EI JAKSA!

Eipä se helppoa ole kenelläkään. Meillä ikäeroa kahdella (villillä ja eläväisellä) pojalla on kaksi vuotta. Vanhempi on nyt reilut 3- ja nuorempi 1-v.



Yksi ehdoton tekijä selviämisessä on ollut se, että lapsilla on selvät rajat! Varsinkin silloin, kun kuopus oli vauva. Meillä esikoinen ei todellakaan riehunut tai laittanut kotia sekaisin.

Ja huomiota sille vanhemmalle. Hyvällä saa paljon enemmän aikaiseksi kuin tiukalla kurilla ja nuhteella. Rakkautta ja rajoja!

Meillä oli ihan samanlaista kuopuksen synnyttyä. Vauva viihtyi vaan sylissä 3 kk ikään saakka. Ei nukkunut koskaan kunnolla, ei yöllä eikä päivällä. Esikoinenkin huusi ja kitisi. Oli tylsistynyt.



Voisitko laittaa esikoisen hoitoon? Meidän isompi aloitti pph:lla ja alkoi viihtyä paremmin kotonakin. Vauvakin sai paremman rauhan nukkua ja olla. Lisäksi itse sai olla rennommin. Tee jotain tilanteellesi ennen kuin palat loppuun niin kuin minä.

Pitäs varmaan lähteä viemään ulos... ihanko totta te jaksatte joka päivä näin syyssateillakin lähteä pihalle`?

tästä on ihan omakohtaisia kokemuksia. ja tuntuu tosi raskaalta ajatella että nyt vain pitäis jaksaa . Pääsisitkö yhtään hengähtämään yksiksesi eli onko ketään hoitajaa silloin monesti paremmin jaksaa kun hetkeksi päässyt pois. päivähoito voisi olla myös yksi ratkaisu mutta hae ihmeessä apua ennenkö on liian myöhäistä. Hyvä merkki kuitenkin on että itse tiedostat että et jaksa se on ensimmäinen askel päästä asiassa eteenpäin. Koitahan nyt jaksella. ja voimia sulle paljon.

talossa kellariin laskeutumista kuopus ergossa, esikoinen toisessa ja koira toisessa kädessä. Sieltä otan yli 20 kiloiset tuplavaunut, jotka joudun nostamaan ja kasaamaan. Sitten ulos ja eikun baanalle!

Rankkaa, mutta välttämätöntä!

Kotiin tullessa kaikki toisinpäin.

yhdenkin kanssa aivan hukassa. Vauvana lapsi oli aivan mahdottoman vaativa. Kärsi koliikin ja senkin jälkeen vain huusi, huusi, huusi. Ei viihtynyt hiljaa missään (paitsi olkapäällä jonkin aikaa, ja niistä ympärivuorokautisista kanniskeluista kärsin vieläkin kroonisen tension-neckin muodossa). Nukkui pätkissä, yöllä ei juuri paria tuntia pidempään lainkaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Sitten kun alkoi liikkua, ei pysynyt missään paikallaan, ei viihtynyt minkään viihdykkeen parissa. Kateellisena katselin äitejä kahviloissa vauvoineen; minulta meni melkein kaikki (ainakin yhtään etäisemmät) ystävyyssuhteet kun en vaan kertakaikkiaan voinut lähteä mihinkään. Miten juoda kahveja kahvilassa ystävän kanssa kun lapsi joko huutaa ja rimpuilee syöttötuolissa tai sitten konttaa pitkin lattioita ympäriinsä, löytyy milloin viereisen pöydän alta repimästä jonkun hameenhelmaa, milloin keittiön puolelta henkilökunnan keskeltä? Ei se vaan onnistunut. Sitten taaperona ja leikki-ikäisenä lapsi osoittautui tarhan hoitohenkilökunnallekin täysin ylivoimaiseksi tapaukseksi. Kiukkuinen, uhmakas, tottelematon, ylivilkas. Perheneuvolat ja keltot on tullut tutuiksi, lasta siirretty päiväkodista RPPK:iin, kahden paikalle jne.

Kolme-neljä ensimmäistä vuotta lapsen kanssa muistan pelkkänä huutona, riehumisena, uhmana. Minun puoleltani väsymyksenä, huolena, epätoivona, itsesyytöksinä ja -inhona ja ajoittaisena inhona lastakin kohtaan.



Sitten kuitenkin vähitellen elämä alkoi helpottaa. Lapsen aloitettua päivähoidon minä sain aikaa kasata omaa päätäni. Vein omaa elämääni eteen päin, kävin jonkin aikaa terapiassakin. Tajusin huolehtia itsestäni, lapsi alkoi nukkua yönsä. Jaksoin olla johdonmukaisempi, määrätietoisempi ja positiivisempi kasvattaja, tein yhteistyötä neuvolan psykologien ja tarhan henkilökunnan kanssa. Tapasin miehen, joka otti oman paikkansa perheessämme, alkoi pyörittää arkea ja kasvattaa lasta kanssani. Lapsikin alkoi rauhoittua. Vähitellen -osittain varmaan oman kasvunsa myötä, osittain sen takia, että perhe ympärillä alkoi olla tasapainoisempi, äiti onnellisempi ja energisempi- lapsen perustyytymätön ja ylivilkas luonne alkoi muuttua valoisammaksi, energia suuntautua riehumisen sijaan uteliaisuuteen ja toimeliaisuuteen. Rajat alkoivat löytyä.

Nyt esikoululaisena lapsi on varsinainen auriko! Tarharyhmänsä sosiaalinen johtaja, kodin valopilkku. Edelleen vilkas ja temperamenttinen, mutta iloisella tavalla. Käytöstavat ovat hallinnassa, ja lapsi kiukuttelee suorastaan hämmästyttävän harvoin. Ihmiset ihmettelevät, kuinka hyväkäytöksinen ja iloinen lapsi on. Ja niin ihmettelen minäkin. Onko tämä se sama väsyttävä vauva ja taapero, jonka kanssa olin aivan rikki?! Tämä kiltti, avulias, hellyyttä auliisti osoittava, utelias, toimelias äidin energian lähde?

Ja onko minun sotkuisesta elämästäni todella tullut näin ihanaa? Loistava parisuhde ja perhe-elämä, tyydyttävä työ, aikaa itselle ja harrastuksille. Herään joka aamu onnellisena, tasapainoisena, energisenä ja ennen kaikkea lapsestani täysin hullaantuneena!



Koita jaksaa nyt kun elämä tuntuu hullunmyllyltä. Aika aikansa kutakin...Ja nämä perinteiset neuvot: pyydä apua - niin käytännön arkeen kuin lastenkasvatukseenkin - huolehdi omasta hyvinvoinnistasi ja pääkopastasi, ole johdonmukainen kaikessa lapsiin liittyvässä. Jos lapsi saa kerran sadastakin tahtonsa läpi sinun väsymyksesi takia, hän kokeilee samoja rajoja taas seuraavat sata kertaa. Pyydä apua mieheltä, sukulaisilta, neuvolasta, perheneuvolasta. Ja ennen kaikkea ajattele tätä ohimenevänä vaiheena elämän pitkässä kaaressa.



*Myötätuntohali*