Millaiset välit teillä on äiteihinne?

emme läheisiä. Käyn lasten kanssa häntä tapaamassa 1-2 kuukauden välein. Soitellaan vain, jos on jotain tärkeää asiaa.



Mitään riitaa tai vastaavaa meidän välillämme ei ole koskaan ollut, mutta emme ole ikinä ollut läheisiäkään.



Harmittavaa, kun olisin aina halunnut lämpimän suhteen äitiini.

Viime vuosina äiti on joutunut olemaan huolissaan mun terveyteni takia aivan liikaa, mutta samalla meidän välit on lähentyneet hurjasti. Olemme yhteyksissä viikon aikana useamman kerran, autamme toisiamme parhaan kykymme mukaan. Lomailemme ja vietämme muutenkin aikaa paljon yhdessä.



Myös mieheni pitää äitiäni enemmän ystävnä kuin anoppina, joten yhteydenpito on senkin takia helppoa ja mutkatonta.

Tunnen aina pienen kateuden piston kun kuuntelen, kuinka ystäväni ovat tehneet milloin mitäkin äitinsä kanssa tai kuinka he aina "hädän hetkellä" soittavat äidilleen. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista suhdetta äitiini, en tiedä mistä johtuu, mitään tiettyä syytä siihen ei ole, mutta en ole koskaan halunnut päästää häntä erityisen lähelle ja joskus jos olen yrittänyt, hänkään ei ole tuntunut sitä haluavan. Toivon sydämestäni että oman tyttäreni kanssa tulee olemaan toisin.

eli varsin hyvät, muistoissa.

Toki arvostan lämmintä ja avointa suhdetta, mutta välillä tuntuu, että "joudun" tekemään äidille tiliä elämästäni liikaakin.



Vuosien varrella vain on muodostunut se asetelma, että puhumme asioista hyvin avoimesti. Viime aikoina on ruvennut tuntumaan, että haluaisin myös omaa elämää, jota ei tarvitse aina jakaa äidin kanssa. Asetelmaa on kuitenkin vaikea muuttaa, koska kohta äiti alkaa ihmetellä mikä on vialla, kun en puhu hänelle.

Auttaa lasten hoidossa ja tukee vaikeissa päätöksissä. Mieheni on paljon työn takia poissa ja matkoilla, joten äidistäni on tullut melkein jo kakkosvanhempi lapsillemme.

Soitellaan ehkä kerran parissa kuukaudessa ja nähdään kerran vuodessa. Asuu n. 500 km päässä, joten ei tule useammin käytyä. Äiti on ihan mukava tyyppi mielestäni, mutta meillä nyt ei ole koskaan syntynyt luontevasti sellaisia välejä, että kertoisin hänelle kaikenlaista henk.kohtaista.

olemme pienten lasten vanhemmat ja välit mitä mahtavimmat! Hoidetaan lapsiamme välillä ristiin mistä on molemmille suuri apu:) Minulla tosin 2vuotta nuorempi lapsi.

jota toisaalta kadehdin, mutta toisaalta en voi ymmärtää. En voi kieltää, eikö minullekin kelpaisi äiti, joka hoitaisi paljon lapsiani, tukisi henkisesti jne. mutta kun sellaista ei koskaan ole ollut, toisaalta tuntuu todella oudolta, että aikuisena olisi noin riippuvainen vanhemmastaan..



4

Hän on selväjärkinen ihminen, miellyttävää seuraa ja paras äiti ja mummi mitä toivoa saattaa.

meillä pojalla samoja erityisongelmia, kuin veljelläni on ollut, ja toisaalta olemme molemmat äitini kanssa myös ammattilaisia lasten ongelmien kanssa, joten tuntuu kuitenkin, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa, että puhumme paljon. Ikäänkuin saan tietää, mitä ehkä ajattelisin jälkeenpäin jostain erityislapseni aknssa toimimisesta, koska äitini on ollut samassa tilanteessa aikoinaan. Me molemmat esim saattaisimme ajaa muuten liian jääräpäistä rajojen laittoa, ellei äitini olisi jälkikäteen nähnyt, että joissain tilanteissa herkempi ja sallivampi linja olisi voinut olla veljelleni parempi. Koetetaan sitten olla hellempiä minun pojalleni.

Äitini on oman kommenttinsa mukaan kasvattanut itse omat lapsensa ja olettaa minun tekevän samoin. Tapaamme muutamia kertoja vuodessa, silloin kuin hänelle sopii. Puhelimessa puhumme kerran kuussa tai harvemmin eikä äitini tiedä tai ole kiinnostunut meidän elämästämme. Jossain vaiheessa kaipasin läheisempää suhdetta, nykyään olen "hyväksynyt tilanteen". Mutta en aio pakottaa omia lapsiani aikanaan vanhainkotiin katsomaan isovanhempia, jotka eivät heistä ole olleet tippaakaan kiinnostuneita.

tavataan useamman kerran viikossa, ja lastenhoito järjestyy aina kun tarvitsee. Muutoinkin apuun voi luottaa puolin jos toisin.