Kaverini piti mua käsivarren mitan päässä vauvan synnyttyä ja salli ensimmäisen vierailun lapsen ollessa 2 kk.

Saattaa olla esim. raskauden jälkeistä masennusta. Suutuisiko tosi ystävä vielä tuosta. Kyllä minä ainakin jaksaisin kärsivällisesti odottaa ystäväni vuoksi vuoden, parikin.

Pidän sitä kaikesta huolimatta loukkauksena.



ap

aktiivisesti mukana odotuksessa, käytiin synnytystä ja raskautta läpi, keskusteltiin, viestiteltiin, katseltiin ultrakuvia.. ei, en hyväksy moista rajanvetoa. Etenkin, kun muita ystäviä siellä kyllä kävi.

Tottakai olit mukana raskausaikana, eihän hänellä silloin vielä ollut väsymystä. Ystäväsi myönsi että hänellä on vaikeaa ja haluaa vähän aikaa, HYVÄ ystävä ymmärtäisi.

Miehen kaveri tuli ja minusta tuntui, että KUOLEN ennenkuin se lähtee, niin väsynyt olin...



Ja oletko ajatellut, että ystäväsi äitiys voi olla alkuun niin heikoissa kantimissa, että jos sinä olet ollut vahvasti odotuksessa mukana, hän tavallaan voi pelätä jopa sinun olevankin äidillisempi hänen lapselleen?! Tätä on vaikea selittää, mutta varmaankin jokainen äiti ymmärtää mitä tarkoitan?! Ystäväsi voi tavallaan pelätä esim. että sinä saatkin hänen vauvansa rauhoittumaan paremmin, tai jollain tasolla, että vauva rakastaakin sinua enemmän, kuin häntä... Nämä ovat sellaisia hormonijuttuja, joita ei oikein voi selittää sanoin...



Ymmärrän kuitenkin, että olet loukkaantunut. Mutta koita ymmärtää ystävääsi, hänellä voi olla tosi vaikeaa! Suosittelisin lämpimästi, että kysyt häneltä, onko jokin hätänä!

puolin ja toisin. Ymmärrän, että olet loukkaantunut, mutta ystäväsi käytös ei ole normaalia vaan ehkäpä todellakin masennuksen aikaansaannos. Synn. jälk. masennuksen itsekin 2 x kokeneena, voin kertoa, että kaikennäköisiä kummallisuuksia voi käyttäytymisestä löytyä ja niille on mukamas ihan järjellinen selitys. Puhu ystävällesi suoraan!

Ja tätä kesti ainakin sinne 4-5 kk ikään asti. Musta vaan tuntui, etten kestä enkä halua nähdä ihmisiä, puhua ja olla sosiaalinen tai seurallinen. Tahdoin vain käpertyä kotiin vauvan kanssa. Kyllä mulla siinä lievää alakuloa ja jonkinasteista masennusta oli, mutta jossain vaiheessa kun vauvan kanssa helpotti ja äitiyteen tottui, niin alkoi taas vanhat ystävät ja kiinnostuksenkohteet kiinnostaa.



Olen melko varma, että loukkasin pahastikin erästä läheistä, raskautta hyvin tiiviisti mukana elänyttä rakasta ystävääni, ja olen siitä erittäin pahoillani. Hän ei koskaan näyttänyt loukkaantumistaan tai pahaa mieltään, mutta välimme olivat pitkään kai vähän viileät, emme nähneet aikoihin.



Onneksi hän näyttää antaneen anteeksi ja unohtaneen.

Kun sain ekan lapseni ja siskoni tuli katsomaan vauvaa synnärille. Näin silmissäni, jo hänen tulonsa kahden lapsen kanssa, jotka saavat tehdä mitä tykkäävät.

No, kun he tulivat, lapset hyökkäsivät vauvan kimppuun, siinä samassa keksin, että mennään kahvioon kahville. Siskoni on sellainen, että hänelle ei sanota mitään negatiivista, siittä seuraa vuosien mykkäkoulu, enkä sitä silloin halunnut.



Synnytyksen jälkeen tulee jotenkin tarve puolustaa vauvaa kaikelta koskemiselta ja lääppimiseltä, minulle ainakin tuli sellainen tunne. En halunnut, että kukaan koskee vauvaan, luulin kai, että se menee rikki. Anoppikin joutui siittä kärsimään.

Se kesti aikansa, mutta meni sitten pois vauvan kasvettua hiukan, ja toisen vauvan kanssa ei tullut sellaista tunnetta.