Olenko outo?

Ois ehkä hyvä jutella jollekkin asiasta, vaikka sille omalle miehelles...sit kun mies jaksais kuunnella, vois kiinnostuskin taas palata parisuhteeseesi. Ja otan osaa äitisi kuoleman johdosta.

Parempi miettiä ittekseen

Itse menetin äitini kuukausi sitten. Surutyötä on vielä paljon tehtävänä :' (



Itselläni on paljon samoja ja samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla. Ehkä olen vähän huono sanomaan sinulle mitään, koska omat tuntemukseni ja ajatukseni ovat vielä kovin sekaisin. Muutaman kysymyksen haluaisin sinulle esittää: Tuliko äitisi kuolema yllätyksenä? Oletko pystynyt hyväksymään asian? Oliko sinulla hyvä suhde äitiisi?



Et ehkä halua vastata ja se sinulle suotakoon. Mutta uskon että olosi helpottuisi jos pystyisit asiasta puhumaan jonkun kanssa. Voi olla, että sun olisi helpompi puhua jonkun sellaisen ihmisen kanssa joka ei äitiäsi tuntenut, eikä tunne sinua. Näin voisit päästä pahimman yli ja ehkä hyväksyä sen että äitisi on poissa. Ehkä sitten ei enää surunvalittelut tuntuisi vi**uilulta ja haluaisit puhua asiasta läheistesi kanssa.



Etkä ole outo. Ihmiset kokevat surun eri tavoin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra.



Toivon sinulle jaksamista.

Kirjoitit tuossa toistamiseen ettet halua puhua. Kuitenkin kirjoitat tänne. Se osoittaa minusta sen, että sisimmässäsi haluat puhua, mutta et vain tiedä mitä sanoa. Täällä se on ehkä helpompaa anonyyminä, mutta eikö olisi hyvä jos todella näkisit ja tuntisit sen, että sinua kuunnellaan..?



6

ap

Olen yleensä avoin, mutta hänen kuolemastaan puhuminen tuntuu jotenkin väärältä, ihan kuin pettäisin ystäväni. Ehkä haluan vain säilyttää muistoa. pelkään unohtavani jos jaan asian muiden kanssa vaikka se varmasti helpottaisikin.