Ystävistä

olen surullinen. Minulla on paljon ystäviä, jotka loppujen lopuksi taitavatkin olla vain kavereita. Mietin ja mietin, että onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei pidä yhteyttä.



Huomasin itse olevani lähes poikkeuksetta se, joka ehdottaa, että hei, mentäiskö leffaan, tulisitko lapsiesi kanssa meille leikkimään, lähtisitkö ulkoilemaan. Tai vain soittaa ja kysyy, mitä kuuluu. Minulla on tasan yksi ystävä, joka pitää yhteyttä myös minuun päin.



Minulla on suhteellisen hyvä itsetunto, minulla ei ole tarvetta väheksyä itseäni, mutta ei mitään tarvetta tuoda liikaa esillekään. Mutta tämä asia on alkanut vaivata mieltä, oikeasti. Mitä jos olen ihan kamala ystävieni mielestä? En valita, väheksy tai puhu vain omista asioistani, mutta mitä jos teenkin sitä huomaamattani. Mitä jos kaikki ajattelevat soittaessani, että voi ei taas se soittaa? Mitä jos soittelen liian usein? En päivittäin, enkä välttämättä viikottainkaan, joskus menee useitakin viikkoja. Mutta aina se vain olen minä joka ottaa yhteyttä.



Mietinkin tässä, että ei sitten. Ehkä olette kiireisiä, ehkä haluatte viettää vain aikaa oman perheen kesken, ehkä teillä on parisuhteessa ongelmia, ehkä olette uupuneita. Ehkä ette vain jaksa olla kiinnostuneita elämästä ympärillänne. Ehkä ette pitä yhteyttä muihinkaan ystäviinne. Tai ehkä ette vain pidä yhteyttä minuun. Kuka tietää. Mutta minä en enää jaksa olla se joka ottaa yhteyttä.