Lue keskustelun säännöt.
Onko joku lapsistasi sinulle rakkaampi kuin toinen/toiset?
09.10.2009 |
Tunnetko samoin kaikkia lapsiasi kohtaan, vai onko joku muita tärkeämpi? Itse olen kokenut asian tabuksi, josta ei voi puhua ääneen.
Omalla kohdallani toinen lapsistani on minulle toista rakkaampi. En tietenkään ilmaise asiaa mitenkään lapsilleni. En suosi toista toisen kustannuksella.
Onko muita, jotka kokevat samoin?
Kommentit (48)
Rakastan kaikkia eri tavoin ja pyrin olemaan lapsille tasapuolinen.
Tiedän kuitenkin suhtautuvani kuopukseeni huolehtivimmin ja tämän kolmannen lapsen kohdalla hämmästyin siitä onnen ja ihmeen tunteesta, jonka koen tämän lapsen kanssa.
Esikoisen ja keskimmäisen odotukset olivat helppoja, ei mitään kummallista tai pelottavaa odotuksessa. Kuopuksen suhteen tilanne oli toinen. Raskauden puolivälissä minulla alkoi parin viikon voimakas verenvuoto ja keskenmenon pelko oli valtava. Raskautta seurattiin tämän vuoksi loppuun saakka tarkasti, ultrattiin moneen kertaan ja syykin verenvuotoon selvisi. Keskenmeno oli todella lähellä.
Tämän kokemuksen pohjalta suhteeni kuopukseeni on erilainen kuin kahteen ensin syntyneeseen lapseeni. Pidän kuopustani ihmeenä ja suurena lahjana vaikka kaikki lapseni ihania lahjoja ovatkin.
En kuitenkaan koe, että rakkauteni ensiksi syntyneitä lapsiani kohtaan olisi vähäisempää, kuin kuopusta kohtaan. Rakkauteni vain on kutakin lastani kohtaan erilaista, ovathan he kaikki ihmisinä erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kai tämäkin on sallittua?? siis ilman, että leimataan valehtelijaksi!
Ongelmasi on korkeintaan itsetuntemuksen puute... tai sitten ei sitäkään.
kai tämäkin on sallittua?? siis ilman, että leimataan valehtelijaksi!
Vaikka tyttäreni on maailman helpoin ja kiltein lapsi ja poikani taas vilkas jääräpää, niin en kyllä voi sanoa, että jompi kumpi heistä olisi rakkaampi.
Ajatuskin on minusta aika karmea, että rakastaisin sitä helppoa lasta enemmän tai että hankalamman lapsen rakastaminen olisi minulle jotenkin vaikeampaa.
Rakkauteni vain on kutakin lastani kohtaan erilaista, ovathan he kaikki ihmisinä erilaisia.
kunkin lapsen kohdalla, muttei missään nimessä vähäisempää! Ajatuskin on pelottava ja ymmärrän jos asia on tabu!
Jäin vain miettimään että jos äiti rakastaa jotain lasta vähemmän kuin toista, niin pakko sen on jollain tavalla näkyä/kuulua.. Ehkei äiti sitä näe, mutta lapsi kyllä näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kun joskus teemme lisää lapsia,nyt meillä ykis 5kk vauva että rakastanko heitä yhtäpaljon kuin tätä lasta. rakkauteni on ääretöntä tätä pientä vauvaani kohtaan,pystynö samaan toisen kanssa..tästä asiasta ei tosiaankaan puhuta ääneen..
mutta ovathan he omia persoonallisuuksiaan ja kummallakin on hyvät ja huonot puolensa. Tuo Titanic-vertaus oli kamala, koska en voisi päättää lasten kohdall; mielummin pelastaisin kummankin lapsen ja itse menehtyisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esikoinen on poika, villi ja hankala, vie paljon aikaa, mutta häntä ymmärrän parhaiten, osaan käsitellä häntä. Keskimmäinen on myös poika, meidän suloinen pallero, suklaasilmä, sosiaalinen, söpö, mutta erilainen kuin isoveljensä, jäärä, en tiedä miten lepyttää häntä. Nuorimmainen on tyttö, aivan eri luonteinen kuin pojat, tottelevainen ja kiltti. Yhtäkaikki: jokainen on erilainen, jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta koen rakastavani kaikkia yhtä paljon, joskin erilailla ja eri piirteitä heissä.
Jäin vain miettimään että jos äiti rakastaa jotain lasta vähemmän kuin toista, niin pakko sen on jollain tavalla näkyä/kuulua.. Ehkei äiti sitä näe, mutta lapsi kyllä näkee.
Koska koen huonoa omaatuntoa siitä, että en ole niin täysin hullaantunut tyttärestäni kuin pojastani, niin ehkä ylikompensoin asiaa kehumalla tyttöä enemmän, halaamalla häntä enemmän ja kertomalla useammin että rakastan häntä.
Pojan kohdalla nuo asiat ovat niin itsestäänselviä, että en tietoisesti niitä tee kovin usein. Tytön kohdalla kuin noiden asioiden teko on nimen omaan tietoista, pojan kohdalla enemmänkin tiedostamatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin vain miettimään että jos äiti rakastaa jotain lasta vähemmän kuin toista, niin pakko sen on jollain tavalla näkyä/kuulua.. Ehkei äiti sitä näe, mutta lapsi kyllä näkee.
Tasapuolisuuteen en koskaan pääse, koska toinen lapsista on todella vaativa ja toinen helppo. Helpompi lapsista on se, johon olen kiintynyt enemmän. Varmasti juuri tämän takia. Koen pikemminkin niin, että helpompi lapsista voi tuntea olevansa ei niin tärkeä, koska vaativa vie paljon enemmän äidin aikaa ja huomiota. Taustalla on tosin krooninen sairaus, jonka myötä vaativampi lapsi saa huomiota.
Aikuisina he sitten tappelevat keskenään, koska kokevat tulleensa eri tavalla kohdelluiksi. Jotenkin vaan pitäisi yrittää saada hoidettua asiat niin, ettäö tuohon ei päädyttäisi.
ap
Jollakin tässä ketjussa oli vasta yksi lapsi ja rakkaus siihen lapseen rajatonta, valtaisaa. Hän pelkäsi sitä, kykeneekö rakastamaan mahdollisia muita lapsiaan yhtä paljon.
Itsekin aikanaan keskimmäistäni odottaessani pohdin samaa asiaa. Rakkaus omia lapsia kohtaan on kuitenkin käsittämätön asia. Ennen lasten (useampien) syntymää ihminen (vanhempi) kykenee käsittämään rajallisia asioita ja määrää sillä tavoin, kuin matemaattisesti abstraktitkin asiat käsitetään; kaikella on jokin raja, johon se riittää. Rakkaus on kuitenkin tässä suhteessa rajaton, sen määrä ei ole vakio.
Nyt, kun minulla on kolme lasta (ja neljäs tulossa) en enää epäile, ettenkö rakastaisi tätä neljättäkin yhteälailla, kuin muitakin lapsiani. Rakkauden määrä kasvaa aina vain, luotan siihen.
Luota sinäkin siihen. Vanhemmuus muotoutuu luonnostaan uusiin uomiin aina uuden perheenjäsenen myötä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ollut minulle aina se "suosikki" ei tämä muulla tavoin juuri, kuin että jos pitää yksi ottaa johonkin mukaan niin kyllä hänet valitsen ja jos joku menee yökylään, niin hänta en mielellään anna.. Vaikka uhmis onkin niin minulle silti kaikkein rakkain.. En tiedä mistä johtuu, ehkä mulla on ollut pelko, kun paljon puhutaan,että keskimmäinen saa vähiten huomiota niin olen halunnut,että se ei toteudu meidän perheessä...
Pakko myöntää että rakastan jo syntynyttä lastani enemmän kuin tätä, mikä vielä on mahassa. Itsekin pohdin tuota että voinko rakastaa muita lapsia yhtä paljon kuin esikoista, mutta luotan siihen että voin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on tyttö ja poika. Poika on aina ollut mulle läheisempi, johtuen varmaan sen "helposta" luonteesta, poika hakeutuu lähelle, kainaloon jne. Tyttö taas on kovapäinen, ei niin läheisyydestä välittävä ollut aina, tietyllä tavalla todella hankala luonne. Mä olenkin joskus miettinyt että jos se ei olisi mun lapsi ja tutustuisin häneen vaikka työpaikalla, en välttämättä pitäisi hänestä ollenkaan. Me ei vaan jotenkin kohdata.
Nyt kun tyttö on vielä murrosiässä, asiat jotenkin korostuu potenssiin sata. Kauheita yhteenottoja.
No, rakastanko toista enemmän kuin toista, en tiedä? Ainakin mä rakastan molempia, poika saa useimmin mulle hymyn huulille, tyttö taasen raivarien partaalle, mutta se on se ikä!
Eli minulla vähän uudenlainen näkökanta asiaan. Olen nimittäin itse aikoinaan ollut se lapsi, jota äitini on vähemmän rakastanut ja olen sen kokenut läpi ikäni, yhä vieläkin. Kyllä sen lapsi huomaa, iän päivää. Olen usein ajatellut että olisi äiti ymmärtänyt jättää minut tekemättä. Minulla ei ole edes sellaista "äitisuhdetta". Anoppi on tärkeämpi kuin oma äiti. Olen aina ollut isän tyttö.
Nyt minulla on kuusi lasta ja ihan jokainen on sataprosenttisesti yhtä rakas. Se on ollut minun ehtoni lapsia suunnitellessa. Kukaan ei saa olla parempi, ketään ei saa lelliä. Olen sen itse niin katkerasti kokenut etten voi sallia vastaavaa koskaan omille lapsilleni. Olen koko ajan korvat höröllä kuka milloinkin vaatii rakkautta ja huomiota enemmän kuin toiset. Lapsilla on kausia jolloin sen rakkauden pitää näkyä paremmin kuin joskus toiste. Mutta samalta rakkauden pohjalta lähdetään jokaisen kohdalla.
Kyllä sitä rakkautta löytyy aina vaan uudellekin lapselle. Rakkaus muuttaa muotoaan kun lapsi kasvaa isommaksi. Kun lapsi on pieni vauva, rakkaus on aivan pakahduttavaa. Mutta se muuttuu erilaiseksi kun lapsi on esim kouluikäinen. Ei vähemmäksi. Ehkä sitä voisi verrata miehen ja naisen väliseen rakkauteen, ei sekään ole kymmenen ja 15 vuoden päästä enää niin hehkeää, mutta se on syvempää.
Edellinen kirjoittaja oli oikeassa ettei rakkaudella ole rajoja. Se pätee tässä asiassa.
ENkä halua syyttää teitä jotka tunnette rakastavanne toista enemmän kuin toista. Niin vain joskus käy. Mutta sen lapsi tietää, sen tietää nuori ja aikuinen.
Eli minulla vähän uudenlainen näkökanta asiaan. Olen nimittäin itse aikoinaan ollut se lapsi, jota äitini on vähemmän rakastanut ja olen sen kokenut läpi ikäni, yhä vieläkin. Kyllä sen lapsi huomaa, iän päivää. Olen usein ajatellut että olisi äiti ymmärtänyt jättää minut tekemättä. Minulla ei ole edes sellaista "äitisuhdetta". Anoppi on tärkeämpi kuin oma äiti. Olen aina ollut isän tyttö.
Siis että itse päätyisin tähän, ja toinen lapsistani kokisi näin. Tosin en usko, että omalla kohdallani on kyseessä näin räikeä eroavaisuus. Kaikessa toiminnassa pyrimme mieheni kanssa siihen, että molempia lapsia kohdellaan tasapuolisesti, rangaistaan ja kehutaan samoista asioista. Kumpaakaan ei suosita. Toinen vaan väkisinkin saa enemmän huomiota sairautensa vuoksi. Toivon totisesti, että toinen lapsista tajuaa ajan mittaan sen, että sisarus saa huomiota sairauden vuoksi, ei siksi että hän olisi tärkeämpi.
ap
mutta ihan mielettömän ihania. T.mummoäiti 39v.
kilttiä ja sopeutuvaista lasta on helpompi rakastaa kuin haastavaa ja uhmakasta lasta. MUTTA: minun mielestäni asia pitää vain ja ainoastaan nähdä niin, että jokainen lapsi on arvokas ja rakastettava. Hänen arvonsa ei perustu siihen, millainen hän on luonteeltaan. Ja vanhemman tehtävä on aikuisena ihmisenä YMMÄRTÄÄ tämä. Jos itse kokee, että rakastaa toista lasta enemmän, niin kannattaa kyllä aktiivisesti yrittää päästä tuosta ajattelumallista eroon. Miettikääpä nyt oikeasti asiaa. Lapsi on sinun omasi, vaikka hän olisi millainen tahansa. Meidän vanhempien tehtävä on kasvattaa ja rakastaa lapsiamme varauksetta. Ja minä uskon, että vaikka yrittäisi lapselta kuinka hyvin salata sen, että pitää toisesta enemmän, niin jollain tavalla lapsi sen kyllä aistii. Aivan varmasti. Ja mitä siitä seuraakaan...
lapsista voi olla rakkaampi.
Itse olin lapsena juuri se "jääräpää", joka jäi taka-alalle.
Koin, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin muita.
Uskon, että jääräpäisyyteni lopulta johtui siitä, että vaistosin olevani jollakin tasolla muita huononpi. Ajattelin, että koska minä nyt olen kaikkien mielestä se hankala jästipää niin olenpas nyt sitten oikein kunnolla. Se oli sellaista tietynlaista uhmaa sitä vastaan, että koin kohteluni epäoikeudenmukaisena.
Itselläni on nyt kaksi lasta ja en voisi kuvitellakaan rakastavani toista vähemmän kuin toista :(
Asiasta on monesti juteltu av:lla ja moni on tunnustanut näin tuntevansa. Sitten ketju on jatkunut tunnustajien haukkumisella, teilaamisella ja kauhistelulla.
Mutta kyllä, toinen lapistani on luonnostaan rakkaampi. Hän on se vaikea ja sairastellut lapsi, jonka kohdalla tunteeni menevät suurta vuoristorataa suuresta ärtymyksestä rakkauteen. Toinen sitten on rakastettava tavallinen tallaaja. Kiltti lapsi, jonka kanssa tunteeni ovat paljon tasaisempia. Ihana hänkin, mutta ei niin erityinen. Vuosien kuluessa rakkaus häntäkin kohtaan on kasvanut, mutta ei ole jotenkin niin luonnollista kuin sen toisen kanssa.
Lasteni paremmuusjärjestykseen tällä rakastamisella ei ole mitään yhtyttä. He molemmat ovat "hyviä" lapsia ja kovin omanlaisiaan. Mielestäni olen kohtalaisen tasapuolinenkin heidän kanssaan.