Auttakaa! Mitä teen 1.5v kiukkukohtausten kanssa?

Puhelet rauhoittavasti ja puuhailet lähistöllä omiasi.

Turha yrittää kiukkuisen lapsen läheisyyteen tai ottaa mitään kontaktia.



Sitten kun lapsi on rauhoittunut, niin voit jutella lapsen kanssa.



Kannattaa pitää nyt puolensa noissa taisteluissa. Lapsi kokeilee rajoja ja nyt ne rajat kannattaa tehdä lapselle selväksi. Nyt se on vielä helppoa, kun lapsi on vielä pienikokoinen, eikä verbaliikka riitä vielä kovin kummoisiin sivalluksiin...



Siis vaikka se on mukamas helppoa, niin eihän se oikeasti ole. Raskastahan se on. Mutta tarkoitin, että myöhemmin sen kaikin puolin rankempaa...

3v ja 1v10kk juoksutetaan vauhdilla omaan huoneeseen ja huutavat siellä huutonsa ja tulevat sitten, kun ovat rauhoittuneet.



Ja toimii, kun antaa olla vaan.



Tietysti jos yksinkertaisesti menee niin yli, että huuto kestää ja kestää esim vaikka sen 15min (ja/tai enemmän) niin johan se on pakko rauhoitella. Ei hommasta muuten mitään tule.

Kiellät lasta tekemästä tuhmaa, niin miksi sun tarttee sitä paijata, antaa leluja, lässyttää?



Se teki väärin ja siitä lapsi saa tuohtua. Anna lapsen olla kiukkunen.



Eikä toi varmasti ollut tuhmuutta, vaan kokeilua. Ihan normaalia. Pistä pois kaikki tollaset. Hammastahnaa jos syö miltei koko tuubin niin hengenvaarallista.

kanssa oikein dramaattisia kiukkukohtauksia, makaa lattialla ja takoo nyrkeillä lattiaa ja kirkuu. Annan huutaa. Siitä se tokenee (ja taas 10min kuluttua yrittää samaa...)

mutta otan osaa, tiedän hyvin mistä puhut. Koti-ilta on tuntunut työvuorolta mielisairaalassa, kun 1v. ja 2v. raivoavat, kirkuvat ja hakkaavat päätä lattiaan. Parasta on vain mennä toiseen huoneeseen ja yrittää rauhoittua itse, ettei tule oltua liian kovakourainen.

Huomaa kyllä, että meidän tyttö kokeilee rajojaan. Olen kyllä itse syyllistynyt siihen, että annan liiaksi periksi enkä kestä katsoa pienen itkua. Täytyy nyt vähän kovettaa itseään ja antaa kiukkukohtauksien vaan tulla ja mennä ja yrittää antaa tarpeeksi rajoja ja rakkautta ;)

ap

älä anna periksi, vaikka rankkaa se on. Meillä kohta 2v. kiukkupoika. Siis pääsääntöisesti aurinkoinen ja aivan ihana (ihastuttaa olemuksellaan lähes kaikki vieraatkin ihmiset:), mutta sitten on toi täysin päinvastainen pimeä puoli. Meillä käyttää välillä myös hampaitaan(:



Meillä annetaan olla, ja jos menee aivan överiksi niin syliin voidaan ottaa. Tai sitten yritetään kääntää huomio muualle, se tepsii aika usein (ei kylläkään ole esikoiselle tepsinyt).



Jos tämä poika olisi esikoiseni, niin varmaan olisin aivan hukassa...

Miksi kaikki ovat sitä mieltä että antaa vaan itsekseen kiukuta ja olla niin kuin ei oliskaan?



Miltä se tuntuisi jos itseäsi kiukuttaisi jokin ihan älyttömästi ja naputtaisit siitä miehellesi, eikä se ottaisi kuuleviin korviinsa, jatkaisi vaan telkkarin katselua tai häipyisi paikalta? Ei välittäisi tippaakaan sinun tunteistasi?



Mulla on kaksi todellista kiukkupussia (tyttöä), joilla molemmilla tosi hankalat uhmaiät. Toisella paraikaa...huoh. On välillä kyllä tosi hermoja raastavaa, kun se kiukku puskee milloin mistäkin ihan järjettömältä tuntuvasta asiasta.



Nään asian kuitenkin niin, että lasta ei pidä jättää kiukkunsa kanssa yksin, vaan olla siinä lähellä. Jos ei anna ottaa syliin, niin muuten vaan olla lähellä ja kontaktissa. Sanoittaa sitä kiukkua: "Harmittiko sua ihan hirveesti kun et saanut tota hammastahnaa?" "Sillä ei voi ollenkaan leikkiä, se ei ole lelu." "Mikähän lelu vois olla kiva?" Huuto jatkuu...ainakin meidän tytöllä jatkuisi. "No tulipa sulle paha mieli kun et saanut sitä hammastahnaa, harmin paikka." "Mutta ei hammastahnaa, pitää keksiä jotain muuta." Huutohan jatkuu...



Lapsi luultavasti kiljuu ja sätkii koko ajan, mutta musta on tärkeää että aikuinen siinä juttelee ja sanoittaa sitä kiukkua, vaikka sillä ei olisikaan mitään vaikutusta. Tuollainen kontrollin menestys tuntuu lapsesta itsestään varmasti ihan kauhealta ja pelottavalta, kun tunteet on ihan uusia, eikä vielä ole mitään keinoja hallita niitä.



Mun mielestä ei ole ollenkaan olennaista se, että millä sen raivarin saa loppumaan, vaan se, että aikuinen on siinä vieressä auttamassa tuosta tunnekuohusta ohi, kesti se sitten lyhempään tai pidempään. Ja näyttämässä että tämä ei ole maailmanloppu, vaan se menee ohi, ja minä autan siinä sinua, koska välitän sinusta. Hyväksyn myös tuon kiukun, niin kauan kun se on vaan kiukkua (eikä esim. väkivaltaa.).



Se että on lapsen lähellä ja käyttäytyy empaattisesti, ei tarkoita sitä että pitäisi antaa tehdä jotain kiellettyä. Ei pidä antaa periksi, mutta ymmärtää lapsen harmin ja pettymyksen.



Esikoisen kanssa tein noin, ja nyt olen ihan yllätyksekseni huomannut, että jopa tämä 3-vuotias isosisko osaa lohduttaa pikkusiskoaan kiukun tullen: "Se menee ohi, ei mitään hätää, keksitään jotain muuta". Toki 3-vuotiaskin saa raivareita tuon tuosta, mutta osaa jo kuunnella puhetta kiukunkin keskellä, ja ottaa lohdutusta vastaan. Kiukkuisenakin tulee jo syliin, vaikkei pienempänä kelvannut.



Olen itse sen verran jäärä että jos olen jotain kieltänyt tai pidän kiellettynä, en periksi anna, vaikka huutoa jatkuisi koko päivän. Sen sijaan lohdutan ja selitän, enkä häviä minnekään. Joskus itsellä pinna lyhenee liikaa, enkä jaksa olla kärsivällinen ja empaattinen (karjahdan tms. muuta inhimillistä), mutta yleensä pyrin lohduttamaan ja sanoittamaan, vaikkei se lohtu heti kelpaisikaan.



Kovasti tsemppiä, uhmaikä on hermoja raastavaa...ootellaan vaan sitä murrosikää ;)

Miksi kaikki ovat sitä mieltä että antaa vaan itsekseen kiukuta ja olla niin kuin ei oliskaan?

Miltä se tuntuisi jos itseäsi kiukuttaisi jokin ihan älyttömästi ja naputtaisit siitä miehellesi, eikä se ottaisi kuuleviin korviinsa, jatkaisi vaan telkkarin katselua tai häipyisi paikalta? Ei välittäisi tippaakaan sinun tunteistasi?

Mulla on kaksi todellista kiukkupussia (tyttöä), joilla molemmilla tosi hankalat uhmaiät. Toisella paraikaa...huoh. On välillä kyllä tosi hermoja raastavaa, kun se kiukku puskee milloin mistäkin ihan järjettömältä tuntuvasta asiasta.

Nään asian kuitenkin niin, että lasta ei pidä jättää kiukkunsa kanssa yksin, vaan olla siinä lähellä. Jos ei anna ottaa syliin, niin muuten vaan olla lähellä ja kontaktissa. Sanoittaa sitä kiukkua: "Harmittiko sua ihan hirveesti kun et saanut tota hammastahnaa?" "Sillä ei voi ollenkaan leikkiä, se ei ole lelu." "Mikähän lelu vois olla kiva?" Huuto jatkuu...ainakin meidän tytöllä jatkuisi. "No tulipa sulle paha mieli kun et saanut sitä hammastahnaa, harmin paikka." "Mutta ei hammastahnaa, pitää keksiä jotain muuta." Huutohan jatkuu...

Lapsi luultavasti kiljuu ja sätkii koko ajan, mutta musta on tärkeää että aikuinen siinä juttelee ja sanoittaa sitä kiukkua, vaikka sillä ei olisikaan mitään vaikutusta. Tuollainen kontrollin menestys tuntuu lapsesta itsestään varmasti ihan kauhealta ja pelottavalta, kun tunteet on ihan uusia, eikä vielä ole mitään keinoja hallita niitä.

Mun mielestä ei ole ollenkaan olennaista se, että millä sen raivarin saa loppumaan, vaan se, että aikuinen on siinä vieressä auttamassa tuosta tunnekuohusta ohi, kesti se sitten lyhempään tai pidempään. Ja näyttämässä että tämä ei ole maailmanloppu, vaan se menee ohi, ja minä autan siinä sinua, koska välitän sinusta. Hyväksyn myös tuon kiukun, niin kauan kun se on vaan kiukkua (eikä esim. väkivaltaa.).

Se että on lapsen lähellä ja käyttäytyy empaattisesti, ei tarkoita sitä että pitäisi antaa tehdä jotain kiellettyä. Ei pidä antaa periksi, mutta ymmärtää lapsen harmin ja pettymyksen.

Esikoisen kanssa tein noin, ja nyt olen ihan yllätyksekseni huomannut, että jopa tämä 3-vuotias isosisko osaa lohduttaa pikkusiskoaan kiukun tullen: "Se menee ohi, ei mitään hätää, keksitään jotain muuta". Toki 3-vuotiaskin saa raivareita tuon tuosta, mutta osaa jo kuunnella puhetta kiukunkin keskellä, ja ottaa lohdutusta vastaan. Kiukkuisenakin tulee jo syliin, vaikkei pienempänä kelvannut.

Olen itse sen verran jäärä että jos olen jotain kieltänyt tai pidän kiellettynä, en periksi anna, vaikka huutoa jatkuisi koko päivän. Sen sijaan lohdutan ja selitän, enkä häviä minnekään. Joskus itsellä pinna lyhenee liikaa, enkä jaksa olla kärsivällinen ja empaattinen (karjahdan tms. muuta inhimillistä), mutta yleensä pyrin lohduttamaan ja sanoittamaan, vaikkei se lohtu heti kelpaisikaan.

Kovasti tsemppiä, uhmaikä on hermoja raastavaa...ootellaan vaan sitä murrosikää ;)

Olipa todella hyvin kirjoitettu, asiantuntevaa tekstiä ja hyviä neuvoja :) Lapsesi ovat onnellisessa asemassa, koska heillä on aikuinen vanhempana.

kympille ihan vain tiedoksi, että paremmin on meillä toiminut se, että on ensin rauhoituttu ja sitten käsitelty ne tunteet, koska silloin se on paremmin mennyt perille.



Ensin on mietitty, että mistäköhän suututtiin ja kun se on hoksattu niin sitten selitetty miksi asia ei mennyt niin kuin lapsi olisi halunnut.



Ja meillä on esikoinen paljon paremmin sitten jälkikäteen ymmärtänyt asian, kuin silloin kun on hirvee huuto päällä ja oot vaan vieressä seisomassa tekemättä mitään.



Vaikka lapselle on hyvä kertoa miksi harmittaa tai kiukuttaa - niin turhaa se on(ainakin meillä - en tiedä muilla) lapsen vieressä olla mölisemässä harmituksen syitä samaan aikaan kun lapsi huutaa kuin ammuttu ja huutamisensa takia ei kuuntele.



Meillä on ainakin ihan turha 3vuotiaalle puhua kiukun keskellä syitä kiukkuun. Kun ei kuuntele niin ei kuuntele. Ja kun on rauhoittunut niin sitten on helpompi selittää.



Että eiköhän se jokaisella ole oma tyylinsä hoitaa ja jokainen vanhempi tekee kuin parhaaksi näkee, vai mitenkähän se meni?



4

Itse lohdutan lasta, otan syliin (jos haluaa tulla) tai käännän huomion muualle.. Jos lapsi haluaa vain kiukuta lattialla, niin saatan todeta jotain esimerkiksi tyyliin: voi pikku muru, huuda niin paljon kuin jaksat, mutta et saa sitä leipäveistä, koska se on vaarallinen..



Minusta siinä kiukussakin on jotain todella suloista.. Pettymykset ovat niin kovia pienissä asioissa. :)

Hyvä että teillä on toiminut tuo :)



Meilläkin 3-vuotiaan kanssa puidaan monesti jälkikäteen asiaa, jos kiukku on ollut niin suuri, että äitiä ei vaan kertakaikkiaan jaksa kuunnella. Joskus 3v. sanookin että "äiti ole hiljaa ja anna mä rauhotun vähän". Heh. Kun noin hienosti osaa sanoa, niin tietysti annan rauhoittua, enkä ainakaan provosoi höpöttelemällä mitään ylimääräistä enää. Tilanteen mukaan, lasta kunnioittaen.



Meillä 3v. jo tietää että kiukku menee ohi, enkä häntä yksinään sen kanssa jätä, joten pidän hyvänä asiana että välillä itse osaa rauhoittua (vaikka olenkin samassa huoneessa), ja asia puhutaan sitten kun jaksaa jo jutella.



Tää pienempi, 2v. tuntuu taas tarviivan mut vielä siihen viereen auttamaan ja selittämään niitä tunteita, kun ne on vielä niin uusia ja hämmentäviä. Olen ihan varma että meidän 2-vuotias kokisi sen pienenä hylkäämisenä, jos pahan paikan tullen en välittäisi, vaan täyttäisin tiskikonetta tai passittaisin yksin omaan huoneeseen potemaan noita "ei-toivottuja-tunteita."



Tuli tässä mieleen, että 3 veen kanssa on toiminut hirmu hyvin myös se, että olen kertonut jonkun esimerkin omasta lapsuudesta (vähä tarinan tyyliin). Että minuakin pienenä kerran kiukutti se ja se niin hirveästi, että itketti ja harmitti tosi paljon ja pitkään, eikä mikään enää meinannut tuntua kivalta. Mutta sitten Mummi/Pappa lohdutti minua ja kaikki oli taas hyvin jne...



Kuullostaa monesta höpönlöpöltä, mutta koe että joskus on ihan hyvä laskeutua sinne lapsen maailmaan, ja yrittää ymmärtää mitä se lapsi kokee parhaillaan.

Jos lapsipsykologian guruja kuuntelee, niin lohduttaminen ja kiukun sanoittaminen on oikea tapa. Kai se kiukku yksinkin huutamalla loppuu joskus, mutta isojen tunteiden käsittely yksin on liian rankkaa pienelle lapselle. Lapsen kiukku on aitoa kiukkua, vaikka se aikuisesta johtuisikin mitättömästä syystä.

3v. poika, jolla nyt tullut uhma ja kiukku kun tulee niin hän haluaa syliin kun taas nuorempi 1,8v. on ollut alusta asti paljon temperamenttisempi ja saa nykyään kiukun mistäkin ja auttaa ei saa jne. niin tämän nuoremman kanssa menee paremmin kun antaa ensin kiukuta kiukkunsa ja sitten halitaan.



Esikoinen on jotenkin hassu niiden kiukkujensa kanssa.. yksi päivä hän söi aamupalaa ja aamusta asti oli vähän joku jurppinut, mutta ei mitään suurempaa. Kunnes yhtäkkiä alkoi kovasti itkemään kun söi. Ihan ilman mitään erityistä tapahtumaa tms. sitten kysyin, että mikä sinulle tuli? Niin poika vastasi, että kiukku! Sitten tuli halaamaan ja halittiin ja sanoin, että saa itkeä jos kiukuttaa ja tuntuu, että itku helpottaa. POika antoi pusun poskelle ja meni jatkamaan syömistä kuin mitään ei olisi tapahtuntukaan.

Käy kyllä kateeksi, että joku oikeasti noin jaksaa. Meillä on jäähy ja se on siinä. No 1,5v ei vielä jäähylle mene (sellainenkin kiukkuilija meillä on) mutta 3v uhmis jo joutuu. Selitän miksi joutui ja sitten kun pääsee selitän uudestaan...

Ja kymppi vastasi siis neloselle :)

Mutta täytyy siis korjata, että esikoinen on usein oikeesti niin tuittupää ettei ala kuuntelemaan, mutta kohta 2vee tyttö (se meidän keskimmäinen) kyllä juoksee vuoroin huoneeseensa ja vuoroin tulee halailemaan, että saa olonsa paremmaksi.

Joten tässä tarkemmin, kun miettii niin tyttö on siinä mielessä helpompi, kun on itse hoksannut että syliin tulemalla tulee parempi olo, kun taas poika ei vaan ala millekään ja täytyy aina odotella, että kiukku menee ohitse ja sitten selittää.

Joo. Näin sen täytyy olla. Hoksasinpa itsekin, kun näin tarkemmin aloin mietiskelemään. :)