Lue keskustelun säännöt.
Apua meidän perheelle!?
28.06.2007 |
Nyt kaivattaisiin vähän monenlaista apua. Parisuhteesta ¿ liekö joku 7 vuoden kriisi, mutta kovasti riidellään nyt. Melko pikkuasioista, mutta kuitenkin suurista... sellaisista, että kun vaan löydettäisiin taas se yhteinen sävel niin asioista voitaisiin keskustella riitelemättä, mutta tässä tilanteessa ne paisuvat suuriksi. Varsinkin liittyen tuohon seuraavaan, suurimpaan ongelmaan.
Ennen kaikkea lapsen suhteen ja hänen ja isänsä suhteeseen olisi äkkiä saatava apua. Meillä on siis 3-vuotias poika, ollut aina melko " hankala" (huono nukkuja, kovatahtoinen, uhmaikäinen ¿ mutta kuitenkin tosi fiksu ja oivaltava poika, liekö nämä jotenkin yhteyksissäkin?). Isänsä kanssa heillä on outo suhde. Tekee lapsi mitä tahansa pelkästä olemisesta poikkeavaa, niin isänsä kivahtaa hänelle, jolloin poika hakee minusta turvaa, vaikka vain hyväksyntäni katseella, mutta kuitenkin. Puhumattakaan jos sotkee vahingossa, kiukuttelee, kaatuu, isänsä ensimmäinen reaktio on täydellinen tyytymättömyyden osoitus! Siis vaikka kaatumisesta, sen sijaan että ryntäisi auttamaan tai lohduttamaan, toteaa lakonisesti: " noni, taas" tms. Tai jos kaataa maitoa, poika tietysti hätkähtää ja jos kyseessä on puhdas vahinko (kiukkukaadot tietysti asiat erikseen), voisi vain tokaista että eipä tuo ole vakavaa, pyyhitään ¿ mutta isänsä hermostuu, " voi sua mitä taas menit tekemään" . Aina hän saa tuntea olevansa pettymys isälleen, se korventaa minun sydäntä. Joo, viettävät he aikaakin yhdessä, joskus hyvääkin sellaista, eikä hän koskaan, koskaan lyö lasta ¿ mutta hermostuu siis tosi helposti ja sanallisesti osoittaa tyytymättömyyttään. Hyvin harvoin ottaa syliinsä, suukottelee, kertoo että kuitenkin rakastaa (jaa, tokkopa on koskaan sen ääneen sanonut), viettää aikaa, juttelee ja kyselee, kuuntelee, on oikeasti läsnä. Se juttu mikä heidän suhteessaan on outo, on nyt alkanut näkyä myös pojasta. Isänsä on hänelle melko merkityksetön. Olen kuullut lapsista joita esim. lyödään, saadessaan sitten positiivista huomiota lyöjältä, se merkitsee heille äärettömästi, suorastaan takertuvat tähän (no, en tiedä, kuulopuheita). Mutta meillä isä on alkanut olla vain - merkityksetön. Välillä kun isä on hyvällä päällä ja haluaisi touhuta, poika ei välitä, saattaa innostuakin, mutta ei se merkitse mitään. Kun jotain sattuu, hän hakeutuu minuun kiinni. Jos pelottaa, minä olen turvana. Minun kanssa haluaa leikkiä, minun pitää pukea... Totta kai saattaa olla joku ikäjuttukin tuo äitiin tukeutuminen, en tiedä kun on ensimmäinen lapseni, mutta olen kuullut jo lähipiiristäkin samaa, ovat huomanneet että isä ei ole mitään. Tämä on surullista, hän kun ihan täysin pystyisi siihen vaikuttamaan!
Haluaisin, että isänsä oppisi tuntemaan lapsensa, ei hänen tietysti tarvitse muuttua miksikään ylirakastavaksi syliin kaappaavaksi suukottelijaksi, se kun ei ole häntä, mutta mielestäni tässä vaiheessa luodaan pohja pysyvälle suhteelle, ja jos jo nyt näkyy merkkejä että se on menossa pieleen, niin mitä tuleman pitääkään??
Lisäksi isän mielestä olisi ihan ok jättää tuon ikäisen lapsen isovanhempien hoitoon pariksikin viikoksi, mihin en ikinä suostu (siis ikinä kun on noin pieni)!
Kommentit (13)
siis sen suhteen että vaikka vanhempansa ovatkin aivan upeita isovanhempia ja mieheni välit heihin ovat hyvät, niin varmaan on samoja piirteitä ollut kasvatuksessa, mitä mieheni nyt toistaa. Tämä on tietysti asia jota en itse voi miehelle todeta, hän suhtautuu vanhempiinsa aivan yhtä suojelevasti kuin kuka tahansa, ja kieltää että hänen kasvatuksessaan ei ole ollut mitään vikaa... Mutta itseni on nyt vähän helpompi ymmärtää häntä.
14, uskomatonta, miten samanlaiselta elämänne kuulostaa kuin meidän! Kiitos tarinastasi, et usko miten paljon uskoa minuun loit! Olisi kiva kuulla lisääkin - jos huvittaa, voit meilata mariutti@suomi24.fi, mutta ei se mitään jos et haluakaan, onhan nämä niin isoja juttuja - edelleen, vaikka nimettömänkin, niin silti!
Kiitos muillekin kannustajille, tuntuu hienolta että kun uskaltaa, vaikkakin nimettömänä mutta kuitenkin, näin raskaan asian omasta elämästään paljastaa, niin saa näin kultaisia kommentteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkun (muun kuin minun ¿ kun minä puhun asiasta, hän heittäytyy ylimieliseksi, " ajattelet nää asiat liian syvällisesti, ei sille nyt mitään traumoja tuu vaikka on meistä vähän erossakin" ) pitäsi herättää mies havahtumaan, että kyseessä on HÄNEN POIKANSA, hyvänen aika! Ja kertoa tuon ikäisen sielunelämästä, kasvamisesta, kausista ¿ ettei hän saa tuntea että on jälleen " pettänyt" isänsä, kertoa että se kuuluu tuon ikäiselle sotkea, kiukutella, kaatua, kompuroida, kokeilla rajojaan, ja kaikki se on normaalia ja se pitää sietää hermostumatta siitä joka jumalan kerta.
En nyt voi väittää että hän on huono isä ¿ tai en minä tiedä, miltä tämä teistä kuulostaa? Pahalta silti tuntuu nähdä hänen tekevän koko ajan hallaa heidän väleihinsä, nähdä kuinka pieneen poikaan sattuu kun isä ei tuon enempää välitä. Jos minä en hänen oikeuksiaan puolusta, ei sitä tee kukaan muukaan.
Olisiko jossain apua tarjolla meillekin? Saako neuvolasta jotain terapiaa, perhekriisiapua tai jotain, jossa voisimme asiantuntijan kanssa keskustella perheemme tilanteesta, jossa miehelle kerrottaisiin kuinka tärkeää se sitoutuminen ja sen tunteminen on (molemmille!) ja voitaisiin päästä jonkinlaiseen sopuun kasvatuslinjoista etteivät ne olisi näin poikkeavat keskenään...?
Tämä teksti kieltämättä vaikuttaa siltä että syyttelen vain miestä ¿ ei, jos meidän parisuhteestamme puhutaan niin on minussakin vikani, mutta hänen ja poikansa välejä en ikinä ole yrittänyt muuta kuin tukea, välillä kieltämättä hermot menettäneenä huutamalla että etkö näe että sun poikasi kaipaa sua, mutta useimmiten rauhallisesti ja kertomalla jostain mitä olen lukenut tms., etten tarjoa aina omaa mielipidettäni oikeana... Mutta ymmärrän että sekin syö miestä, hän kun ei näe toiminnassaan mitään väärää, kukapa silloin jaksaisi kuunnella huomauttelua.
Olisi kiva kuulla myös kommentteja tilanteestamme (liioittelenko?) jos olette jaksaneet lukea ja kenties muista " ei niin sitoutuneista" isistä, perheistä jotka olette hakeneet ja ehkä saaneetkin apua... Miten perheenne on käynyt?
Sori loputtoman pitkä teksti ¿ jos jaksoit lukea, jaksanet kommentoidakin? ;) Kiitos.
Perheneuvolaan ottaisin sinuna heti yhteyttä. Olemme myös käyttäneet palveluita, ja riippuen vähän työntekijöistä - haittaa siitä ei ole ainakaan.
Mä ottaisin eron. Lapsesi tulee voimaan aikuisena todella huonosti ja hänen itsetuntonsa tuhoutuu päivä päivältä.
miehesi on saanut juuri sellaisen kasvatuksen itse jota nyt soveltaa teidän poikaanne. Ja siitä eroon pääseminen vaatii isältä psykologin käyntejä ja omien tapojen aktiivista muuttamista. Vaikeinta on varmasti tuossa tilanteessa saada mies ymmärtämään miksi se on huono asia jos on noin sokea omalle käytökselleen.
Olen itse vähän samantyyppinen kuin miehesi ja vakavien terveydellisten ongelmien aiheuttaman ahdistuksen takia hakeuduin psykologille, jolta sitten sain apua tähänkin asiaan. Eli miehesi toistaa opittua kaavaa ja siitä ei tosiaan pääse eroon muuten kuin tietoisesti ja aktiivisesti muuttamalla omaa suhtautumistaan ja käytöstapojaan. Esim. minulla meni ennen välittömästi hermot ja aloin huutamaan (ihan älyttömistä asioista) - nyt olen opetellut sanomaan rauhallisesti ääneen, että minua harmittaa/ raivostuttaa/ kiukuttaa tms. jonka jälkeen pystyn sanomaan asiani ihan asiallisesti. Vaatii töitä itsensä kanssa ja sitä että tiedostaa itse ongelman. Kirjakaupoista ja kirjastosta löytyy paljon kirjallista materiaalia/ oppaita/ työkirjoja jne. asian tiimoilta.
Toinen vaihtoehto edellisen lisäksi on se, että miehesi on uupunut eikä yksinkertaisesti jaksa arkea tällä hetkellä (ajattelin tuosta 2 viikon hoitoehdotuksesta). Siihenkin tietysti voi miettiä ratkaisukeinoja.
Jaksamista sinulle.
Purskahdin ihan itkuun kun luin. Tuo eka kommentti, vaikka tuntuu hieman liioitellulta (minä nyt oon tällainen kanaemo muutenkin, pillitän omieni puolesta - mutta tietysti tässä kerron nyt tiivistettynä ne huonot puolet kun palstatila on niin rajallista) - kuitenkin, etten sittenkään ole itse se joka turhaan hössöttää.
Toinen kommentti sitten - ekana tuli mieleen että ei, ei häntä ole noin kasvatettu, kun hänen vanhempansa ovat niin ihanat isovanhemmat lapsellemme. Mutta kun mietin mieheni kertomuksia, isänsä on ollut todella tiukka kurinpidon suhteen, mieheni on saanut remmiä, vaadittu aina paljon jne. Vaikka nyt ovatkin leppoisia ja tosi ihania ihmisiä, ehkä nykyään toistuva kuvio on ollut sama silloinkin - appi on hermostunut ja ollut se tiukkis, anoppi kilttinä ihmisenä vähän välikädessä, lohduttamassa ja toisaalta rauhoittelemassa. Todella ajattelemisen arvoinen asia!
Tuolla 2 viikolla tarkoitin kesäistä lomareissuamme, kun mietimme mihin menemme ja kuinka pitkäksi aikaa, hänen mielestään ihan hyvin voisimme olla 2 viikkoa poissa, kun minä suostuin vain yhteen. Mutta varmaan hän on myös stressaantunutkin, ja onkin tietysti, mutta ei ole koko tätä 3 vuotta ollut, minkä ikäinen poika on. Mutta joo, on tilanne nyt kurjempi kuin ihan vauva-aikana oli.
Mitä miehen jättämiseen tulee, niin se ei ole kovin realistinen vaihtoehto - tiedostan kyllä että ei näin voi jatkua, mutta mieluiten saisin apua tähän elämäämme, kuin kokonaan luovuttaisin. Mies on kuitenkin muutoin kaikin tavoin hyvä mies - ei ryyppää, rellestä, petä, tekee kovasti töitä, tekee " kaikkensa" (ainakin ulkoisin puittein) eteemme jne.
Hassua miten jonkun ihan vieraan kommenttoi voikin näin havahduttaa ajattelemaan asioita eri kantilta ja toisaalta koskettaakin. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perheneuvolan tarjoamiin palveluihin - se kuulostaa juuri oikealta paikalta meille. Kiitos! :)
on, että olet itse havahtunut toimimaan lapsesi puolustamiseksi. Toivottavasti myös miehesi herää huomaamaan käytöksensä seuraukset. Tsemppiä sinulle ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukea voit saada myös soittamalla mll vanhempien puhelimeen!
Nyt en ehdi kirjoittamaan pidemmälti mutta koitan palata illemmalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Toinen kommentti sitten - ekana tuli mieleen että ei, ei häntä ole noin kasvatettu, kun hänen vanhempansa ovat niin ihanat isovanhemmat lapsellemme. Mutta kun mietin mieheni kertomuksia, isänsä on ollut todella tiukka kurinpidon suhteen, mieheni on saanut remmiä, vaadittu aina paljon jne. Vaikka nyt ovatkin leppoisia ja tosi ihania ihmisiä, ehkä nykyään toistuva kuvio on ollut sama silloinkin - appi on hermostunut ja ollut se tiukkis, anoppi kilttinä ihmisenä vähän välikädessä, lohduttamassa ja toisaalta rauhoittelemassa. Todella ajattelemisen arvoinen asia!Mutta varmaan hän on myös stressaantunutkin, ja onkin tietysti, mutta ei ole koko tätä 3 vuotta ollut, minkä ikäinen poika on. Mutta joo, on tilanne nyt kurjempi kuin ihan vauva-aikana oli.
Niin, siis minusta sillä miten isovanhemmat käyttäytyvät lastenlapsiaan kohtaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa miten ovat kasvattaneet omat lapsensa, koska lastenlasten kanssa ei tarvitse elää sitä kuluttavaa arkea. Minä olen oppinut toimintamallini isältäni, valitettavasti + kiltin tytön kasvatus ja patoutunut kiukku.
(Jos miehesi on samantyyppinen kuin minä) - apua tarvitsette joka tapauksessa. Stressaantuminen ei sinänsä ole mikään puolustus tuollaiselle käyttäytymiselle, mutta pahentaa sitä.
Mutta tärkeintä olisi nyt se, että miehesi ymmärtäisi, että joku mättää ja näkisi toimintansa lapsen näkökulmasta. Minunkaltaistani ihmistä ei saa eikä kannata ymmärtää vaan sanoa ihan suoraan (kuten lapselle, koska sehän on aikuiselta lapsellista käyttäytymistä, että tiuskaisee tai sanoo rumasti), että noin ei sanota tai tehdä tai että tuollaista asiaa ei voi vaatia lapselta ja sitten vielä vääntää rautalangasta, että miltä se lapsesta tuntuu.
Ehkä juuri siksi et pojalle isä on AINA esikuva. Eli miehesi opettaa myös käytöksellään poikaa toimimaan aikuisena samalla tavalla.
Ja tuossa lyödään kyllä pojan itsetunto ihan pohjalle. Taitaa miehelläsi olla vähän opettelemista vielä noissa kavatusasioissa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin meillä.
Lapsemme on 3-v., eikä mitenkään erityisen " helppo" lapsi..kovapäinen ja tarkkaavaisuudessa ongelmaa jne. mutta aivan ihana kuitenkin :)
Lapsemme rupesi käyttäytymään todella aggressiivisesti (puremaan, lyömään jne.) minua, eli äitiään ja jonkin verran myös isovanhempiaan. Kotona ei ole väkivaltaa nähnyt eikä kokenut.
Tältä pohjalta lähdimme hakemaan apua perheneuvolasta, koska voimani olivat loppu ja tuntui että olen yksin (lapsi lähinnä minua kohtaan väkivaltainen).
Käytiin koko perheen voimin noin 4 kertaa perheneuvolassa ja selviteltiin syitä ja seurauksia..olin aina tiedostanut, että isän ja lapsen väleissä on jotain outoa ja neuvolassa mies sen sitten tunnusti, hän ei osaa olla isä ja se pelottaa häntä.
Hänen oma isänsä oli hänen koko lapsuutensa ajan työmatkoilla tai kotona poissaoleva jne.
Ei siis muuta mallia.
Mieheni isä on aivan ihana isoisä lapsellemme ja hänen välinäs lapsiinsa ovat nykyään hyvät (lapset siis jo aikuisia). En siis alkujaan ymmärtänyt mistä tämä kaikki johtuu.
Sovimme neuvolassa, että isä tarttuu toimeen. Neuvolan työntekijä sanoi niin ihanasti: " rakkautta ei voi pakottaa, mutta jossain siellä se on , nyt vain kaivetaan se vahvempana esiin" .
Lapseni isä siis perheneuvolassa kertoi tunteistaan isänä olemiseen ja lastamme kohtaan. Hän sanoi rakastavansa, mutta sanovansa ettei hän tunne sitä rakkautta tarpeeksi vahvana, koska pelkää olla isä.
Olemme menneet eteenpäin, vaikka välillä onkin alamäkiä, mutta tuntuu että mieheni on saamassa kiinni siitä ajatuksesta, että hän todellakin on lapsellemme tärkeä ja hänen antamansa positiivinen palaute ja huomio ja aika on kultaakin arvokkaampaa lapsellemme.
Ennen osasi vain tiuskia ja olla välinpitämätön, lapsemme haki aina turvaa minusta ja tuntuikin jo, että olen yksinhuoltaja parisuhteessa jonkin ulkopuolisen kanssa.
Neuvolassa sovimme, että lapsi ja isä viettävät jokaisesta päivästä kahdestaan jonkin hetken (meillä nukkumaanmeno) ja hyvin on toiminut, isän ja lapsen välit läheisemmät ja turvaa ja apua haetaan nykyään hieman myös isältä, aggressiivisuus on vähentynyt, minun ja mieheni välit ovat paremmat, lapsemme on rauhallisempi muutenkin..jne. Ja olemme vasta taipaleemme alussa (6kk ekasta perheneuvolakäynnistä)..töitä riittää ja ajoittain mies on huomaamattaan palaamassa vanhoihin tapoihinsa, mutta ei enää suutu, kun asiasta huomauttaa..
...en tiedä saitko mitään tolkkua..
...paljon asiaa olisi...jos ap tahdot kanssani asiasta keskustella, vinkkaahan täällä ja kerro kuinka teillä menee..
Nimim. Purtu
Ja erityisesti nro 9, odotan innolla kirjoitustasi :) .