Lue keskustelun säännöt.
täällä yksi äiti mieli täysin maassa
18.10.2006 |
koska tukisti, 2,5-vuotiastaan aamulla - eikä ollut eka kerta tällä viikolla
miten voin olettaa, että uhmäikäinen rupeisi olemaan kunnolla, jos en itsekään pysty?????????????
en ole ikinä pelännyt, että menettäisin malttini niin, että pahoinpitelisin lasta niin, että se todella sattuisi tai olisi vaarallista, joten sinänsä ei ole hätää - en vain pysty hyväksymään tätä tukistamistakaan yhtään!!! tai varsinkaan sitä, että sorrun siihen muutaman päivän sisällä useamman kerran
Kommentit (6)
kyllä noi tilanteet on ollu sen verran out of control, että ei sitä lasta saa edes seisomaan tai istumaan, vaikka ottaisi käsivarsista kiinni...
ainoa vaihtoehto on keskeyttää se mitä on tekemässä ja otta koko pentu tiukkaan syliotteeseen - mutta se on vähän hankalaa, jos oikeasti pitäisi olla jo menossa.... mutta se tukistaminenhan ei tunnetusti vie tilannetta tippaakaan eteenpäin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toi ei valitettavasti onnistu, koska olen itse saman terveyskeskuksen työntekijöitä - surullista mutta totta, että vaitiolovelvollisuus ei ole niin hyvin tunnettu käsite, että omalla työpaikallaan olisi suojassa juoruilulta, jos kertoo ongelmistaan ammattilaiselle - pitää hakea apu vähän kauempaa, jos tarvitsee...
luulen, että pärjäämme vielä kotikonstein, tämä ongelma nyt ei niiiin kamala vielä ole
mutta kiitos vastauksista sekä kakkoselle että kolmoselle
eikö kukaan tunne ikinä näitä samoja fiiliksiä, kun ei keskustelu herää?
Ja kertakaikkiaan vaan hokee itselleen, että näin en saa tehdä! Se kuuma vihan aalto pitää vaan voittaa. Suomen laki ja oman lapsen paras...
Olen pari kertaa itse sortunut tukistamiseen ja se syyllisyyden tunne on Aivan Hirveä! Seuraavalla kertaa on helpompi jättää tekemättä, kun koettaa palauttaa ne syyllisyysfiilikset jo ennen kuin käsi tarttuu niihin pieniin hentoihin hiustupsuihin.
-Tsemppiä!- Et tosiaan ole ainoa samojen asioiden kanssa painiskeleva täällä pyhimysten joukossa. Mutta pyhimykseksi voi pyrkiä.. :)
Esikoiseni on myös 2,5v ja usein sorrun tukistamaan ja kadun sitä heti ja jälkeenpäinkin. Mietin, mistä tapa tulee ja päädyn lapsuuteeni. Meilläkin otettiin tukasta tai ainakin uhattiin ottaa, jos emme totelleet. Lapsellani on uhmaikä ja yhtäkkiä äidin ihanasta mussukasta on tullut oikea riiviö. En osaa hyväksyä uhmaa, olenhan kasvattanut pientäni huolella. Tuskastun lapsen vahtimiseen, koska jos jätän hänet vähemälle huomiolle, niin jopas hän keksii vaikka ja mitä.
En hyväksy tukistamista. Yritän karsia sitä poissa ja olenkin jo aikalailla onnistunut siinä. Parhaiten auttaa selkeä suunnitelma miten reagoin uhmaan. Tukistamiseen yleensä sortuu kiireessä, väsyneenä, kipeänä. Olen ottanut istuttamisen tavaksi. Eli istutan kaksi minuuttia ja puhutan sen ajan. Pelkkä istuttaminen ei tehonnut, koska lapsi unohti samontein tekemisensä tai yritti karata.
Parasta, kun lapsi haluaa huomiota, niin hän saattaa tehdä tuhmaa ja samantein todeta, että mennään istumaan:) Huomiotahan se on kielteinenkin huomio.
vaikka todella koetteleekin hermoja. En myöskään huuda, sitä tein muutaman kerran, mutta tuntui niin pahalta kun lapsi pelästyi ja oli ihmeissään. Ei tajunnut, että mitä se nyt huutaa yhtäkkiä?!?
Mun hermojen kurissapitoa on helpottanut sen tiedostaminen, että tukistaminen tai huutaminen tms. ei auta tilannetta kerta kaikkiaan yhtään. Lapsi ei ymmärrä, miksi rakas äiti niin tekee. Minä sanonkin sitten sata ja yksi kertaa tiukasti EI ja yritän saman tien keksiä hänelle jotakin muuta tekemistä.
Soita neuvolaan ja pyydä apua.