Lue keskustelun säännöt.
Lapsi terapiassa
20.08.2010 |
Minulla on herkkä ja omalaatuinen 7v. tyttö, jonka hurjat kiukunpuuskat ja huolet/pelot ovat huolestuttaneet sen verran, että hän aloitti nyt terapian yksityisellä, lapsiin erikoistuneella terapeutilla.
Onko muita joilla on kokemusta?
Alustava vastaanotto oli ilman lasta. Nyt lapsen ekan käynnin jälkeen on tosi positiivinen vaikutelma. Suurimman osan aikaa odottelin itse huoneen ulkopuolella, ja sieltä kantautui eloisaa rupattelua ja ajoittain nauruakin (en kuitenkaan kuunnellut mitä sanottiin).
Terapeutin ehtoihin kuuluu, että asiakas on lapsi itse, ja terapeutti ei siis tule rollimaan selän takana meille vanhemmille, mitä lapsi on kertonut. Sen verran hän supatti jälkeenpäin lapsen käydessä vessassa, että hänestä tyttömme on todella "poikkeuksellinen ihminen" - kiiruhti toki nopeasti lisäämään, että joka lapsi on tietysti aivan erityinen, mutta jotkut ovat vain ihan omaa luokkaansa ja että tyttöni oli kerta kaikkiaan jotenkin... Jätti sitten lauseen kesken, hymyili vain.
Ja sanoi vielä, että hänellä on tunne siitä, että käynneistä tulee olemaan lapselle hyötyä, että "tällä on paljon sydämellään". Tyttö ei itse halunnut paljoa puhua käynnistä jälkeenpäin (ja lupasin etten kysele, saa itse päättää minkä verran kertoo), mutta hän hyräili tyytyväisenä ja menee ihan mielellään uudestaan.
Itse olen vähän epävarma, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Suoraan sanottuna epäonnistumisen tunne kasvattajana vaivaa, kun täytyy turvautua ammattiapuun. Se on kai vain kestettävä?
Nyt palstaa lukiessa olen huomannut, että samantyyppistä käytöstä (esim. lapsi huutaa suutuspäissään haluavansa kuolla) on näemmä muissakin perheissä. Toisaalta itselläni oli lapsena paljon ahdistusta ja jälkeenpäin arvioiden pitkä ja raskas ilmiselvä lapsuusajan masennus, jolta omat vanhempani itsepäisesti sulkivat silmänsä - ja sitä virhettä en tahdo toistaa. Ennemmin sitten nielen oman syyllisyyteni ja hankin lapselleni apua.
Kommentit (14)
mikä hyvänsä, hän on nyt ihan selvästi oikeassa paikassa. Teet oikein, kun annat hänelle tilaisuuden saada huojennusta ja pystyt itse jättäytymään sen ulkopuolelle. Se on rakastavan vanhemman teko.
Koita päästä pois syyllisten etsimisestä, se on kuluttavaa ja ihan turhaa. Katso vain eteen päin. Palaatte menneisiin, jos ammatti-ihminen katsoo sen jostakin syystä tarpeelliseksi. Jos et itse kestä syyllisyyden taakkaa, mene omalle terapeutille. Anna nyt lapsellesi tilaisuus saada kaikki mitä vaille ehkä itse jäit lapsena. Tässä on tilaisuus kakaista sukupolvien (?) kierre.
Paljon voimia tulevaisuuteen! Ja paljon hyvää mieltä siitä, että kaikkien olo kevenee tämän myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lämmitti ja huojensi mieltä. :)
T: AP
tai mahdollista epäonnistumista.
Lapsesi taida jostain syystä olla kykenevä kertomaan asioistaan sinulle / teille.
Hyvä, että on nyt terapiassa ja varmasti tytölle hyvä asia.
Jos itselläsi kerta oli taipumusta lapsena jonkinlaiseen mielialahäiriöön(?), niin ehkä se on vaan periytynyt. Turha siitä siis on itseään piiskata. Hyvä vaan että hait apua.
Niin kuin muutkin ovat sanoneet, kyse ei ole sinun onnistumisestasi tai epäonnistumisestasi - ja jos haluat asian niin nähdä, niin olet ilman muuta onnistunut, koska osaat hakea apua lapsellesi.
Sinänsä minusta terapeutin kommentit tapaamisen jälkeen eivät kuulosta oudolta. Itselläni on myös herkkä ja monella tavalla haastava lapsi, ja olen sitä mieltä, että herkät ovat usein aivan erityislaatuisia ihmisiä monella tavalla. Näkevät maailman toisin kuin me tavalliset :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...päinvastoin osoittaa sinulta kasvattajana vahvuutta hakea lapsellesi ammattiapua tilanteessa jossa et katso itse osaavasi lastasi auttaa! Hatun nosto ja isot onnittelut! Moni vanhempi työntää tilanteessasi pään pensaaseen ja ummistaa silmänsä ongelmalta.
... joille terapia on hirmuinen mörkö. Niihinkin joskus, onneksi harvoin, törmää. Ehkäpä taustalla on häpeä omista mt-ongelmista, oma epäonnistunut lapsuuden terapia, tai jotain muuta. Mutta oikein mukava ketju tämä! Tsemppiä sinulle ap, ja koko perheellesi! Meidän lapsilla ei ole ilmennyt tarvetta tällaiselle, mutta elämässä voi tulla eteen mitä vain. Jos tarvetta joskus ilmenisi, etsisin ilomielin hyvän ammattilaisen lasteni tueksi, arvostaen sitä että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.
Erityisen surullista on, että tällaiset terapiaa pelkäävät jäykkämielet ovat helposti itse niitä, jotka eivät tarjoa lapsilleen tasapainoista, harmonista kotielämää, ja joiden lapset siis sitä tukea erityisesti tarvitsisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttö kävi terapeutilla siis syksyn mittaan viikottain puhelemassa yhteensä parin kuukauden ajan. Nostanpa tämän ketjun, jos jotakuta kiinostaa kokemuksemme!
Tämän terapian jälkeen käytös ja tytön mieliala on kohentunet aivan 100%.
Edelleenkään en oikein tiedä mistä siellä puhuttiin, vai puhuttiinko oikeastaan edes mistään tietystä yksittäisestä asiasta. Pari kertaa kävin ilman lasta, ja terapeutti antoi minulle ja miehelleni hyviä käytännön ohjeita ongelmatilantesiin.
Näistä tärkeimmät olivat:
1) lasten keskinäisiin riitoihin ei kerta kaikkiaan tule puuttua (tosin jos menee käsirysyksi, hedät tulee vetää erilleen toisistaan :D). Jos lapset tulevat valittamaan keskinäisistä riidoistaan, pitää toki kuunnella ja osoittaa myötätuntoa, tyyliin: "voi miten kurja että nyt on riita, kun äsken vielä oli niin mukava leikki kesken". Mutta konfliktinsa saavat oppia sopimaan itse. Terapeutin mukaan se on tärkeä taito koko loppuelämää varten, eikä vanhempien kannata ruveta tuomaroimaan tai syyllisiä etsimään, tai sille kränälle ei tule loppua vielä testamentinjaossakaan.
2) Positiivista palautetta tulee antaa KOKO AJAN, ihan niin paljon että tuntuu jo itsestäkin hupsulta - mutta vain aiheesta. Mutta niille aiheille täytyykin pitää sitten silmänsä auki, eli koko ajan kiinittää huomiota ihan kaikkeen, mitä lapsi tekee oikein. Terapeutti kertoi aiheesta tehdyistä tutkimuksista: suurin osa vanhemmista kokee kyllä kannustavansa lapsiaan paljon, mutta jos perheiden arkisia tilanteita videoidaan, on yli 90% lapsiin suuntautuneesta kommunikaatiosta ohjeita, nuhteita, kieltoja ja korjauksia. Ja se vähä kehuminen on liian abstraktia, sellaista "olet niin kiva lapsi/hyvä piirtämään" - lapsi ei saa siitä mitään irti sillä tavalla, että se ohjaisi myöhempää käytöstä. Terapeutti painotti, että kehujen tulee mieluiten olla mahdollisimman spesifejä ("olet värittänyt tosi tarkasti tuon talon katon, ja onpa tuolla koiralla hauska ilme" tai "hienoa miten olet laittanut kumpparit nätisti paikoilleen" silloinkin kun sadetakki lojuu lattialla...). Jos jotkut tilanteet aiheuttaat yleensä kahnausta - meillä nimenomaan liikkeelle lähtö aamuisin ja nukkumaan meno iltaisin - niissä täytyy olla erityisen tarkkana ja koittaa keksiä mahdolisimman paljon (aiheellista) myönteistä palatetta, tyyliin "hei vau, sulla on jo yksi sukka jalassa!" (vaikka tekisi mieli purputtaa siitä, että mitään muuta ei ole puettu päälle). Meillä se on toiminut ihan uskomattoman hyvin, lapset innostuvat suorastaan hurjiin suorituksiin, jotta kehut vaan jatkuvat. Kirjaimellisesti olen tullut aamulla valmiiksi katettuun pöytään jossa kahvikuppi odottaa höyryten. :D On toiminut siis ihmeen hyvin, tosin uskon että tää riippuu ihan tapauksesta/lapsesta/perheen dynamiikasta.
Itse sain terapeutilta kannustusta siitä, että olen hyvin huomiokykyinen äiti ja "näen lapseni sellaisena kuin hän on". Kenties terapeutti sovelsi siinä tuota kehumetodia siis minuun, heh.... :D Mieheni pyörittäessä arkea (minun ollessani töissä) tilanteet tosin karkaavat helpommin kädestä, hän kun tulee itse jäpätyskodista jossa kaikesta marmatettiin, ja se istuu näköjään tiukassa. Mies ei ole sillä tavalla introspektiivinen ihminen, niin että oman käytöksen muokkaus on ollut hänelle kovan työn takana. Enkä motkota siitäkään, vaan kehun silloin kun se onnistuu... :D
Mutta lapsen mieliala on siis nykyisin tosi positiivinen, kuolemisesta ei ole puhuttu, ne "pahat ajatukset" eivät häntä enää vaivaa ja jos hänellä alkaa kiehua yli, hän sanoo sen nykyisin ihan suoraan: "voi että mun tekisi mieli oikein HUUTAA ja LYÖDÄ kun olen niin turhautunut" sen sijaan että huutaisi ja löisi.
Siis erittäin myönteinen kehiyskulku koko meidän perheelle.
Näitä konkreettisia neuvoja tarvitaan aina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mukavaa luettavaa. Hienoa, että saitte apua ja siitä on ollut noin suuri hyöty!
Minun mieheni kuulostaa samanlaiselta kuin sinun miehesi ja mekin olemme nyt käyneet pari kertaa asioista puhumassa terapeutilla, mutta kuten kirjoitit, se jäpätystapa istuu tiukassa, joten tarpaia vielä jatkuu, seuraavat kerrat menemmekin yksinämme. Ja kaikille ammattiapua suunnitteleville tai miettiville - suosittelen lämpimästi.
nro 2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai niin, vielä yksi juttu, joka opittiin kaikki: tunteista ei toruta (tai rankaista). Siis lapsi saa olla vihainen, pettynyt, surullinen, vastahankainen, ujo, peloissaan, tms.
Usein vanhempi ylireagoi koska se lapsen negatiivinen tunne on niin vaikea kestää. Kun sitä niin TOIVOISI lapsensa olevan onnellinen, iloinen, rakastava ja/tai reipas, suhtautuu lapseen helposti kriittisesti silloin kun tämä ei sitä syystä tai toisesta ole. Mutta ne tunteet on vain sallittava lapselle. Kuten terapeutti sen sanoi, ne omat pettymyksen ja huolen tunteet on vain aikuisena kestettävä ja opittava kohtaamaan, ja kuitenkin vaan hyväksyttävä lapsi sellaisena kuin tämä on.
Sen sijaan ihan mitä tahansa KÄYTÖSTÄ - sitä miten ne tunteet osoitetaan tai puretaan - ei tietenkään tule sallia. Mutta nämä kaksi puolta, käytös ja tunne sen takana, täytyy siis erottaa toisistaan. Tunteen voi aina hyväksyä.
Terapeutti sanoi, että hän keksii usein joidenkin lapsiasiakkaidensa (ja näiden vanhempien) kanssa hyväksyttäviä tapoja purkaa vaikkapa suuttumusta. Vaikka niin, että hakataan pyyhkeellä sänkyä tai revitään vanhoa sanomalehtiä. Meille niistä yksikään ei tarttunut, vaikka lapsi kyllä kokeili muutamaa metodia. Mutta joissakin perheissä se kuulemma kyllä on hyvin näppärä konsti. Tosin tärkeää on, ettei se ole mikään vanhemman lapselle syöttämä juttu tyyliin: "tästä lähtien kun olet vihainen otat sit tämän pyyhkeen ja menet mätkimään sillä sänkyäsi", tai voi olla varma että sitä lapsi ei ainakaan sitten tee, kun on vihainen. :D Mutta että jos sen saa jotenkin ovelasti vaivihkaa ujutettua lapsen omaksi ideaksi... ja sallii sen sitten aina tarvittaessa.
Meillä on kuitenkin siis toiminut parhaiten se, että lapsi saa aina ihan vaan sanoa miten raivoissaan on. "Tekisi mieli purra," kuultiin monta kertaa alkuun. Siihen sitten opin vastaamaan suurin piirtein että "ai sä olet NIIN vihainen, hui!". Tai no toi kuulostaa feikiltä, mutta tarkoitan että sillai piti ottaa aivan tosissaan se tunteenilmaisu. Ja niin se sitten nopeasti rupesikin riittämään, eikä lapsen tarvinnut tehostaa sitä heittelemällä tavaroitaan tms.
joka tulee mieleen. Kiellettyjen listalle meni nopeasti sellainen "kiva juttu, MUTTA" -tyyppinen viestintä. Siis ei mitään sellaisia "rakastan sua tosi paljon, MUTTA" -tyyppisiä lauseita. Terapeutti leikkimielisesti oikein siteerasi englanninkielistä lausetta "everything before the BUT is bullshit", mikä tarkoittaa että jos heti sen positiivisen viestin perään tulee MUTTA, niin kukaan vastaanottaja - lapsi taikka aikuinen - ei usko sitä alkuosaakaan.
Eli omaan viestintään olen oppinut kiinnittämään huomiota tässäkin pikku asiassa. On vähän itselläni ollut nimittäin taipumusta tuollaiseen passiivis-aggressiivisuuteen. Tässä on itse siis saanut kasvaa ja muuttua.
Ja kiitoksia teille vastaajille palautteesta ja kannustuksesta! Varmaankin nää on asioita, joihin monet vanhemmat törmää ja joita joutuu pohdiskelemaan, tosin ehkä ei useimmat ihan niin hurjissa muodoissa kuin meillä vielä viime vuonna. Mutta toivoa siis on. Itse olen jo hyväksynyt sen ajatuksen, ettei omat rahkeet riittäneet, ja olen vain onnellinen siitä, että tilanteeseen saatiin parannus. Ja koen ainakin vastanneeni haasteeseen ja kasvaneeni vanhempana huomattavasti, mikä tuntuu saavutukselta jo itsessään.
parhaan mahdollisen teon ja etsinyt lapsellesi apua ja vieläpä kuulostaisi hyvin ammattitaitoiselta. Me olemme erilaisia persoonia ja jotkut lapset eivät pysty kertomaan meille vanhemmille murheitaan. Älä syyllisty tai murehdi epäonnistumista - päinvastoin.
Siskoni oli samassa tilanteessa 3 vuotta sitten ja nyt voin sanoa, että oli niin suuri onni, että löytyi oikea ihminen auttamaan siskontyttöä. Nyt 11-vuotiaana ei paremmin voisi mennä. Vielä edelleen tyttö ajoittain sanoo, että pitää päästä puhumaan ja sitten he menevät. Siskoni kävi itse myös pari kertaa yksin juttelemassa eri terapeutille niistä tunteista, joita tilanne herätti. Ehkä tekisi hyvää sinullekin.