Elämäni kaamein kokemus.

Koin tänään elämäni kaameimman kokemuksen ja varmasti jokaisen äidin painajaisen. Oltiin neljän lapseni kanssa uimassa. Myös siskoni oli mukana kahden lapsensa kanssa. Lapset olivat uineet ja tehtiin lähtöä. Kaksi keskimmäsitä menivät vaihtamaan vaatteet ja jäin vielä nuorinta huuhtomaan hiekasta ja odottamaan kun vanhin sanoi pulahtavansa vielä uimaan.



Pojistani vanhempi vaihtoi vaatteet vikkelään ja kysyi voivatko istua laiturilla ja uitella jalkoja serkkupojan kanssa. Lupa tuli istua matalassa reunassa jossa ylttää hyvin jalat pohjaan ja tässä pojat istuskelivat. Toiseksi vanhin poika sai vaihdettua vaatteet ja olisi halunnut myös laiturille. Sanoin että ei mene kun on pitkät lahkeet (farkut) ja ne kastuvat jos istuu laiturilla.



Käännyin nuorinta kuivaamaan ja vaihdoin jonkun sanan siskoni kanssa joka oli naama lapsiin päin. Samassa vanhin poika huutaa että toka vanhin on hukkunut. Sännättiin siskoni kanssa juoksuun. Siskoni juoksi täydessä vaatetuksessa laiturille ja minä vielä uikkarit päällä säntäsin rantavedessä ja siitä uimasilleni poikaa kohti. Vesi oli sameeta ja välillä pojan pää ponnahti pintaan ja välillä taas vajosi näkyvistä. Siskoni hyppäsi laiturilta pojan lähelle veteen ja sai otteen pojasta mutta ei päässyt itse pintaan eikä saanut poikaa pintaan kun laiturin vieressä oli niin syvää että ei jalka edes hypätessä ottanut pojaan. Onneksi olin itse tässä vaiheessa jo vieressä ja sain pojan vedettyä pintaan ja hinattua rantaan. Siskokin onneksi pääsi pintaan ja laiturille omin voimin vaikka oli vetänyt vettä keuhkoon.



Poika oli täysin kunnossa eikä ollut ehtinyt edes vettä hörpätä. Ei ollut moksiskaan molskahduksesta. Sanoi että pidätti henkeä ja potki jaloilla ja käsillä. Valitti vain että meni vähän vettä nenään. Poika siis ei osaa uida mutta sukeltaa suht hyvin. Muutkaan lapset eivät tajunneet miten lähellä hukkuminen oli. Me aikuiset sen sijaan olimme todella järkyttyneitä. Loppu ilta menikin sitten vartioidessa lapsia haukan lailla metrin etäisyydeltä. Ja rannalta lähdettiin heti pois kun niin säikähdettiin.



Illalla lapset kinusivat että huomena pitää taas päästä rannalle. Sanoin että laitan kahluualtaaseen vettä mutta rannalle ei mennä. Nyt tuntuu että en enää koskaan uskalla noiden kaikkien neljän kanssa yksin lähteä rantaan jos jotain käy jälleen. Kamalasti myös syytän itseäni siitä että laskin vanhimman pojan laiturille kun olisihan se pitänyt tajuta että nuorempi menee sinne perässä heti kun silmä välttää. Toisaalta taas pitäisi rantaan mennä jotta oppisivat kaikki kunnolla uimaan. Vaan sitä pyörii päässä mitä kaikkia pieniä mutta kohtalokkaita virheitä sitä voi sitten jatkossakin tehdä. Tuntuu että pitäisi pitää lapset koko ajan neljän seinän sisällä tai hihnalla kiinni itsessäni jotta ei pääse mitään pahaa tapahtumaan. Saa nähdä miten tästä järkytyksestä selviää vai selviääkö.