Lue keskustelun säännöt.
Pääseekö puolison ja/tai lapsen kuolemasta koskaan yli?
27.06.2010 |
Tuo on ehkä väärin ilmaistu, ei sitä varmaankaan koskaan unohda enkä tiedä pitääkö edes, mutta pystyykö elämään normaalia arkea.
Minä olen menettänyt yhden lapsistani ja mieheni ja pahin on jo ohi, mutta yhä välillä kaipaan heitä todella paljon ja on päiviä kun ei jaksais mitään ja toivoisin vaan voivani saada mieheni ja lapseni takaisin. Lisäksi tietyt tapahtumat/tilanteet tuovat mieleen joko lapseni tai mieheni tai molemmat ja sillon iskee taas ikävä. En tiedä onko tämä normaalia vai ehkä vielä surutyötä vai tällaistako tämä loppuelämä tulee olemaan.
Paljon on kyllä ollut myös niitä ilon hetkiä menetettyäni kaksi läheistäni, en siis koe ihan menneessä eläväni, vaikka eräät lähipiirissä näin tuntuvatkin ajattelevan.
Olen myös tapaillut erästä miestä ja tiedän pitäväni hänestä paljon (tunne on molemminpuolinen) ja myös lapseni pitävät tästä miehestä, mutta välillä poden voikohan sanoa huonoa omaa tuntoa, että olen löytänyt uuden ihastuksen.
Kommentit (23)
En ole menettänyt miestä enkä lasta, mutta jo ystävän menetys on jättänyt ison kolon elämään. On jotenkin tyhjä olo koko ajan.
Ystäväni kuoltua suremaan(??) jäänyt kihlattu paukautti naimisiin 3-4kk ystävän kuoleman jälkeen. Vuoden päästä kuolemasta hän sai jo lapsenkin vaimonsa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
erostakaan en pääse koskaan varmaan. Vuosia jo mennyt ja aina mietin, miksi suhde meni pieleen. Itse jätin miehen kylläkin ihan perustelluista syistä.
Nyt kuulin, että eräs puolituttu on menettänyt ainoan lapsensa itsemurhaan ja tätä asiaa olen miettinyt nyt koko päivän. Ei siitä varmaan koskaan yli pääse. Mutta ehkä asian kanssa oppii jotenkin elämään?
Kauhulla ajattelen myös sitä, kun vanhempani kuolevat tai joku muu läheinen - miten kestän?
En ole menettänyt miestä enkä lasta, mutta jo ystävän menetys on jättänyt ison kolon elämään. On jotenkin tyhjä olo koko ajan.
Ystäväni kuoltua suremaan(??) jäänyt kihlattu paukautti naimisiin 3-4kk ystävän kuoleman jälkeen. Vuoden päästä kuolemasta hän sai jo lapsenkin vaimonsa kanssa.
mieleen juttu Ville Pusasta Me Naisissa tms. Oli ehtinyt olla leskenä vain 1,5 vuotta ja muka ehtinyt siinä ajassa kyynistyä, kunnes "ihmeellisesti" löysi uuden rakkauden. Hohhoijakkaa.
Itse olen menettänyt lapsemme vauva-ikäisenä ja alkuun oli todella todella vaikeaa, mutta niin kliseeltä kuin se kuulostaakin niin aika tekee tehtävänsä. Välillä tulee toki surullisia hetkiä, mutta kun antaa surun tulla ja käsittelee sen siinä hetkessä niin on taas helpompi jatkaa hetken eteenpäin. Tuo on varmaan totta ettei siitä koskaan pääse kokonaan yli, mutta sen kanssa oppii elämään. Meistä jokainen lähtee täältä ennemmin tai myöhemmin ja sitä ennen täytyy yrittää pitää huolta läheisistämme ja nauttia elämästä. Meidän pikkuisen kuolemasta tulee kohta kaksi vuotta.
No mun mielestä lapsen kuolemasta ei kuulukaan päästä yli. Yli pääseminen tarkoittaa mun korvissa siltä, että kuolema ei enää haittaa.
Sen sijaan lapsen kuoleman kanssa oppii elämään. Se on mielessä, mutta ajan kanssa voi tuntea myös onnen ja ilon hetkiäkin.
Olethan AP Käpyn toiminnassa mukana? Se on tarkoitettu kaikille lapsikuolemaperheille.
Meiltä on myös lapsi kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ihan oikeasti kuulostaa hölmöltä sanoa ettei pääse jostain koskaan yli. Mielestäni niin sanoo ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokeneet mitään todella järkyttävää kuten oman lapsen kuolemaa. Kun siitä on vain PAKKO päästä yli ja jatkaa elämää jos on muitakin lapsia. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin selviytyä ja kestää. Minä olen siis edellisen viestin kirjoittaja.
olin itse silloin teini-iässä ja hän vähän nuorempi. Ehkä viisi vuotta meni, että joka päivä ikävöin häntä kovasti. Jäin ainoaksi lapseksi perheeseemme ja se oli kovin raskasta, minua suojeltiin liikaakin.
Nykyään tulee mieleen iloisia juttuja, joita yhdessä teimme tai hän teki. Kerron niitä mielelläni omille lapsilleni.
Suru on kuitenkin syvällä koko ajan, tuskin se koskaan sieltä häviääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja taapero (3v) loppuvuodesta. Heidän kuolemasta tänä vuonna aikaa 3v. Pakkohan se oli elämää jatkaa jo ihan muiden lasten takia, mutta se oli todella vaikeaa.
ap
se suru ja ikävä...miten siitä pääsee eroon?
Ei esim. halua koskaan uutta miestä, koska ei kykene unohtamaan...
ja sitten toisaalta - mielestäni vauvan kuolemasta on ehkä helpompi päästä eroon kuin isomman lapsen, koska vauvaa ei ole oikeasti ehtinyt kunnolla tuntea. Olenko väärässä?
Siltikin otan osaa kaikkien suruun, enkä vähättele missään nimessä vauvansa menettäneiden suruakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tässä on kai se, että mitä se ylipääseminen tarkoittaa. Omiin korviini se kuulostaa siltä, että tapahtuman ei pitäisi millään lailla enää haitata, vaan päinvastoin on hyvä asia. Minä olen päässyt hyvin yli siitä, kun silloinen poikaystäväni jätti minut 20 vuotta sitten. Tapasin sen jälkeen mieheni, joten onneksi koitui tuo silloin kovasti harmittava asia. Lapseni kuolemasta en osaa noin ajatella.
Minusta kuulostaa siltä, että jos on päässyt jostain asiasta yli, niin se ei enää aiheuta juuri mitään tunteita, siihen voi suhtautua välinpitämättömästi.
Meidän kuopuksen kuolemaan en osaa noin suhtautua eikä minusta ole tarpeenkaan. Lapsen kuolema on haava sielussa. Se ei ajan kuluessa enää vuoda verta, mutta siellä se edelleen on. Arpi välillä avautuu ja haava kipuilee.
Mutta toisaalta, meidän perheessä on myös hyviä hetkiä, koen iloa asioista. Meillä oli ihan mukava juhannus. Kykenemme kummatkin puolisoni kanssa työelämään, itse olen vielä johtotehtävissä, mieheni on vaativassa asiantuntijatyössä. Mutta ei kulu päivääkään, että en ajattele lapseni kuolemaa. Suru viiltää syvältä edelleen.
7
Lapsen ikä kuollessa ei juurikaan vaikuta suruun. Ainakin se on oma kokemus vertaistukitoiminnasta. Kun aikaa on kulunut, niin se suru on aika lailla samanlaista riippumatta siitä oliko lapsi kuollut kohtuun, 2-vuotiaana, 5-vuotiaana tai 15-vuotiaana.
Lapsen kuollessa yleensä sitä suree menetettyä elämää, elämä jäi liian lyhyeksi.
Oma kokemus on siis tämä, toki voi olla muitakin mielipiteitä. Mutta lapsikuolemaperheiden vertaistukitoiminnassa ei tunnu juuri olevan eroa sillä missä iässä lapsi kuoli.
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kun päättää päästä yli, pääsee kyllä. Siis jotkut jäävät roikkumaan suruun. Minä päätin, että elämä jatkuu ja käsittelin asiaa loputtomiin ammattilaistenkin kanssa.
Surua ei voi eikä saa paeta mutta vissi on että se hiipuu pienemmäksi ajankulun myötä ja olemalla rehellinen itselleen.
Päätin myös etten jää katkeraksi koska olen kasvanut katkeran äidin lapsena... Se on hirveää.
Onnellisuus on asenne ja sen pystyy saavuttamaan hirveimmissäkin kohtaloissa jos ei jää niiden vangiksi.
täysin samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa. Voi surra menetettyä lastaan ja olla silti iloinen muista asioista. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta niin se vain menee. Elämää on vain pakko jatkaa, välillä on niitä huonompia päiviä ja välillä parempia, kaikelle täytyy antaa tilaa ja oppia kuuntelemaan itseään. Murskaavaa surua ei voi kantaa koko ajan mukana, täytyy oppia irrottamaan surusta. Enkä oikeasti usko, että lapsen ikä vaikuttaa surun kokemiseen. Lapseni oli jo oma persoonansa vaikka olikin vielä vauva kuollessaan. Lapsen ja äidin suhde alkaa muodostua kuitenkin jo kohdussa. /6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutaman päivän ikäisen vauvan, että teini-ikäisen pojan ja kyllä on pakko sanoa, että ei niitä voi edes verrata keskenään:(
On se totta, että vauvaan en ehtinyt tutustua, kun taas pojasta niin paljon muistoja ja kokemuksia. Ja todella paljon pohdintaa, mitä olisi esim. voinut tehdä toisin jne...
Mutta moniko on kokenut itse nämä molemmat? onko samanlaisia tuntemuksia?
Olen siis menettänyt ensin 3kk ikäisen vauvamme (kätkyt-kuolema), sitten mieheni ja sitten 17v (ois täyttänyt 18v parin päivän päästä) teinin. Vauvan ja teinin kuolema kuin myös mieheni kuolema otti koville. En tiedä voiko vauvan ja teinin kuolemaa verrata, mutta teinin kanssa oli enemmän muistoja ja se ehkä teki siitä pahempaa, kait. Täysin murtunut olin kaikkien menetyksen jälkeen, teinin jälkeen ehkä siksikin enemmän, koska jäin aivan yksin.
Nyt minulla on uusi mies ja kolme lasta hänen kanssaan. Olen todella onnellinen, mutten koskaan unohda edellistä perhettäni ja vaikka heidän kuolemasta on jo vuosia niin ikävöin heitä yhä päivittäin.
muutaman päivän ikäisen vauvan, että teini-ikäisen pojan ja kyllä on pakko sanoa, että ei niitä voi edes verrata keskenään:(
On se totta, että vauvaan en ehtinyt tutustua, kun taas pojasta niin paljon muistoja ja kokemuksia. Ja todella paljon pohdintaa, mitä olisi esim. voinut tehdä toisin jne...
Mutta moniko on kokenut itse nämä molemmat? onko samanlaisia tuntemuksia?
Hei. Elämässä murheet ovat pieniä, jos niitä pitää keksiä ja miettiä etukäteen.Itsellä Claptonit eli poika kuoli viime vuonna. Ei siitä vaan toivu koskaan - ihan tiedoksi. Tänäänkin miehenä ja isänä olen itkenyt kaipausta ja ikävää. Nämä ovat oikeita murheita. Kavereita löytyy ja menee, mutta kuollutta lasta et saa koskaan takaisin - se koskee ja paljon
ja sen jälkeen leskeyden.
Hän sanoi että paljon kauheampaa oli tulla jätetyksi erossa, kuin jäädä leskeksi. Yhteinen elämä tuntui häväistyltä ja merkityksettömältä, mies siis löysi toisen 20v yhdessä olon jälkeen.
Kun hän jäi toisesta avioliitosta 5v jälkeen leskeksi, jäi kauniit muistot ja miehen 6kk kestäneen sairauden aikana he ehtivät puhua asiat selviksi.
Minä ajattelen että jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää että rakkaus loppuu aina kyyneliin, erossa tai kuolemassa. Naisella on aina suurempi riski olla se jälkeen jäänyt kyynelehtijä.
Lapsen kuolema tuntuu luonnottomalta ja minä olen myös sitä mieltä että siitä taitaa olla mahdoton selvitä, vaikka elämä ulkoisesti joskus jatkuisikin normaalina vaikkakin erilaisena.
Minä olen kokenut puolison, vauvan ja teinin kuoleman Olen siis menettänyt ensin 3kk ikäisen vauvamme (kätkyt-kuolema), sitten mieheni ja sitten 17v (ois täyttänyt 18v parin päivän päästä) teinin. Vauvan ja teinin kuolema kuin myös mieheni kuolema otti koville. En tiedä voiko vauvan ja teinin kuolemaa verrata, mutta teinin kanssa oli enemmän muistoja ja se ehkä teki siitä pahempaa, kait. Täysin murtunut olin kaikkien menetyksen jälkeen, teinin jälkeen ehkä siksikin enemmän, koska jäin aivan yksin.
Nyt minulla on uusi mies ja kolme lasta hänen kanssaan. Olen todella onnellinen, mutten koskaan unohda edellistä perhettäni ja vaikka heidän kuolemasta on jo vuosia niin ikävöin heitä yhä päivittäin.
muutaman päivän ikäisen vauvan, että teini-ikäisen pojan ja kyllä on pakko sanoa, että ei niitä voi edes verrata keskenään:(
On se totta, että vauvaan en ehtinyt tutustua, kun taas pojasta niin paljon muistoja ja kokemuksia. Ja todella paljon pohdintaa, mitä olisi esim. voinut tehdä toisin jne...
Mutta moniko on kokenut itse nämä molemmat? onko samanlaisia tuntemuksia?
päivittäin on mielessä tavalla tai toisella. Vaatteensa ja lelunsa ovat tallessa vieläkin en pysty luopumaan niistä.
Vieläkin suree. Sanoi ettei koskaan pääse siitä yli, mutta elämää täytyy yrittää jatkaa. Pääosin ihan normaalisti sillä näyttää elämä menevän, mutta toisinaan muistelee, suree ja haikailee