Onko vanhemmista irtaantuminen muille yhtä vaikeaa?

Meillä on pitänyt olla aina ylijärkevä ja kylmä realisti, mielellään vähän inhorealistikin. Oli hienoa aina sanoa ääneen mahdollisimman raa´asti se mitä myöhemmin opin kohteliaisuissyistä pitämään sisälläni. Jokaiseen asiaan tuli reagoida välinpitämättömästi ja olla kaikkien tunnereaktioiden yläpuolella. Ja vielä ylpeä siitä.

lienee ihan liian rajua pistää välit kokonaan poikki. En osaa ollenkaan puolustautua, joten jos tässä joku keskustelu äidin kanssa olisi paikallaan, äiti todennäköisesti talloisi minut alleen, mitätöisi tuntemukseni enkä saisi sanottua mitä ajattelen, tulisi vain sananpuolikkaita ja änkytystä... Tätä on testattu...



ap

Toista ei voi muuttaa, joten tuskin keskustelullakaan saat äitisi yhtäkkiä oivaltamaan ja perääntymään epämiellyttävässä käytöksessä. Sanoisin, että määrittele itse nyt kaikessa rauhassa yksin, miten paljon haluat elämästäsi äidillesi antaa. Mitä asioita kerrot, mitä et, koska kerrot, miten laajasti jne. Ala sitten toteuttaa suunitelmaasi. Jonkinlainen etääntyminen on varmaan välttämätönt. Älä siis kerro jonkun projektin joka vaiheesta äidillesi. Kerro vaikka vain jälkeen päin, että " hain sitten uutta työpaikkaa kun vanha rupesi tökkimään ja sainkin paikan ja olen viihtynyt siellä nämä ekat viikot tosi hyvin" .

Kohteliaisuussyistä tavataan silloin tällöin. Ei missään nimessä edes joka kuukausi vaan tyyliin jouluna ja juhannuksena. Ei pitkiä vierailuja silloinkaan.



Äitini on hyvin dominoiva kontrollifriikki. Haluaa, että kaikki toimivat hänen tahtonsa ja suunnitelmiensa mukaan. Ei sovi minulle. Joskus yritin suoraan keskustella hänen kanssaan ns. nostaa kissan pöydälle. Vaan sain vain kuulla olevani väärässä, mikään tuntemukseni ei pidä paikkaansa jne. Nyt sitten vaan pidän etäisyyttä ja annan kaikkien huomautusten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Minun äitini on myös etäinen ja ylimielinen ja tietää kaiken minua koskevan aina itseäni parhaiten. Hän ei ole kiinnostunut elämästäni ainakaan positiivisessa mielessäni, mutta suuttuu näyttävästi, jos en tilitä jokaista käännettä ensimmäiseksi ja vain hänelle. Itse hän ei välitä esim sukulaisten seurasta, mutta minäkään en saisi olla yhteyksissä heihin " hänen ohitseen" .

Elän tismalleen samanlaisessa tilanteessa, molempien vanhempieni kanssa. He olettavat minun olevan samanlainen kuin lapsena/teininä eivätkä tajua minun kasvaneen aikuiseksi jo aikoja sitten. Isän kanssa olen hyvin vähän tekemisissä, äitini kanssa hieman enemmän. Äiti on hyvin hankala ihminen, joka muuttuu heti marttyyriksi kun hänelle jostain sanoo.



En tiedä, mitä tässä voisi tehdä. En jaksa enää. En voi sanoa pitäväni kummastakaan vanhemmastani juurikaan. Helpompaa olisi elää ihan omaa elämää.

toisemme " uudelleen" , jolloin molemmat ovat aikuisia. Ja ihan hyvin menee, toisaalta olemme lähinnä puhelinyhteydessä ja näemme vain 2-4 kertaa vuodessa (välimatkaa niin paljon).

Minäkään en mielellään saisi olla muiden sukulaisten kanssa tekemisissä, jos hänkään ei ole. Ja aina samaan aikaan :)



Kyllä hän on huomannut ja välillä tulee valitusta siitä, että ei olla tekemisissä enempää. Sanon vaan, että on niin paljon tekemistä ja kiirettä, enkä välitä huomautuksista. Ja toisaalta silloin kun tavataan, jaksan sen hetken olla tuohtumatta. Jos keskustelu alkaa kääntyä taas manipuloivaksi, vaihdan tyynesti puheenaihetta.



Lasteni asioihin en myöskään anna sekaantua. Sekin on jo koettu. Minä yritän vahvistaa omieni itsetuntoa sen verran, että he ymmärtävät toimia ja tehdä valintansa ITSE ja vaikka äitini sanoisi mitä, tärkeintä on heidän onnellisuutensa. Lapseni ovat jo niin isoja, että esim. heidän koulutushaaveisiinsa on heitetty äitini puolelta kylmää vettä :/

Mutta hyvä, jos teillä on toiminut noin hienosti. Minäkin kyllä riuhtaisin itseni irti kotikotoa jo 18-vuotiaana, mutta eipä se äitini käytökseen ja asenteeseen ole mitenkään vaikuttanut.



t. 7

EN pidä äidistäni oikeasti ollenkaaan enkä pidä itsestäni hänen seurassaan. Olen paljon mukavampi ja rauhallisempi ihminen kun en näe äitiäni paljonkaan... Aika surullista!



Minulle on tullut suuri ÄITIKRIISI sen jälkeen kun sain lapseni. Olen jo 36-vuotias mutta mietin näitä asioita ajoittain paljonkin. En haluaisi että omat lapseni ajattelisivat minusta näin kun tulevat isoiksi:((.

Häpeäkseni huomaan salailevani äidiltä asioita joista hän ei pitäisi, kuten juuri tiettyjen ihmisten tapaaminen, lastenhoidossa joku juttu tai jopa puku jonka laitoin juhliin. Kai sitä pelkää menettävänsä äitinsä rakkauden ellei alistu hänen dominointiinsa. Vastaan olen kyllä sanonut, mutta en tarpeeksi. Hajurakoa pitäisi ottaa lisää!

Eli olet kohtelias ja miellyttäv, kuten kelle tahansa vieraalle, ja nimenomaan vieraalle.

Minä tein sen, mitä itsekin olet pohtinut, eli laitoin välit poikki äitiini. Tiedän, kuulostaa rajulta, mutta jotenkin en vaan pystynyt enää edes olemaan hänen seurassaan, ilman että minua alkoi ahdistaa. Tämä tosi tapahtui kauan sitten vähän yli 20-vuotiaana. Nyt olen 30 ja edelleen pahinta mitä joku voisi sanoa minulle, on että muistutan äitiäni jossain suhteessa. Luonteeltani olen onneksi tosi erilainen ja kaikki valinnat elämässä olen tehnyt eri tavalla kuin hän. Ulkonäköäni olen muokannut sen verran, että olen käynyt nenäleikkauksessa ja suurennuttanut ylähuultani, jotta muistuttaisin äitiäni mahdollisimman vähän. Myös hiusteni väri ja tyylini on täysin erilainen kuin hänellä. Olen aina pitänyt itseni tosi hoikassa kunnossakin sen voimalla, että äitini on hieman pyöreä, enkä halua tässäkään asiassa muistuttaa häntä.

Minäkin salaan äidiltäni asioita, joissa ei oikeasti ole mitään salattavaa, mutta joista tiedän, ettei hän hyväksyisi. Jos teen jotakin eri tavalla, kuin hän on sen ajatellut, suhtautuminen on syyttävää. En jaksa kuunnella sitä. Tästä johtuukin varmaan se, että olen koko ikäni tuntenut syyllisyyttä milloin mistäkin. Jo lapsena tuli aina syyllinen olo jos oli ollut hauskaa jossain ,esimerkiksi kaverin synttäreillä.



Usein tulee valitusta siitä, että emme lasten kanssa käy heillä riittävän usein. Mutta välillä se tuntuu niin vaikealta, kun joka kerta ahdistun niin paljon. Silti tunnen yhä, että minun olisi raportoitava hänelle kaikesta ja saatava hänen hyväksyntänsä ennen kuin voin tehdä päätöksiä. On hyvin vaikeaa päästä eroon siitä tunteesta.

Salailen asioita äidiltäni mm. sitä jos on tullut hankittua jotain. Hän kuitenkin tuomitsee asioita niin herkästi enkä jaksa puolustautua.



Eli en kerro enää niin paljon äidilleni vaan pidän vähän etäisyyttä.



14

näkee äitinsä vain yhtenä ihmisenä muiden joukossa. Niin kauan kuin äidin mielipiteet tuntuvat sinusta hirveän tärkeiltä ja hänen paheksumisensa loukkaa syvästi, olet vielä kiinni hänessä etkä täysin itsenäistynyt ja aikuistunut. Minusta välien poikki laittaminen ei ole vielä itsenäistymistä (vaikka varmaan joskus ihan oikea ratkaisu onkin, jos äiti-suhde on todella pielessä). Se että ei kestä jotain ihmistä ollenkaan, kertoo että se ihminen sinulle todella tärkeä ja merkittävä - yhdentekevien kanssa jaksaa silloin tällöin olla tekemsisissä vaikka ne sanoisivat mitä.



Jos on ollut tiivis äiti-suhde ja äiti on hyvin dominoiva, itsenäistyminen on pitkä ja vaikea prosessi. Ja se on nimen omaan sinun prosessisi: äitisi ei tuosta enää pakjon muutu, mutta oman asenteesi ja käytöksesi muuttumisen myötä, hänenkin käytöksensä voi muuttua. Opettele tekemään omat päätöksesi miettimättä, mitä äiti tästä sanoisin. Opettele sanomaan äidillesi " Minä valitsin näin ja olen tyytyväinen" . Opettele kertomaan asiat ilmoitussasioina, ei kysymyksinä tai hyväksynnän pyyntöinä. Käyttäydy itse aikuisesti, nin vähitellen suhteenne kehittyy kahden aikuisen suhteeksi.