Onko kenenkään muun miehellä ollut vaikeuksia isäksi kasvamisessa?

käytännössä lapsi on yksinomaan minun hoidossani miestä ei saa hoitamaan kuin pyytämällä. oma-aloitteisuus on luokkaa nolla. olenkin sanonut miehelleni että minulle riittää yhden lapsen äitinä oleminen! hänen olisi jo aika kasvaa aikuiseksi.



mihin ihmeeseen hävisi se mies jonka tapasin ja joka vaikutti niin aikuiselta ja turvalliselta?!

meidän ero tuli siitä kun jäi kiinni tyttömme hyväksikäytöstä.

Lääkärit sanoivat, että on impulsiivinen ihminen ja haluaa kokea kaikkea hetken mielijohteesta, ajattelemati asiaa ja katuu myöhemmin, mutta tekee kuitenkin uudelleen. (oikeaa diaknoosia en muista)

Nykyään on poikalapsen isä ja elämäntapa on edelleen samanlainen. :-(

mies käyttäytyy huonosti ja selittelee sitten, jos selittelee. Isäksi kasvaminen on sitä, että hän itse tietoisesti yrittää olla lapselleen mahdollisimman hyvä isä. Saa tehdä virheitä ja mokailla, mutta pitää osata kantaa vastuu, eikä koskaan saa unohtaa rooliaan suhteessa lapseen/lapsiin ja äitiin. Jos hän ei ole tasavertainen kumppani, on hänen itse ymmärrettävä muuttua ja kasvaa ihmisenä, Sinä et voi sitä hänen puolestaan tehdä. Sinä voit päättää kauanko nielet paskaa.

kun välillä pitkiä aikoja, että hän käyttäytyy kunnolla ja sitten taas ei jaksa yhtään. Kaikilla meillä kait sitä välillä on, mutta hän purkaa sitäminuun ja lapsiimme. Pahinta on se, ettei edes itse tajua tehneensä mitään väärää. Todella vaikeaa elämä tuollaisen ihmisen kanssa

kamalaa kuultavaa tyttösi puolesta! Onneksi asiat selvisivät ja pääsitte hänestä eroon.

Muussa tapauksessa hän tekee sen tahallaan ja en tiedä kannattaako sellaisen kanssa leikkiä perhettä.

joko sun pitää hyväksyä se tai jatkaa elämää lapsien kanssa muualla. Muutettua sä et sitä saa

olla myös se turvallinen ja huolehtiva isä. Viime talvena järjestin hänelle vapaita viikonloppuja ja kaikkea mahdollista, että jaksaisi paremmin. Itse taas minun täytyisi olla onnellinen, että hän ylipäätänsä vaivautuu jotain ,tekemään. Olenhan minä, ne pari-kolme viikkoa on aina elämäni onnellisinta aikaa, kun menee kivasti ja mieheni jaksaa.

rankkaa oli, mut nyt tyttö tuntuu " terveeltä" . Terapioita oli pari vuotta ja käskettiin ottaa yhteyttä jos tulee ongelmia. Nyt on murrosiän kynnöksellä ja pelottaa.. :-( t: 4

muista, että parempaa ei ole luvasa, jos et tilanteeseen itse puutu. Sinun ppuuttumismahdollisuutesi ovat aika vähäiset. Mieti minkälaisen mallin lapset saavat kotoaan, jos toinen vanhemmista kohtelee toista ja lapsiaan huonosti. Tuota on siis sinulla loppuelämä edessä.

Mies siis varmasti rakastaa kumpaakin yhtä paljon, mutta KAIKKI vastuu tytöstä on minulle ja hän " omii" pojan itselleen. Kaikki on niinku vaan heidän " miesten juttuja" . Mies siis periaatteessa yhtä menevä kuin ennenkin, mutta ottaa myös poikamme usein mukaan kavereidensa kanssa. Välillä olen aivan vatsa sekaisin, kun mietin vaan, että antaakohan riittävästi syötävaa, muistaako käyttää vessassa tai ymmärtääkö katsoa tarpeeksi pojan perään...

Kyllä, olet oikeassa. Enkä ole ajatellut, että tällaista loppuelämääni katsonkaan. Jos ei muutosta tapahdu, en edes jaksa itse tällaista. Haluan kuitenkin seurailla tilannetta vielä jonkin aikaa, mutta en minä tällaista jaksa, jos tämä tällaisena jatkuu