G: Kuinka pienten lasten yh pärjää

Isäänsä näkevät epäsäännöllisesti siten, että olen itse aina paikalla. Omaa aikaa ei ole paitsi esim. sellaisten lääkärikäyntien aikana, jolloin lapsia ei voi ottaa mukaan. Oma isäni tulee silloin avuksi. Lastenhoitajaa ei ole juurikaan varaa palkata, enkä kyllä ihan vierasta hoitajaa haluaisikaan, koska varsinkin tuo pienempi on arka tapaus. On ollut lähestulkoon koko elämänsä vain minun hoidossani.



Ihan hyvä on olla, tosin olisi ihanaa jos voisi keskittyä edes joskus vain yhteen lapseen kerrallaan, touhuta juuri hänen kehitystasolleen sopivia asioita. Ja olisi kiva siivota rauhassa. Kaupassakäynnit ovat hankalia, koska pitää kantaa niin paljon ruokaa + vaippoja + talous- ja vessapapereita sen ohella, että pitää pienimmäisestä huolta. Kaiken roudaaminen aina kotiin saakka on hankalaa, mutta kyllä siitä selviää.



Iltaisin on ehkä hieman yksinäistä, sillä meillä ei ole juurikaan tuttuja täältä, joita voisimme kutsua kylään (muutimme vasta) ja aina silloin tällöin mietityttää, miten jaksaisi taas seuraavaan päivään. Univelkaa olisi ihana nukkua pois.



Mitä mieheen tulee, hän haluaisi palata yhteen ja on moneen otteeseen ilmoittanut, että olemme hänelle tärkeintä maailmassa. Itse en häntä juuri kaipaa, sillä olemme todella erilaiset ihmiset elämäntyyliltämme ja arkea on vaikea sovittaa toimivaksi.



Pienempi lapsistamme ei isäänsä kaipaa, mutta isompi itkee välillä ikäväänsä. Iltasoitto puhelimella isille on aika tärkeä jokapäiväinen asia, joka ei saa jäädä välistä. Hänestä olen huolissani, sillä hänen elämässään on tapahtunut paljon mullistuksia eron seurauksena ja muutenkin jo toisen lapsen syntymän myötä. Välillä on vaikea yrittää tsempata lasten takia - tilaa surra ei ole, ei ainakaan lasten hereilläoloaikana. Vastuu heidän hyvinvoinnistaan painaa toisinaan vähän liikaakin, mutta yritän olla mahdollisimman hyvä heille, vaikka itsellä on vaikeaa.

Juuri tuota jaksamista mietin eniten. Haluan olla hyvä äiti lapsilleni, mutta entä sitten kun ei kertakaikkiaan jaksa, ja ainoa valo tunnelin päässä on juna... kun ei tuo sosiaalinen verkosto ole mikään ihmeellinen ja oma äitikin asuu kovin kaukana.



Lasten isä kyllä hoitanee kakaroita viikonloppuisin, mutta sekin pelottaa, että homma ei suju pidemmän päälle. Tai sittem uudet äitipuolet astuvat reviirilleni, mistä seuraa riitaa ja pahaa mieltä.



Pelottaa, että päätyy tilastoihin yhdeksi niistä äideistä, jotka ei jaksanut ja tekivät jotakin kamalaa itselleen ja/tai lapsilleen.

Ja voin sanoa ensimmäisen puolen vuoden olleen elämäni raskainta aikaa. Muistan iltoja kun tuntui että hengittäminenkin ottaa liikaa voimia, sattuu suorastaan... Siinä tuli käytyä niin suurta kriisiä läpi, jossa yhdistyi monta eri asiaa, ero, oma itsenäistyminen, huoli lapsesta ym. Jotenkin en koskaan vaipunut epätoivoon, koska ihan pohjalla oli tunne että täältä tullaan vain ylöspäin. Tavallaan myös eron jälkeen oli myös helpotus vaikean ihmissuhteen päättymisestä. Eli siinä tuli elettyä niin erilaisia tunteita ristiin ja rastiin.



Lapseni kyllä näki isäänsä ja vähitellen alkoi olla öitäkin isänsä luona, jolloin olin kyllä itse itkua vääntämässä, omasta ikävästäni. Isän ja lapsen välit ovat nyt todella ihanat, joten kannatti kyllä.



Meidän aikuisten välit olivat alussa todella huonot, mutta nyt reilun neljän vuoden jälkeen kanssakäyminen on asiallista ja pelkästään lapsen asioista puhumme. Siis välit kyllä paranivat aiemmin, ehkä eka vuosi oli huonoa aikaa. Emme ole vielä tavanneet toistemme uusia puolisoita, ehkä viimeistään lapsemme rippijuhlissa sitten ;) Mitenkään ikäviä kokemuksia ei ole uusista puolisoista puolin ja toisin kuitenkaan, itse asiassa heistä lapsi on saanut lisää turvallisia aikuisia ympärillensä.



Itselläni oli suuri tuki omat ja appivanhemmat ja muutama hyvä ystävä. Jos sinulla ei ole omasta takaa turvaverkkoa, ehdottaisin asian esille ottamista perheneuvolassa, lastenneuvolassa tms. tai sitten ottamalla yhteyttä paikkakuntasi yh-ryhmiin. Kannattaa olla ihmisten ilmoilla!



Yksi juttu tuli vielä mieleeni, alun vaikeuksien jälkeen olin jollain tapaa hirmu ylpeä minun ja lapseni pikkuperheestä, oli ihan oma arvokas elämänvaiheensa. Itselläni taloudellinen tilanne oli jopa parempi kuin ydinperheessä eläessäni, sillä eron myötä menin töihin ja omaa rahaa oli käytössä huomattavasti enemmän kuin kotiäitinä ollessani.



Niin, itse elän nyt onnellisinta aikaa elämässäni!

olihan se todella rankkaa, kun ei ollut edes ketään sukulaista, joka olisi koskaan suostunut auttamaan. Mutta kummasti ihminen vain venyy, kun on pakko. Toisaalta ei minulla ollut mitään vaihtoehtoakaan tilanteelle.

Kyllä jaksamista edesauttaa tuo tukiverkko. En tiedä, miten pärjäisi, jos sitä ei olisi. Tai kai sitä sitten vaan venyisi.



Suhteeni exään ja hänen uuteen vaimoonsa ovat todella hyvät. Ei ole ollut mitään syytä tapella. On asioita, joita kannattaa katsoa läpi sormien, silloin, kun lapsen turvallisuus ei siitä kärsi. Kyllä sitä varmaan riidan aikaiseksi saisi, jos niin tahoisi. Itse olin käynyt eroasiat NIIN moneen kertaan mielessäni läpi, että surutyö oli tavallaan tehty, kun erosimme lopulta.



Jälkiviisaana voisin sanoa, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä sen parisuhteen eteen. Ei ole kiva olla yksin lasten kanssa. Ja kynnys ottaa ketään uutta on todella korkea, toista se oli silloin, kun oli vastuu vain itsestä.



Rahallisesti tulemme ok toimeen. Siis se on totta, että ei minun tuloilla nyt matkustella, mutta meillä kaikilla on harrastukset, hyvät vaatteet, syömme hyvin jne.



Mutta tosiaankin, kyllä tässä olisi jo toista osapuolta ikävä...ei vaan ole sattunut kohdalle.



T. 2v4kk yh:na

siaalitoimesta.

Mulle on ollut ihan ratkaisevaa se, että vanhempani ovat auttaneet ja aluksi ystävätkin olivat tosi kultaisia ja auttoivat paljon. Nyt, kun lapsi on jo eskarissa, tuntuu, etten enää kehtaa kavereita vaivata ja heilläkin uutuuden viehätys laantunut. Nyt tosin olen ollut muutaman kuukauden avoliitossa ja yksinhuoltajuus siinä mielessä ohi, vaikka päävastuu onkin edelleen mulla.



Pyydä rohkeasti apua ja sekin auttaa, että suostuu tilanteeseen, eikä havittele vapaita viikonloppuja kovin usein, koska se on kuitenkin vaivalloista järjestää. Sen sijaan yrittää tehdä nykyolosuhteista mahdollisimman hyvät kaikille - jos ei enää pääse kyläilemään kuten ennen, kannattaa kutsua kavereita kylään - yksinäisyys on mulle ollut raskainta.

Yleensä nyrkkisääntönä on, että jos jostain uskaltaa puhua, sen ei tarvitse käydä toteen.