Oonko turhan sentimentaalinen äiti? Mua niin alko itkettää lapsen suru, kun ilmapallo hajosi...
Vastaavissa tilanteissa mä jotenkin aina eläydyn turhan vahvasti siihen lapsen tunteeseen. En varmaan ole silloin se vakaa lohduttaja, mikä äitin pitäisi olla. En mä nyt siinä ala pillittämään, mutta kuitenkin...
Kuinkas epänormaalia tällanen oikein on? Pitäiskö mun jotenkin tietoisesti alkaa välttämään tällasta tunteilua.
Kommentit (4)
lapsi kokee tehneensä jotain väärin, kun saa äidin itkemään tai pois tolaltaan. Lapsi syyttää aina itseään, tiedä se.
" vähäpätöisistä" asioista. Ottaa sydämestä, kun lapsen suuri ilo vaihtuu suruksi. Eikä tää tarkoita sitä, etten osaisi esim. pitää lapsella unikoulua tai muuten pyrkisin välttämään vastoinkäymisiä.
Tällaiset asiat ne sit kouluttaa kestämään niitä kolhuja mitä tässä elämässä aina tulee. Mä muistan itseni surullisena lapsena ja en oo ehkä ihan sinut sen asian kanssa, joten mulle tulee noissa hetkissä sellanen olo, et mä olen siinä itse pieni tyttö joka itkee.
Mun oma lapsi (2,5 vee) on sellainen, että se ei kauaa sure tuollaisia. Tuntuukin, että jos toimin näin, lapsi alkaa itsekin suremaan tollasta kun maailman loppua...
ap
kai, että pienet pettymykset ja surut tekevät hyvää lapselle?