Lue keskustelun säännöt.
Olen turhaan yrittänyt kaksi vuotta antaa aikaa ystävälle
05.12.2006 |
ja kuunnella tämän huolia aina kun tapaamme. Joka ikinen kerta tällä suu käy yksityiskohtaisen tarkasti pienimmätkin asiat (ymmärrän ettei tällä ole juuri ystäviä, mutta...) Mutta, kun itse alan puhua jostain, ystävä ei jaksakaan kuunnella vastavuoroisesti tai mitätöi jotenkin minun kokemukseni (kertomalla kuinka hänellä on huonompaa/parempaa). Tämä ihmine imee minusta kaiken energian ja olen pahalla tuulla kuunneltuani vain häne asioitaan. En puhu juuri mitään perheestäni, omista asioistani jne. Tuntuu että kutistun kokoon tämän ihmisen seurassa. Kenenkään muun kohdalla minulle ei käy niin, ovathan ne vastavuoroisia ystävyyssuhteita. Tykkään todella kuunnella ystäviäni ja minua sanotaan usein liian kiltiksikin, joka ei osaa sanoa ei. Miten nyt siis jatkossa pistän stopin tapaamisille tämän energiaavievän ihmisen kanssa, tämä vaatii näkemistä joka ikinen viikko (aloitimme yhteisen lenkkeilyn)? Miten kiltti ja helposti syyllistyvä ihminen saa stopin tällaiselle?
Kommentit (5)
Ehkä hän luulee, että olet tyytyväinen suhteeseenne, kun et sano mitään vastaankaan. Ehkä voisit joko lakata keskittymästä hänen juttuihinsa (anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos) tai sitten vaan reilusti kerrot omista kuulumisistasi ja jos hän keskeyttää, sano, että sulla jäi juttu kesken. Tai sitten juoksette niin kovaa, ettei kumpikaan pysty puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitäs jos yrittäisit puhua asiasta niin kuin se on? jos tuntuu vaikeelta puhua, laita e-mailia tai kirjota kirje?
Itsekin joskus mietin, hölötänkö liikaa omista asioistani kavereille ja kuuntelenko riittävän paljon heidän juttujaan. Jos joku millään tavalla vihjaisisi asiasta, ottaisin kyllä opikseni ja hävettäisi.
Ei sinun tarvitse hänen huoliaan kuunnella enempää kuin jaksat. Tuo ihminen kyllä käyttää sinua roskakorinaan niin kauan kuin vain annat. Lopetat " ystävyyden" jos et enää jaksa.
kyseessä pitkäaikainen ystäväni jonka kanssa ystävyyden alku oli mahtavaa aikaa, olimme todella samalla aaltopituudella ja viihdyimme mainiosti toistemme kanssa. sitten hänen elämäänsä tuli kriisi (ihan oikea) ja sen kestäessä ystävä toivoi että olisimme jenkun aikaa niin, että hän saa purkaa minulle kaiken paskan ja minä en loukkaannu jos hän ei osaa kuunnella minua, hänellä kun oli omissa asioissaan kylliski setvittävää. minulle oli itsestäänselvää että " järjestely" sopi.
no, ystävän kriisistä ym. on nyt vuositolkulla aikaa, tilanne on muuttunut moneen kertaan. tilanne meidän välillämme vaan ei ole palannut normaaliin, vaan ystävä purkaa ja purkaa loputtomiin omia asioitaan. nykyään kertoo kuinka hyvin taas pärjäsi töissä ym. minä en rasita häntä omilla asioillani.
minunkin elämässäni on ollut kovia paikkoja, mutta en tunne että olisin osannut pyytää tai että olisin pyytämättä saanut tukea ystävältä, olen itsekin niin juuttunut siihen vanhaan " järjestelyyn" . tunnen että etäännyn jatkuvasti ystävästä, en usko että hän oikeasti tietää minusta tänä päivänä yhtään mitään.