Keskivaikeasti masentuneet; kertokaa millaista arkielämänne on?

Mulla on masennuslääkitys ja pärjään hyvin. Ei masennusoireita siis tällä hetkellä. Työssäkäyminen itse asiassa on osa hoitoa. Se pitää kiinni elämässä ja tuo onnistumisen ja tarkoituksen kokemusta.

Olin pitkään tosi saamaton ja ahdistunut, erityisesti töissä istuin työpöydän ääressä ja kädet tuntui lyijyltä. Lopulta aloin nukkua huonosti ja menin siitä lääkäriin. Lääkärikäynti muuttui hysteeriseksi itkuksi vuosien patoumana ja sain kaksi viikkoa sairaslomaa ja lähetteen psykiatrille. Psykiatri kirjoitti ensin 2kk lisää ja toisella kerralla 4kk. Olen siis edelleen sairaslomalla. Mun kohdalla tätä tilannetta pahentaa, että olen raskaana ja tn. raskaus juuri laukaisi tämän kytevän tilan. Tämä romahdus tapahtui siis jotain rv. 5-6. Siksi kai sairaslomaakin, kun lääkityksiä ei kauheasti haluta käyttää ja mut pitää saada ehdottomasti kuntoon, ettei tule synnytyksen jälkeistä masennusta.



Eka kuukausi oli pahin. Istuin kotona itkuisena, yksinkertaiset asiat eivät jääneet muistiin. Neuvolassa ohje varata ultraan aika tuntui hirveän vaikealta ja kotona tuijotin lappuja, enkä muistanut yhtään mitään annetuista ohjeista. En todellakaan ollut työkykyinen. Teen henkisesti vaativaa työtä ja yhtäkkiä yksinkertaiset asiat tuntui monimutkaisilta.



Nyt olen ollut kotona pian 3kk ja alan mielestäni olemaan ihan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Voisin palata töihinkin, mutta kesälomat on vielä pitämättä ja ei kai työnantajakaan halua mua enää takaisin pariksi kuukaudeksi ennen äitiyslomaa.



Toinen ikävä piirre on häpeä. En kehtaa kertoa tästä sairaslomasta oikein kenellekään ja valehtelen mm. vanhemmilleni olevani töissä. Neuvolassa en ensin myöskään uskaltanut sanoa, koska pelkäsin, että meiltä huostaanotetaan vanhempi lapsi ja ties mitä kauheaa. *(suhteettomat pelot kuulemma kuuluu sairauteen) Psykiatri rahoitteli ja sanoi sitä, että meillä on täysin terve isä, itse olen suhteellisen järkevä vielä ja en käyttäydy vaarallisesti, niin pelko on turha ja joka toinen lapsi voitaisiin Suomessa viedä tuolla perusteella. Viime käynnillä sanoin varovaisesti asiasta terkkarille ja hän oli tosi symppis. Kehoitti ottamaan vaan kaiken tarvittavan hoidon ja sairasloman, ja käski pyytää sieltä apua, jos työterveyshuollossa lakkaa hoito.

Minullakin siis lääkärin mukaan "vähintään keskivaikea masennus". Työyhteisö oli todella sairas, ja siellä esiintyi työpaikkakiusaamista ym. Olin raskaana tuohon aikaan ja jäin töistä pois niin pian kuin oli mahdollista.



Niin kuin joku tuossa edellä jo sanoi, juuri toi saamattomuss ja käsittämätön väsymys on minullekin erittäin tuttua. Aikaisemmin hoidin asiani ja olin kohtalaisen aktiivinen, mutta pahimmassa vaiheessa en pystynyt yhtään mihinkään. Pöydillä oli kasvavia paperipinoja, lomakkeita jotka pitäisi täyttää, laskuja jotka pitäisi maksaa ym. En vain yksinkertaisesti selvinnyt arkielämän töistä. Jos tsemppasin, sain ehkä roskat vietyä ulos tai sängyn pedattua. Olin myös todella ahdistunut ja itkuinen.



Nyt lapsen synnyttyä olen voinut onneksi paremmin. Itse asiassa lapsi oli se syy miksi aloin raskausaikana hakea hoitoa itselleni. Tilanne oli niin kamala, että ajattelin, että minun on pakko hoitaa itseni kuntoon ennen vauvan syntymää.

Nyt lapsen myötä olen pysynyt hyvin elämässä kiinni. On vain pakko jaksaa. Toisinaan olen hyvin väsynyt (mieheni osallistuu kodin ja lapsen hoitoon hyvin vähän) ja suurin pelkoni on että tämä heijastuu lapseen. Toisinaan olen hyvin poissaoleva ja pelkään sen vaikutusta lapseen. Olen neuroottinen lapsemme kehityksen suhteen, ja pelkään jatkuvasti että hän ei saa tarpeeksi virikkeitä ja vuorovaikutusta.



Olen koko ajan käynyt neuvolassa tihennetysti (lapsi nyt kohta 10kk), missä olen saanut terveydenhoitajan kanssa puhua, jos olen sitä tarvinnut. He tietävät siellä tilanteeni, sillä psykiatri, jolla kävin, lähetti heille paperini. (Toisinaan kyllä pelkään että mulla on siellä joku hullun leima :( ). Tiedän myös, mistä saan apua, jos tilani yhtäkkiä heikentyy.

Olen koulukiusattu ja orpo taustaltani, varmasti vaikuttavat krooniseen masennukseeni (diagnoosi). Keskivaikeasta vaikeaan on hypitty, eroa en huomaa niissä koska joka päivä saa tehdä töitä sen kanssa että muistaisi edes mihin laski avaimensa puoli minuuttia sitten...kuulemma olen työkuntoinen, itse en ole samaa mieltä. Kaipaisin psykoterapiaa ja juttelua muutenkin mutta kouraan tungetaan vaan rauhoittavia.

opiskelut jäivät kesken. Valitettavasti en hakenut sairaslomaa, jos minulle olisi sitä kirjoitettu, olisi se ollut näin jälkikäteen ajateltuna vapauttavaa, koska silloin en varmaankaan olisi syyllistänyt itseäni kykenemättömyydestäni.yths:ltä kuitenkin suositeltiin yksilöterapiaa ja sen sitten aloitin.



Katsoin tv:tä ja luin kirjoja. Kaupassa en välillä kyennyt käymään (200 metriä), koin liian ahdistavaksi.Itku saattoi tulla jo menomatkalla. Jos pesin hampaat kerran päivässä sain olla itsestäni ylpeä. tiskit tiskaamatta ja käymättä suihkussa. Unettomuutta ja fyysisiä kipuja. Ja unohtelu oli sääntö eikä poikkeus, Minulla joka en ennen masennusta käyttänyt edes kalenteria, vaan muistin 20 tapahtumaa viikossa ilman sitä.



Pahinta oli jatkuva syyllisyys, huono itsetunto ja täydellisen arvottomuuden tunto koko ajan. Toivoin kuolemaa, koska muutakaan porttia en nähnyt. Otin kaiken paskan itselleni siis tyyliin: tehdaspalo Intiassa=minun syyni. Ahdistus oli myös päällä koko ajan. Raha-asiat välillä retuperällä, en jaksanut esim maksaa vuokraa, vaikka tilillä rahaa. Ja kirjastoista myöhästymismaksuja pilvin pimein, eihän kirjoja jaksanut palauttaa.



Suosittelen teille kaikille psykoterapiaa( niitä lääkkeitä unohtamatta). ja hakemaan sitä hoitoa heti nyt eikä kuten minä, vasta3-4 vuotta kärvisteltyäni. On minulla yhä masennustaipumus ja uusikin raskauden aikana, mutta tunnistin oireet ja sain hankittua apua. Itse olen käynyt monta vuotta terapiassa, nyt lopettelen.Aina ensimmäinen eikä toinenkaan ole se terapeutti, jonka kanssa synkkaa kaikkein parhaiten. Se on kuitenkin myös henkilökemiaa.



Nyt useampi vuosi ilman masennusta jopa niin, että teidän juttunne kuulostavat jo melkein saduilta. Vakityöpaikka ja ihana lapsi. Ja olen selvinnyt esim avioerosta ilman masennuksen uusimista!



Koska itse toivoisin, että minulle olisi aikoinaan kerrottu, että olen arvokas ja kaunis ja rakastettu ihminen, tahdon sanoa sen teille kaikille kärsiville:



Olet arvokas juuri sinuna juuri nyt. Olet kaunis ja rakastettu. Maailma olisi huonompi paikka ilman sinua.



Halaukset teille kaikille!

Aivan ihanaa luettavaa :)

Voimia tästäkin eteenpäin!

mutta en ola sairauslomallakaan, koska en ole kelan mielestä tarpeeksi sairas. Siispä elän mieheni siivellä.

mutta en ola sairauslomallakaan, koska en ole kelan mielestä tarpeeksi sairas. Siispä elän mieheni siivellä.

mutta en ola sairauslomallakaan, koska en ole kelan mielestä tarpeeksi sairas. Siispä elän mieheni siivellä.