietin miten toimia hätätilanteessa, missä on pääkytkin, mistä saan veden poikki, missä on sammutuspeite jne. Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautinkin lapsen kanssa kahdestaan olosta, vaikka miestä onkin hurja ikävä.

Silloin kun olin yh, lapseni oli liian pieni avaimen haltijaksi. Keksin kuitenkin keinon pitää avain mukana takuuvarmasti. Laitoin oven takalukkoon niin, että kotoa lähtiessä se piti sulkea ulkopuolelta avaimella, että sen sai kiinni.



Olen viime aikoina ollut todella saamaton monessa asiassa, passivoitunut kunnolla. Unen kanssakin on ollut vaikeuksia. Olen yrittänyt ajatella, että vain hyvä, että mies lähtee, on pakko ryhdistäytyä. Toivottavasti onnistuu. Mies on muutenkin ominut kotitöitä ja lapsen hoitoa, ehkä pakostakin, kun olen ollut niin saamaton. Onneksi on kesä, niin ulkoilu lapsen kanssa on helppoa ja paikallisbusseilla pääsee maksutta rattaiden kanssa minne vaan. Kyllä se tästä rutiiniksi muuttuu. Tosiaan esikoisenkin poissaolo vaikuttaa. Hän on todella mukavaa seuraa ja on avuksi monessa asiassa, kun harjoittelee kotitöitä. Ja mies on poissa vain kolme yötä kerrallaan.



-ap



p.s. Joku epäili minua nuoreksi. Esikoinen on 11 v. Jostain syystä parin viime vuoden aikana joku ihmeen epävarmuus on nostanut päätään. Lapsuuteni oli hieman haasteellinen, joten voihan olla, että jotain padottuja tunteita on lähtenyt liikkeelle. Terapia olisi kiva, mutta saako sitä julkiselta puolelta tällaisten asioiden takia? Yksityiseen ei ole varaa valitettavasti.

ettei ehdi edes murehtia mitään pärjäämisiä.



Meillä mies on ollut mm. 2 puolen vuoden jaksoa toisella mantereella ja kuitenkin pärjättiin 3 lapsen, koiran, työn ja huushollin kanssa. Muutenkin meillä ollaan molemmat matkustettu työn takia paljon, mullakin on parhaimmillaan ollut 120 matkapäivää vuodessa. Tsemppiä, kyllä se hyvin menee. Luota siihen että pärjäätte.